Research Catalogue

Salorannan ekspositio istuu varsin hyvin Ruukun teemaan, avaahan hän siinä omaa tekemis- ja tutkimusprosessiaan. Esseemuotoinen teksti käy läpi hyvin seikkaperäisesti työprosessin eri vaiheet jäljittäen myös ideoiden ja ajatusten alkulähteet. Tekijälähtöisen tutkimuksen perinteen mukaisesti taiteilija reflektoi tekemistään, tässä tapauksessa varsin tarkasti ja oivaltavasti.

Taiteilija-tutkijan tutkimusaihe on kuvan ja sanan tai äänen vuorovaikutus. Kiinnostavinta ekspositiossa onkin toisaalta Hammershøin maalausten ja taiteilijan siitä tekemän koosteen suhde tekemistä reflektoivaan esseeseen (sanaan), toisaalta kuvallisen esityksen suhde puheeseen (ääneen). Jälkimmäinen on omaperäisempi ja haastavampi aspekti. Tekijä on päättänyt jättää puheen tekstittämättä, jolloin monikielisen puheen väri, sävyt ja luonne korostuvat. Teoksessa on paljon tunnetta, samaan aikaan kun se on muodoltaan hallittu ja kurinalainen, jopa meditatiivinen. Lyhytelokuvassaan taiteilija tutkija toteuttaa taiteellista tutkimusta, jonka hän purkaa ja analysoi esseessään kiitettävän tarkasti.

Ekspositio edustaa sinänsä hyvää taiteellista tutkimusta: tekijä lähestyy aihettaan taiteilijana ja tutkii sitä taiteellisilla metodeilla, tekemällä taidetta. Pidän kuitenkin hieman ongelmallisena essee-muotoisen tekstin ja itse videoteoksen välistä yhteyttä. Nyt ne näyttäytyvät kumpikin varsin itsenäisinä. Kummallakin on oma tutkimuskysymyksensä eikä niitä sidota riittävästi yhteen. Videoteos tutkii puheen ja kuvan välistä suhdetta, essee taas kirjoittamista, tarkemmin sanoen sitä toimiiko strategia, jota taiteilija sanoo toteuttavansa tehdessään taidetta, myös tutkimuksellisessa kirjoittamisessa. Tekijä pohtii, “voiko tutkimustekstiä rakentaa samalla tavalla kuin kuvaa? Voiko kirjoittaa siten kuin mieli toimii?” Tutkimuskohteena on siis kirjoittaminen. Tämä on sinänsä mielekäs ja tärkeä tutkimuskysymys, mutta sitä olisi voinut avata ja problematisoida kriittisemmin. Tekijän tapa tehdä taidetta, rakentaa kuvaa oletetaan tunnetuksi. Samoin se, miten mieli toimii. Itse tekstissä tekijä toki purkaa työtapaansa. Mutta kaipaisin kiinteämpää yhteyttä videoteoksen ja esseen välille, nimenomaan tutkimuskysymyksen ja johtopäätösten teon suhteen, siten että tutkiminen tapahtuisi vahvemmin itse teoksessa, tai että teos ja essee olisivat vahvemmin vuorovaikutuksessa ja sidoksissa toisiinsa. Tästä aiheutuu myös se, että johtopäätösosio (“Lopuksi”) painottaa kirjoittamista ja jää epämääräiseksi kokonaisuuden kannalta.

Tekijällä on tutkimuskysymys, vaikka hän esseessään välillä retorisesti väittääkin, ettei sellaista ole. Kysymyksen artikulointi vaihtelee hieman, mutta tutkimuksessa on selvä aihe ja tutkimus on tavoitteellista toimintaa. Eksposition tekstiosuus on kirjoitettu essee-muotoon erittäin onnistuneesti ja omaperäisesti. Tekijä ei tavoittele tieteellisen kirjoittamisen normaaleja muotoja vaan hakee erilaista ja vaihtoehtoista ilmaisua. Tässä hän onnistuu hyvin. Esseemuodossa hän jäsentelee sisällön ja oman tekoprosessinsa talon tai huoneiston muotoa soveltaen eri huoneisiin. Tekstin ja videoteoksen yhteyttä ei ole viety aivan loppuun asti.

