Research Catalogue

Ekspositio kytkeytyy numeron teemaan hedelmällisesti, kriittisesti ja  jännittävästi. Ekspositio haastaa taiteen tekemiseen ja taiteelliseen  tutkimukseen rantautunutta prosessin painottamista kollaboratiivisen  (taiteellisen) kirjoittamisen (tekstintuotannon) näkökulmasta. Vuonna  2011 asettamiensa tutkimuskysymysten kanssa Kuusela pohtii, ovatko  kollektiiviset käytännöt niin kumouksellisia, poliittisesti  edistyksellisiä ja demokraattisia kuin yleensä annetaan ymmärtää.

Kuusela suhtautuu prosessiin ja prosessihurmokseen niin kriittisesti  ja kyynisesti (tutkijan omin sanoin), että tunnustaa jopa pettyneensä  kollaboratiivisten tekstintuotantotapojen esittelyjen prosessikeskeisyyteen. Samalla ekspositio kuitenkin käsittelee myös  tutkijan omaa tutkimusprosessia, sekä koko tutkimusprojektin että  artikkelin syntymisen kannalta.

Jännittävällä tavalla ekspositio tulee samalla hieman asettaneeksi tai toistaneeksi binaarista vastakkainasettelua prosessin ja produktin välillä, vaikka produkti, tämäkin ekspositio, syntyy juuri prosessin kautta. Ja prosessia kuvatessa produkti valmistuu luettavaksi, kritisoitavaksi ja elettäväksi.

Ekspositio lähestyy kollaboratiivista tekstintuotannon prosessia ja taipumusta painottaa prosessia niin kiinnostavasti ja kutkuttavasti, että itsekin huomaan hätkähtäväni. Muutamia kollaboratiivisen  
kirjoittamisen ja esittämisen projekteja tehneenä tunnistan ulkopuolelle jäämisen ja jättämisen mahdollisuuden - tekijöillä ja kirjoittajilla voi olla mukavaa ja hauskaa, mutta katsojat/lukijat saattavat jäädä kysymään, mitä tästä piti saada mukaansa. Kuuselan mukaan prosessuaalisuus ja kollaboratiivisuus kääntävät katseen sisäänpäin (Kuusela lukee kriittisesti mm. Massumia ja ajatusta itsen luomisesta, self-creation).

Loistavaa oli huomio siitä, että siirtymä prosessuaalisuuteen saattaa itse asiassa palvella uusliberalistista eetosta uuden, taiteen, tavaran ja tulosten tuottamisesta kiihtyvällä tahdilla: kun prosessi on tärkein, niitä voidaan tuottaa mitä nopeammin, samalla kun niitä syntyy. Viimeistely tai sanoman miettiminen ei silloin ole keskiössä.

Ekspositio kuljettaa mukanaan sekä tutkijan vuosiksi 2012-2015 rahoitettua tutkimusprojektia ja sen prosessia että artikkelin kirjoittamisen prosessia. Täten Kuusela kuvaa tutkimuksen prosessia, avoimesti ja kriittisesti, myös akateemisiin rahoituksenmyöntökäytäntöihin pettyneenä. Hän kirjoittaa ääneen sen, minkä me monet tutkijat tunnistamme - että kaikkien hakemusten kirjoittamisen lomassa ekspositiot ja artikkelit jäävät tulemisen tilaan, eivät ehkä ihan niin loistaviksi produktioiksi kuin olisimme toivoneet. Pidän tulemisen tilaa lohdullisena ajatuksena, ja näen, että ajatukset julkaistaan aina keskeneräisinä enkä siksi nimittäisikään tilaa ajatuksella ’always-only-in-the-state-of-becoming’, vaan jättäisin ainakin sanan ’only’ pois. Tämä inspiroi miettimään, miten itse kuvaisin aina tulemisen tilassa olevaa ja sittenkin jossain vaiheessa lähetettäväksi hyväksyttävää (kun dead line eksposition tai tässä tämän arvion lähettämiselle lähestyy - meille kaikille niin tuttu hetki: jossain kohtaa tuotokseen, erityisesti kirjoitettuun on vain tyydyttävä), ehkä ’always-becoming-and-already-there’, jotain, joka siis lähetettynä jo aina myös on.

