Research Catalogue

Ekspositio on erittäin kiinnostava keskustelunavaus kirjoittamisen pedagogiikkaan ja ylipäätään kirjoittamisen teoriaan ja tutkimukseen. Eksposition argumentointi kirjoittamisesta jonakin, joka ei ole niinkään tai pelkästään hallittavissa oleva vallitsevan paradigman mukainen menetelmällinen prosessi, vaan kirjoittajan itsen lävitse tapahtuvaa toimintaa on merkittävä ja tärkeä.

Pentikäisen näkemys nostaa esiin vähemmän korostettuja vaikkakaan ei aivan uusia tekstin tuottamisen ulottuvuuksia. Ns. autoritaarisen tekstin tuottamisen prosessin sijaan Pentikäinen korostaa sellaista lähestymistapaa kirjoittamiseen, jossa tekstin merkitysten rakentuminen ja välittyminen ymmärretään tekijän kokemuksen lävitse siilautuvina ja tämän ”äänen” varaan kutoutuvina sekä näiden tekijyyden heterogeenisten positioiden tuottamina. Eksposition päättävä lause paljastaa sen keskeisen väitteen: ”Kirjoittamisessakin autenttisuuden tutkimisen tulisi olla ensisijaista.”

Aihe ja lähestymistapa ovat relevantteja taiteellisen tutkimuksen kannalta. Kirjoittamista pyritään ymmärtämään luovana ja kokemuksellisena toimintana oli sitten kyse tutkimuksesta tai kaunokirjallisemman tekstin tuottamisesta. Näkemyksellä soisi olevan vaikutusta myös siihen miten tutkivaa kirjoittamista ymmärretään taiteellisen tutkimuksen eri konteksteissa mutta myös siihen miten kirjoittamista tarkastellaan yleisemmin sekä tutkimus- että luovan kirjoittamisen opettamisen ja tutkimuksen aloilla.

Ekspositio puhuu kahdella äänellä, lähestyy aihettaan kahta reittiä pitkin: tekstissä lomittuvat tieteellisesti luotettava ja aihepiirinsä erittäin hyvin tuntevan tutkijan diskurssi ja henkilökohtaisempi, tai jopa fiktiivisempi, autoetnografinen kertojaääni. Valinta on myös metodinen. Autoetnografisen, jopa tunnustuksellisen tekstin muodossa koetetaan ymmärtää tekstin syntymisen tapahtumaa ns. itsen läpi tapahtuvana toimintana. Tämä teksti on voimakkaan henkilökohtainen mutta ilmentää ja tarkentaa hyvin tutkimusongelmaa. Tutkijanääni taas on korostuneen asiallinen ja avaa ja keskusteluttaa aiheen kannalta relevantteja teoreettisia näkemyksiä kirjoittamiseen ja sen tutkimukseen. Tunnustuksellista tekstiä kohdellaan lopuksi ikään kuin tekstissä kirjoittajasta erillisenä tutkimuskohteena, melkeinpä fiktiivisenä tekstinä, proosatekstinä; se tuottaa nimenomaan tietoa, havaintoja kirjoittamisen prosessiin liittyen.

Ekspositio täyttää tieteellisen tekstin kriteerit ja lähestyy myös taiteellisen tutkimuksen rajoja ylittäviä näkökulmia. Pentikäisen teksti perustelee valitsemaansa kaksiäänisen muodon ensisijassa aiheensa ja metodinsa kautta – motiivi kaksiäänisyydelle ei siis ole esimerkiksi pelkästään julkaisukontekstin motivoimaa. Navigointitapa antaa tilaa rauhallisella tavalla molemmille äänille. Olisin kaivannut kuitenkin näiden kahden lähestymistavan väliin enemmän reflektiota, dialogia ja solmuja. Nyt suhde näiden kahden ulottuvuuden välille rakentuu melko varovaisesti, teoreettisen tekstin kierrellessä ja kaarrellessa proosatekstin ympärillä ja ikään kuin vältellen suoraan asiaan menemistä ja sen sijaan useampia mahdollisia teoreettisia näkökulmia sen avaamiin kysymyksiin väläytellen. Siksi teksti jää vielä enemmän keskustelunavaukseksi kuin varsinaiseksi tutkimusartikkeliksi kirjoittamisen kokemuksesta.

Kuinka kirjoittaminen tapahtuu, kysyy Pentikäinen ekspositiossaan. Teksti on mielekäs puheenvuoro kirjoittamisesta toimintana ja keskustelee esimerkiksi Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen -teoksen kanssa. Kummassakin lähtökohtana on oman tekstin syntyminen. Peuran teksti on oman kirjoittamisen prosessin ja siihen liittyvien asioiden kuvausta, kirjoittajan elämän kokonaisvaltaista reflektointia. Pentikäinen puolestaan tarkastelee kirjoittamistaan autoetnografisella metodilla, paljon pienimuotoisemmin, mutta tieteellisin havainnoin. Omasta kokemusmaailmasta nouseva kerronta muuntuu tekstissä tutkimuksen tiedonhankintavälineeksi. Tutkivan otteen keskiössä ovat kirjoittajan autenttisuus ja oma ääni.

Oma positioni on opettajan, kirjoittajan ja tutkijan. Koska ekspositiossa viitataan myös kirjoittamisen opettamiseen, lienee paikallaan kertoa, että juureni ovat sanataiteen perusopetuksessa, mutta viimeiset kymmenen vuotta olen toiminut yliopistonopettajana kirjoittamisen oppiaineessa.