Tekijän metodit ovat hyvin harkittuja ja perusteltuja. Hammershøin maalauksia käyttäen hän luo oman teoksensa itselleen asettamien reunaehtojen puitteissa. Asetelmassa on kaiken kaikkiaan paljon kokeenomaista. Mielestäni ekspositio tuottaa uutta kiinnostavaa taiteellista tietoa. Kuten taiteellisessa tutkimuksessa usein, tiedon yleistettävyys ei kuitenkaan ole itsestään selvää.

Elina Salorannan Lohdutusten arkisto on tyylikäs ja taiteellisesti korkeatasoinen kokonaisuus, jonka parhaimpia puolia on visuaalinen ja ajatuksellinen selkeys. Lukijan on vaivatonta navigoida teoksen sisällä. Se on johdonmukaista jatkoa saman tekijän aiemmalle taiteelliselle työlle ja taiteelliselle tutkimukselle. Tekijä tutkii kuvan ja sanan tai puheen välistä suhdetta. Videoteoksessa on hyödynnetty Vilhelm Hammershøin klassisia laatukuvia. Niistä on muokattu hitaasti etenevä kuvien sarja, jossa enimmäkseen selin katsojaan oleva tumma-asuinen naisfiguuri tuntuu liikkuvan huoneissa. Tekijä pyysi kollegoitaan lohduttamaan kuvassa näkyvää henkilöä. Tekijä yhdisti näin syntyneen äänimaailman Hammarhöin rajattuihin sisätiloihin. Näin syntyi elokuvallinen essee, jossa nämä kaksi tasoa ovat kiinnostavalla tavalla dialogissa keskenään. Teoksen kautta tekijä pohtii tutkimuskysymystä, enemmänkin: hän suorastaan testaa kuvien ja puheen välistä suhdetta.

Videoteos on meditatiivinen kokonaisuus, jossa on kuvallisella tasolla sekä läsnäoloa että poissaoloa. Salaperäinen naishahmo herättää paljon kysymyksiä: kuka hän on? Miksi hän on talossa? Miksi hän on yksin? Onko hän surullinen? Hammershøin kuvat vaihtuvat samanpituisilla hitailla ristikuvilla. Se tekee teoksesta hieman mekaanisen, mutta toisaalta myös meditatiivisen. Aika etenee omaa hidasta kiertoaan, talo vaikuttaa muuttumattomalta ja ajasta irti olevalta, naisfiguurista tulee lähes aavenomainen hahmo, johon teos suorastaan kutsuu heijastamaan tunteita. Näitä edustavat lohduttavat sanat, lauseet, huudahdukset, laulut ja hyräilyt. Ne tulevat – kuten tekijä huomauttaa – huoneiston ulkopuolisesta maailmasta, katsojien tilasta ja sitovat meidät katsojina katsomistapahtumaan. Tätä asetelmaa olisi ollut kiinnostavaa pohtia enemmänkin.

Teosta voi tarkastella kuvallisena esseenä, mutta siinä on myös tarina. Alun ja lopun kuva käsinkirjoitetusta tekstistä – sanoista – virittää mukaan henkilökohtaisen tason. Teksti ei ole Salorannan eikä kuvassa olevan naisen vaan Hammershøin. Joka tapauksessa se luo teokseen intiimin tason. Videoteos on hyvin elokuvamainen, kuin oma pieni lyhytelokuvansa. Alussa syntyy efekti, jossa nainen näyttää nousevan ja poistuvan oviaukosta. Tämän jälkeen nainen vaeltelee eri huoneissa, välillä soittaen pianoa, välillä lukien. Ääniraidan puhe ja äänet ohjaavat, kommentoivat ja regoivat kuviin. Tästä vuoropuhelusta syntyy vaihtelevien tunteiden musiikinomainen kudelma, joka vie teosta eteenpäin. Lopussa joku tulee kotiin, kuulemme oven kolahduksen ja lauseen “Jag är hemma”, odotus päättyy ja tarina sulkeutuu.

Samannimisessä esseemuotoisessa tekstissä Saloranta on halunnut kokeilla samanlaista tekotapaa tutkimukselliseen kirjoittamiseen. Sujuvasti kirjoitetussa ja kiitettävän havainnollisessa esseessä kirjoittaja käy läpi teoksensa syntyvaiheet, jäsennellen sen kuvitteellisen asunnon huoneiksi. Tutkimusteksti on siis talo, jossa etenemme kellarin ja keittiön kautta työhuoneeseen ja kirjastoon. Idea toimii hyvin ja essee on nautittavaa luettavaa. Kertovan kokonaisuuden jäsentäminen taloksi ja huoneiksi ei toki ole uusi ajatus, kirjoittihan jo Hammershøin aikalainen Ibsen näytelmien olevan joko taloja tai teitä. Saloranta kuitenkin käyttää ideaa oivaltavasti sekä videoteoksessaan että esseessään.