Ekspositio innostaa ajattelemaan omaa tekemistä, miettimään, millainen on kirjoittamisen prosessi ja miten kollaboratiivisiin töihin, teksteihin ja (tutkimus)esityksiin saisi yleisön paremmin mukaan. Minua jäi kiinnostamaan, miten tutkija toivoisi kollaboratiivisia kirjoittamisen/tekstintuottamisen käytäntöjä käsiteltävän - eli millainen olisi tutkimus, joka paneutuisi kollaboratiivisesti tuotettuun tekstiin kirjallisena? Kuusela kertoo pettymyksestään ja kylmäksi jäämisestään kuvausten kohdalla - millaiset kuvaukset saisivat hänet syttymään?

Tässä ekspositiossa Kuusela zoomaa tutkimustaan taiteellisiin kollaboratiivisiin kirjoittamistapahtumiin ja kertoo kahdesta omasta kokeilustaan: Tallinnan pajassa kirjoittaminen tapahtui yhdessä, ei-semanttisesti (asemic), antikvariaatin pajassa kukin valitsi jostain kirjasta pätkän, jotka kirjoitettiin peräkkäin. Nämä olivat kiinnostavia projekteja ja Kuusela pohtii niitä hieman pettyneen sävyisesti - vaikka molemmissa pajoissa oli hauskaa ja naurettiin paljon, produkti jäi valjuksi (?). Olisi kiinnostavaa kuulla, millaisissa projekteissa myös produkti voisi nousta merkittäväksi. Myös viittauksissa Neuromaaniin Kuusela nostaa kriittisesti esiin kommentin, jossa painotetaan prosessia ja prosessin ymmärtämistä sisältä käsin tai taiteellisten prosessien omilla kriteereillä. Siksi herää mielenkiinto, millaisia voisivat olla ne kollaboratiiviset, taiteelliset kirjoittamisprojektit, joissa myös produkti tyydyttäisi (lukijaa/tutkijaa).

Kahden oman kokeilun ja muutaman kollaboratiivisen viittauksen (Neuromaani ja A Million Penguines) Kuusela kertoo yrityksestään päästä haastattelemaan Mahdollisen kirjallisuuden seuran kirjoittajia heidän keskeneräisestä projektistaan. Kuusela lainaa MKS:lta saamansa tarkennuskysymyksen ja vastauksensa pohjalta saamansa kieltävän vastauksen sanasta sanaan, mutta jään pohtimaan, mitä Kuusela on mahtanut vastata kysymyksiin. (Voisiko vastauksistakin kertoa?) Lisäksi kirjoittaja vaikuttaa pettyneeltä siihen, että MKS:n kirjoittajat ovat kuitenkin hyväksyneet Kultakuumeen haastattelupyynnön. Kuusela lähestyy haastattelupyyntöjen saamaa erilaista kohtelua sen kautta, kuka on haluttu Toinen, joka saa sekaantua keskeneräiseen prosessiin. Kuusela pohtii, että journalisti on onnistunut ylittämään rajan prosessiin kuuluvien ja ulkopuolisten välillä ja hän ei. Mietin, voisiko olla hedelmällistä tässä kohtaa pohtia (tieteellisen) tutkimuksen taipumusta ’sulkea’ avoimuus ja tuleminen analyysillaan ja tietämisellään? Kuusela pohtii Rancièren kanssa taiteilijan tarkkailijan tai sivustakatsojan (spectator) paikkaa ja roolia - entä tutkijan tarkkaileva asento (versus journalistin mahdollisesti sallima suurempi tila taiteentekemisen omille kriteereille)?

Ekspositio on helppo lukea ja noudattelee pitkälti perinteistä artikkelin rakennetta ja muotoa ja tekstiä, joka on jaettu ekspositiossa neljälle sivulle, kukin luku omalle sivulleen. Ekspositio sitoutuu akateemisen tutkimuksen tekemisen kriteereihin ja käytäntöihin. Aluksi estetään tutkimuskysymyksiä ja tapaa lähestyä niitä sekä oman empiirisluontoisen tutkimuksen että aiemman tutkimuksen ja teoretisoinnin valossa. Keskustelua liitetään neoliberalistisen politiikan pohdintoihin.