Autenttisuutta Pentikäinen lähtee tutkimaan autoritaarisuuden vastapoolina. Jälkimmäisellä hän tarkoittaa erityisesti tekstin ulkopuolelta nousevaa kontrollia, josta hän nostaa esimerkiksi prosessikirjoittamisen.  Prosessikirjoittamisen työvaiheet ovat oman aikansa kuva, mutta ne voivat olla edelleen käyttökelpoisia, kuten Pentikäinenkin toteaa. Tarkka mallintaminen ei kuitenkaan tavoita kaikkia kirjoittajia eikä kaikkea kirjoittamisessa tapahtuvaa. Juuri siksi tällä ekspositiolla on arvokasta sanottavaa.

Omasta opettajapositiostani katsottuna koen Pentikäisen näyttämän kuvan prosessikirjoittamisesta kovin kapeaksi. Tarkkojen ja kaikille yhteisten työvaiheiden sijaan nykyisin korostetaan sitä, ettei ole olemassa yhtä prosessia, vaan erilaisten kirjoittajien prosessit ovat erilaisia. Tämäkään ei ole kovin tuore ajatus, jo Eeva Haapaniemi ja Merja Kuusela (1989) kuvaavat kirjailijoiden työskentelyä jäsentävässä tutkimuksessaan kolme erilaista työtapaa, joista yksi etenee vaiheittain, toinen on nimetty perfektionistiseksi ja kolmas on kokonaisvaltainen ja kontrolloimaton työtapa. Viimeisin muistuttaa Pentikäisen kuvailemaa toimintaa. 

Hieman hämäräksi jäi myös väite, että prosessikirjoittaminen olisi tyhjiössä kirjoittamista. Mielestäni prosessikirjoittajakaan ei kirjoita tyhjiössä eikä tyhjiöön, koska palautteella ja siten vuorovaikutuksella on siinä keskeinen merkitys. Prosessikirjoittaminen ei estä myöskään kontekstin tai sosiaalisten käyttötapojen huomioon ottamista.

En oikein osaa kuvitella nykyajan kirjoittajaa, joka ei kaipaisi tekstilleen peilipintaa, palautetta. Viittaukset Leahyn toimittamaan teokseen jäävät valitettavan epämääräisiksi: en omasta ”luokkahuonepuheestani” tunnista sen enempää palautteen vastaanottamiseen kuin feminiinisten metaforien käyttämiseenkään liittyviä kommentteja. Näihin toivon tarkempia viitetietoja ja myös niihin liittyvien opetuskontekstien avaamista.

Vaikka prosessikirjoittaminen voi olla kahlitseva lähestymistapa, on kirjoittaminen silti helppo mieltää prosessiksi. Näin myös Pentikäinen tekee korostaen prosessien moninaisuutta. Työvaiheiden sarjan asemesta prosessia voidaan kuvata vaikka purkauksena tai ruusu-metaforana, kuten hän kuvaa oman tekstinsä työstämistä. Olen samaa mieltä: prosessiin voi liittyä hyvinkin vapaan kirjoittamisen osia, siinä voidaan kulkea edestakaisin, se voi muotoutua kerroksittain – mutta yhtä kaikki tekstin työstämisellä on alkunsa ja loppunsa. Ehkä oleellista ei olekaan työvaiheiden tietynlainen järjestys, vaan tietoisuus omasta prosessista tai omista prosesseista. Erilaiset kirjoittamistehtävät vaativat erilaisen prosessin.

Kiinnostavinta Pentikäisen ekspositiossa on juuri oman kirjoittamisen tutkiminen: mitä tapahtuu tekstin syntyessä, millaiseen virtaan kirjoittaja astuu, miksi kirjoittaa ruusuista?

On helppo yhtyä Pentikäisen ajatuksiin autenttisuudesta. Kirjoittaminen on merkitysten tuottamista ja sillä tavoin vuorovaikutusta itsensä kanssa tai itsensä läpi. Tämän lisäksi oma teksti asettuu keskusteluun kirjallisen ympäristön tai vielä laajemmin koko kulttuuriympäristön kanssa. Tärkeää on tekstin, luotujen merkitysten, jakaminen lukijoiden kanssa. Tähän ajatukseen päätyy myös Pentikäinen omaan ääneen liittyvässä osiossa: oma ääni syntyy vuorovaikutuksessa itsen ja muun välillä. Oman äänen tai autenttisuuden avulla kirjoittaja voi myös tavoittaa lukijansa, löytää yhteisen kosketuspinnan. Henkilökohtaisesta syntyvä itsensä läpi kirjoittaminen muuntuu lukijan kanssa jaettavaksi kokemukseksi.

Hyvin usein oman äänen ja itsensä kautta kirjoittamisen korostaminen johtaa asiakirjoittamisen ja luovan kirjoittamisen vastakkainasetteluun. Tämän karikon Pentikäinen välttää taitavasti autoetnografian avulla, jossa vapaa kirjoittaminen kohtaa tutkimuksen diskurssin. Oman tekstin avulla hän tutkii ”vieraan kielen” haltuun ottamista, toisten rajaamien sanojen unohtamista ja omien etsimistä. Itsensä läpi kirjoittaminen purkautuu kertojan kautta, mutta myös vaikkapa ruusu-metaforana. Kirjoittamisen erilaiset toiminnat kohtaavat – kenties myös erilaiset prosessit?

Kaiken kaikkiaan ekspositio antaa arvokasta tietoa kirjoittamisesta toimintana. Autoetnografinen lähestymistapa yhdistää kaksi erilaista diskurssia ja tarjoaa välineet oman kirjoittamisen prosessin tutkimiseen. Autenttisuus ja oma ääni saavat tulkintansa tässä prosessissa. Autenttisuuden vastapoolin autoritaarisuuden määrittämisessä prosessikirjoittamisen ja siihen liittyvien muutamien käsitteiden tarkentaminen on tarpeen.