Eksposition ainoa suurempi ongelma liittyy videoteoksen ja kirjallisen esseen keskinäiseen suhteeseen. Vaikka niillä on muodollinen yhteys (huoneet), ovat ne kumpikin liiankin itsenäisiä. Asetelma on niin herkullinen, että näiden välisen dialogin vieminen tutkimuksellisesti pitemmälle olisi ollut hedelmällistä. Videoteos ja essee ovat kysymyksenasettelultaan erilaisia. Nyt ne esittävät eri kysymyksiä ja vastaavat eri kysymyksiin. Ongelmaa olisi pitänyt avata enemmän ja viedä pohdinta tältä osin pitemmälle. Eksposition tutkimukselliset tulokset jäävät hieman ilmaan.

Elina Salorannan ekspositio kuvaa Voices of Consolation videoteoksen tekoprosessin: sen initiaation, abstraktin konseptin kohtaamisen ideaan muodosta, materiaalin keräämisen ja editoimisen valmiiksi teokseksi. Prosessikuvaus ei tässä ekspositiossa näyttäydy ensisijaisesti tiedon tuottamisen välineenä, koska kysymyksenasettelu on hyvin avoin eikä teksti eksplikoi prosessista kumpuavaa uutta ymmärrystä. Usein prosessikeskeisyyden vastakohtana nähdään keskittyminen produktioon/valmiiseen teokseen. Näkisin että määräävänä tekijänä Elinan työtavassa onkin valmistuva teos, joka muodostaa pääjuonen, tai motiivin valinnoille prosessinarratiivissa.

Elinan huolellinen yksityiskohtaisuus ja maalauksellinen ilmaisukieli kuultavat tekstin läpi. Prosessinkuvaus on sekä performatiivinen että visuaalinen, luoden elävän kuvan tutkimuksen eri fyysisistä tiloista ja tunnemaailmoista. Tässä mielessä ekspositio on erittäin läpinäkyvä, jopa omakuvamainen. Elinalla tuntuu olevan erittäin kehollis-sensorinen suhde hänen taiteelliseen materiaaliinsa: aurinko lämmittää kuvassa Idan niskaa, hän jopa kuulee mielessään oven kolahduksen. Koko prosessissa, kuten myös videoteoksessa on jotain unenomaista, jossa tutkimusprosessin todellisuus ja epätodellisuus lomittuvat.

Tähän taiteen tekemisen virittämään sensoriseen ulottuvuuteen kuuluu myös kuvaus siitä miten valittu mediumi vaikuttaa ja jopa ohjaa taiteilijan havainnointia, ja miten kokemukselliset “ristikuvat” kietovat yhteen eri ajallis-tilallisia ulottuvuuksia hänen näkökentassään. Olen huomannut jotain saman tyyppistä mutta vähemmän poeettista itse pitkän Photoshop-rupeaman jälkeen ulkona liikkuessani: havaintoni ovat lomittuneet impulsseilla ottaa askel taaksepäin ‘palaten edelliseen kuvaan’, tai muuttaa esimerkisi näkymän tekstuuria.

Koin erittäin inspiroivana ja laajentamisen arvoisena kahden rituaalinomaisen performatiivisen tutkimusmetodin kuvauksen: kellarissa toteutettu äänityssessio ja kotona tapahtunut Hammershøi ´re-enactment´. Näissä tilanteissa toteutettu improvisaatio sijoittuu myöhemmin tarkasti suuniteltuun visuaaliseen kompositioon. Olisin mielelläni ollut todistamassa performatiivista lavastussessiota Elinan kodista Hammershøin interiööriksi, ja esimerkiksi miettimistaukoa tuijottaen Ikean koriste-esinettä käsissään. Essee tuo taiteellisen prosessin elävästi esille jatkuvana valintoina, joiden kautta taiteilija arvioi mikä sopii ja toimii teoksessa. Elinan oman taiteellisen käsialan lisäksi Hammershøin estetiikka luo visuaaliset kehykset tekemiselle: näiden linssien (kaksiteho?) läpi tehdään valintoja siitä mitä teos vaatii ja mikä rajautuu sen ulkopuolelle.