Kuvat ja suurennetut tekstilainaukset tai aineisto-otteet aineistoista tai teorioista kuvittavat ja reunustavat tekstiä. Lähdeaineistoja ja viitteitä käytetään akateemisen kirjoittamisen traditioiden ja käytäntöjen tapaan, mikä on helppo määritellä perustelluksi. Ehkä Kuusela olisi kuitenkin voinut kokeilla irrotella tieteellisen tutkimuksen konventionaalisista kirjoittamisen, viittaamisen ja eksposition rakentamisen tavoista hieman enemmän - kun se kerrankin olisi voinut olla mahdollista myös tieteen kentästä tulevalle.

Prosessuaalisuuden arvoa käsitellään ekspositiossa filosofis-kriittisesti oivaltavalla tavalla. Käsittely jää tosin taiteellisen ja tieteellisen tutkimuksen väliin tavalla, joka voi altistaa sen kovallekin kritiikille molemmista suunnista.

Taiteella kollektiivisena kirjoittamisena on tekstissä perinteinen rooli tutkimuksen kohteena (vähälle käsittelylle jäävää workshop-kokemusta lukuunottamatta). Kuvat tuovat ekspositioon taiteellista lisäarvoa, mutta niiden yhteispeli tekstin kanssa jää ohueksi. Teksti on tutkimuksellista, joskin tieteellisestä tarkkuudesta tingitään liikaa impressionismin ja vapaan assosioinnin suuntaan. Tarkkojen teoreettisten erottelujen käyttö jää vähäiseksi ja tapausten käsittelyn empiirinen pohjustus turhan huteraksi. Esseistisellä kirjoitustavalla on toisaalta ansioita siinä, miten se vastaa tutkimuskohteen ja –prosessin yhteenkietoutumiseen.

Tutkimus kytkeytyy prosessuaalisuutta juhliviin puheenvuoroihin ja teorioihin (mm. Massumi) ja välittyneisyyttä uudelleenmäärittelevään taidefilosofiaan (Rancière) tavalla, joka voi tuottaa merkittäviäkin oivalluksia taiteellisessa tutkimuksessa. Käytetyn tutkimuksen valintoja perustellaan kuitenkin puutteellisesti. Assosiatiiviset siirtymät filosofisista käsitteistä ('event', 'bare activity') arkikielen sanoihin ja tekijän kokemuksiin tuottavat subjektiivisia ja mielivaltaisia tuloksia.

Tapausten (kävely rannalla, workshop, kirjoittamistapahtuma antikvariaatissa, MKS:n kollektiiviromaani) käsittely on ylimalkaista ja empiirisesti huteraa. Esimerkiksi viimeksi mainitun käyttäminen esimerkkinä prosessuaalisuudesta on kyseenalainen; samoin auki jää Eskelisen Neuromaanin vastaanottoa koskevan kommentin relevanssi tässä yhteydessä. Kokeellista kirjallisuutta käsittelevässä tutkimuksessa monin tavoin jäsennetty proseduurin ja prosessin erottelu olisi syytä ottaa mukaan tapausten käsittelyyn.

Teksti on perinteinen essee, jossa valokuvat ovat mukana lähinnä kuvituksena; ilman sen kummempaa sommittelua tai tarvetta ekspositiomuodon tarjoamalle “navigoinnille”. Teksti on vetävästi kirjoitettu. Erityisesti pisteliäs (“kyyninen”) sävy on piristävä. Lähteet ja viitteet ovat enimmäkseen mukana kuten tieteellisessä artikkelissa, tosin suorat lainaukset ovat välillä liian pitkiä, niiden sulauttamista omaan esitykseen suosittelen aina kun mahdollista.

Tekijä osoittaa hyvin prosessin ja objektin hierarkkisen käsitteellistyksen (mm. Massumi) ongelmat. Hän antaa lähtökohdat sen suosion syiden pohdinnalle - joskin tulkinnassa Craryn pohjalta on vielä ad hoc -luonnetta - ja hierarkian purulle (Rancièren avulla). Tutkimusprosessin ja -kohteen yhteenkietoutumista tekijä pohtii oivaltavasti. Tutkimuskriittinen ja henkilökohtainen rekisteri yhdistyvät hyvin hallitussa esseetyylissä. 

Tutkimusta ei kytketä kollektiivista kirjoittamista koskevaan tutkimukseen riittävästi, mikä näkyy tutkimuksen taustoituksen ohuutena sekä käsitteellisenä epämääräisyytenä tapausten käsittelyssä. 

Tarkempi ote tapausten empiriaan olisi paikallaan ylimalkaisuuden ja spekulatiivisuuden vähentämiseksi.