Erityisen jännittävää on mielestäni Elinan rooli suhteessa a) maalauksen naiseen Idaan, ja b) tutkimusseminaarilaisiin jotka osallistuvat äänityssessioon. Tähän tulee myös lisätä c) Hammershøi, sillä yrittäähän Elina sisäistää, jopa rakentaa kehollista koreografiaa huonekaluja siirtelemällä, tämän estetiikkaa, ja iloitsee saadessaan Hammershøin kirjeen tuonpuoleisesta. Pidän tästä faktan ja fiktion sekoittumisesta, hienovaraisesta huumorista ja leikillisyydestä Elinan prosessissa, siitä miten taiteilija tieten tahtoen tuottaa mielikuvituksellisen narratiivin esimerkiksi tavallisesti kuivakasta kirjastokäynnistä, miten elävä elämä, fantasia ja tutkimuksen tekeminen nivoutuvat yhteen. Tämä mielikuvituksellinen ulottuvuus kääntyy myös kiehtovasti tekstiksi. Elinan kuviteltu suhde Idaan lisää edelleen tekstin performatiivisuutta, Elina ymmärtää Idaa ja puhuttelee häntä suoraan, sekä toimii linkkinä Hammershøin tila-aikaulottuvuuden ja lukijan välillä. Tätä performanssia Elina myös kommentoi itse, muun muassa kotona toteutetun lavastussession jälkeen hän kokee tavallaan epäonnistuvansa Hammershøin harmonian replikoinnissa.

Tutkimuseen osallistuvien elävien ihmisten suhde projektiin on kuitenkin mielestäni haastavampi. Tietämättä miten pitkälle lohdutuksen tarve oli vain vertauskuva eikä varsinainen motiivi teoksen tekemiseen, mielessäni herää muun muassa kysymys lohduttavatko osallistujien äänet lopulta Idaa, omaa perheenjäsentään vai kenties Elinaa? Kuka projisoituu näissä tilanteissa kuvaan Idan tilalle? Ehkä äänitystilanteessa Elina muuttuikin hetkeksi Idaksi, ainakin hänen läsnäolonsa tilassa toi osallistujille elävämmän projisoinnin kohteen kuin jos he olisivat olleet yksin kuvan kanssa tai vain keskenään. Entä oliko kohtaamisissa muitakin tasoja kuin materiaalin kerääminen jo mielessä olevaan teokseen ja improvisaation tuoma jännitys? Oliko sivutuotteena jonkinlaista yhteisöllisyyttä, ryhmän noustua maan tasalle pimeästä kellarista seremoniallisen äänityssession jälkeen?

Näen eksposition edustavan ns. Practice as research lähestymistapaa, jossa tutkiva toiminta toteutuu taiteilijan oman taiteellisen työskentelyn ja käsitteistön kautta, tärkeimpänä päämääränään toteuttaa taideteos. Teksti on esseemäinen kuvaus tästä prosessista. Prosessi avaa paitsi kuvan ja äänen suhdetta myös sitä miten laatukuva muuntuu ajalliseksi narratiiviksi. Ehkä esseen voi nähdä myös autoetnografisena kuvauksena.

Tämän lähestymistavan riskinä on tietty sisäänpäin kääntyminen, jossa osallistujat ja menetelmät on valjastettu taiteilijaa tyydyttävän teoksen valmistamiseen, eikä tuloksena mahdollisesti syntyvää uutta ymmärrystä tuoda oman tekemisen kontekstin ulkopuolelle. Kirjoittaja ottaa tietoisesti etäisyyttä akateemisesta traditiosta, kirjottaessaan kuvataiteilijana. Jotta olisin lukenut ekspositiota akateemisena tutkimuksena, olisi ollut tarpeen pohtia enemmän projektin tutkimuksellisia ulottuvuuksia, katsoa omaa tekemistä analyyttisemmin ja kriittisemmin, ja tuoda nämä moniäänisemmin esille tekstissä.

Jos aineistona pidetään Hammershøin teosta/teoksia, Elina on ymmärtääkseni tulkinnut teoksen merkitystä lähinnä omasta tunnemaailmastaan käsin, vaikka viittaakin muutamaan olemassaolevaan Hammershøi-tutkimukseen. Hän on projisoinut teokseen oman (silloisen) emotionaalisen tilansa, ja kutsunut tutkimusseminaarin osallistujat tuottamaan performatiivisia variaatioita tästä tulkinnasta. Mitä olisi tapahtunut jos lohdutuksen viitekehystä ei olisi annettu valmiina, vaan osallistujat olisivat saaneet tulkita ja reagoida kuvaan heidän omasta viitekehyksestään? Toisaalta Elina on erittäin tietoinen omien mielentilojensa vaikutuksesta hänen tekemäänsä tulkintaan lohdutuksen tarpeesta, mikä on myös kiinnostavasti tehty läpinäkyväksi.

Projektin aineistona voidaan pitää myös osallistujien ääninauhoja. Kaipasin tässä mielessä pohdintaa heidän rooleistaan ja performatiivisuudestaan, mukaanlukien heidän improvisoidusta lohdutuksen (kulttuuristen koodien tai stereotypioiden) esittämisestään (doing as-if), verrattuna esimerkiksi siihen että lohdutus olisi nauhoitettu “elävässä elämässä“. Yksi mahdollinen sivujuonne olisi voinut olla tutustuminen tähän koodiston, tai niihin narratiiveihin joita osallistujat miettivät tuottaessaan esityksiään. Tai, vastavuoroisesti, lohdutuksen kulttuurisen esittämisen de-koodaaminen, abstrahointi. Heitellessäni näitä ehdotuksia on hyvä huomioida että kommentoin oman taiteellisen tyylini, metodieni ja kiinnostuksen kohteideni näkökulmasta. On hyvin mahdollista että ehdotukseni eivät ole rakentavia Elinan taiteellisen käsialan ja laatukuvatradition kontekstissa. Enemmän kuin konkreettisia ehdotuksia, ideani kuvaavatkin sitä millaisia ideoita Elinan prosessi minussa herätti.

Ekspositio on tervetullut lisä kuvataiteen taiteellisen tutkimuksen kenttään. Se tarjoaa myös akateemiseen taiteen tutkimukseen kiinnostavaa prosessikuvausta. Se on luettavuudessaan myös avoin akateemisen kentän ulkopuolisille lukijoille. Ekspositio luo jatkumon taiteilijan aiempaan tuotantoon, mutta ei positioi itseään selkeästi taiteellisen tutkimuksen kentässä. Se on kirjallinen kokeilu, jota kirjoittaja ´kirjoittaa kuvataiteilijana´. Olisi kinnostavaa pohtia miten tämä oman taiteenlajin ja tyylin kielellä kirjoittaminen ilmenee taiteellisen tutkimuksen kentässä? Vai kirjoittaako suurin osa meistä akateemisena tutkijana? Mistä muista positioista voisi kirjoittaa?

Kun tutkitaan kuvan ja äänen suhdetta, voisiko ajatella että taiteilijan oma ilmaisukieli, esimerkiksi mieltymys ristikuviin, voitaisiin tietoisesti haastaa ja tehdä valintoja variaation- ja laboratorionomaisesti pyrkien tuottamaan erilaisia kuva-äänisuhteita. Vai tuoko taiteilijan estetiikka juuri tarvittavan, jopa olennaisen, viitekehyksen? Tulisiko tutkimuksen luoda tietoisesti sille vastavoimia, tehdä taiteilijan esteettistä näkemystä rikkovia kokeiluja läpinäkyväksi? Kokisin esimerkiksi kiinnostavana antaa katsojalle tilaisuus luoda omia arvioitaan siitä ´toimiiko´ jokin elementti, esimerkiksi haastateltavien nauru, maalauksen yhteydessä vai ei. Nyt Elina pitää langat tiukasti hyppysissään ja lukija joutuu tyytymään hänen taiteelliseen päätökseensä kuitenkin tutkimuksen keskiössä olevista kuvan ja äänen erilaisista yhdistelmistä. Kuvan ja äänen suhdetta voisi tutkia myös eksposition kautta sen lisäksi että sitä kuvataan kirjallisesti menneessä aikamuodossa. Jos toisaalta hyväksytään lähtökohta jossa prosessin aikana tehdyt valinnat palvelevat tulevaa teosta, voisi olla kiinnostavaa tutkia tätä teoksen kasvavaa ääntä, kun se alkaa ´vaatia´ Elinalta tiettyjä elementtejä ja valintoja.

Kaipasin sitä että ympyrä sulkeutuisi jollain tavalla tässä tekoprosessissa. Ehkä yleisöä voisi pyytää reagoimaan valmiiseen videoteokseen. Itse kuulisin myös mielelläni lohdutusten äänet Elinan kotona tapahtuvan ´lavastus´ videoperformanssin kanssa. Mietin myös voisiko tekstiä tuottaa eri perspektiiveistä esimerkiksi Susan Kozelin esittämän ns. heterofenomenologian tapaan? Tekstiä voisi tuottaa Idana, Hammershøina, miksei jopa laatukuvan huonekaluina tai huoneina. Tekstiä voisi kirjoittaa eri kamerakulmista, kuten peräseinältä, josta käsin näkee Idan kasvot.

Kuvien sommittelu filminauhamaiseen riviin tukee ekspositiossa kuvattua työprosessia, imitoiden kirjoittajan alkuperäistä tutustumishetkeä kuviin Internetissä. Koska kirjoittaja toivoo rakentavansa tekstillään metaforisen talon, huoneiden sommittelua voisi ehkä miettiä enemmän tilallisesti. Kolmiulotteisuuden puutteessa vaihtoehtoja voisivat olla ylä- ja alakerta, ja erilaiset lukusuunnat, ehkäpä erilaiset typogafiset valinnat, ‘valaistukset’ tai jopa prosessin pohjapiirros. Tekstin lähestyminen visuaalisena teoksena on tosin haaste: miten pitää teksti luettavana?

Tutkimusseminaarilaisten äänitysten käyttö projektissa herättää myös eettisiä kysymyksiä. Oman kokemukseni mukaan Carpa konferenssissa vuonna 2011 Elinan läsnäolo ja kutsu kirjoittaa assosiaatioita 2h+keittiö teoksesta oli erittäin tilaajättävä ja kunnioittava, mutta jälkeenpäin minussa heräsi kysymys miten kirjoittamiamme tekstejä käytetään. Olisi toivonut jonkinlaista kytkentää takaisin, vaikkapa ihan vain kiittämistä ja mainintaa siitä, miten teos etenee. Ekspositiossa Elina arvioi osallistujien panosta, jopa kokee sijaishäpeää heidän esittämistään latteista stereotypioista. Osallistujana en ehkä olisi halukas toiseen sessioon jos tietäisin tulevani näin puolianonyymisti kritisoiduksi taiteilijan toimesta. Saatan tosin olla tässä mielessä liian herkkänahkainen: taiteellinen tutkimus saattaa joskus vaatia vapaaehtoisilta osallistujilta sekä anteliaisuutta että teflonpintaa.

Essee muodostaa lukijalle nautittavan harmonisen kokonaisuuden. Koen tekstin praktisten korjausehdotusten antamisen vaikeaksi, koska tuntuu että joko esseen hyväksyy sellaisenaan, tai sen koko luonne tulee muuttumaan. Siksi palautteeni on enemmän kysymyksiä kuin mahdollisia ratkaisuja, ja jää Elinan päätettäväksi jos joku näistä tuntuu hedelmälliseltä suunnalta.

Ensimmäinen (vasta)reaktioni ekspositiosta ja videoteoksestakin on, että kaipaan rosoisuutta, messiness, enemmän sitä “fucking idiot” asennetta tasapainottamaan paljoa hillittyä ja hallittua. Toisaalta, kuka olen minä, itse mielelläni kontrolloiden prosessejani, vaatimaan että toisen prosessissa pitäisi olla enemmän sitä tai tätä? Mitä jos prosessi ei olekaan kaoottinen ja täynnä ´virheitä´, mitä jos taiteilija ei olekaan naiivi tai ignorantti, tai haluaa pitää tämän omana tietonaan?

Elina on tietoisesti valinnut yhden position (kuvataiteilija) lähestymistavan: sekä taidetta että kirjallista reflektiota tuotetaan samasta positiosta. Kaipaisin tälle vastakaikua, nythän kukaan ei esimerkiksi vastaa vaikka Idalle puhutaankin. Kaiku ja ristikuva tuntuisivat olevan hengenheimolaisia kuvan ja äänen ulottuvuuksista. Voisiko tutkimuskirjoittamistakin lähestyä roolileikkinä, onhan sekin eräänlainen performanssi?