Research Catalogue

Saara Hacklin

Teemanumeron kirjoituskutsussa pyydetään mm. tutkimusesittelyjä ja havainnollisia puheenvuoroja kokemuksen ja kokeellisuuden toisiinsa kietoutuvista kysymyksistä taiteellisessa tutkimuksessa. Nähdäkseni Annette Arlanderin ekspositio vastaa tähän haasteeseen hyvin. Arlander pyrkii jäljittämään sitä, miten omakohtainen kokemus kokeen kautta – tai toisin päin – muuttui pitkäjänteiseksi taiteellisen tutkimuksen prosessiksi. Tässä prosessissa puolestaan on noussut esiin erilaisia kysymyksiä kuin alkuperäisessä tutkimusasetelmassa tutkittiin.

Ekspositio kertoo taiteellisen tutkimusprosessin synnystä ja auttaa ymmärtämään Arlanderin teoksia ja hänen työskentelytapaansa. Arlander jäljittää erittäin pitkän työskentelykauden – 12 vuotta – ja sen aloittaneen kysymyksenasettelun varhaisvaiheita. Kahden varhaisen teoksen (Tuulikaide osa I ja II) rinnastaminen ja niiden taustalla olleiden kysymysten tuominen esiin on hänen tuotantoaan tuntevalle lukijalle erittäin mielenkiintoista. Taiteen tekeminen on tässä tutkimuksessa suuressa roolissa: teokset ovat erottamaton osa kokonaisuutta.

Missä on alku? Miten hyvin on mahdollista jäljittää eri kokemusten muotoutumista tutkimuskysymykseksi? Arlanderin ekspositiossa on kaksi eri teemaa. Eksposition pääteksti pohtii kokemuksen ja kokeen/kokeilun merkitystä taiteellisen tutkimusprosessin alkamiselle. Se pyrkii jäljittämään, niin hyvin kuin se ylipäätään on mahdollista, miten päiväkirjanomaisena alkanut toiminta, koe, synnyttää kokemuksen, joka puolestaan muodostaa rakenteen tulevalle teossarjalle. Tässä jäljittämisessä Arlander tuo mielestäni hyvin esiin sen, miten työskentelyssä limittyy useita eri samanaikaisia prosesseja. Lisäksi ekspositio pohtii kysymystä, joka on ollut keskeinen Arlanderin tuotannossa viimeisten vuosien ajan: maisema, aika sekä niiden kokeminen ja esittäminen. Maisema on laajasti käsitelty teema mm. kuvataiteen, arkkitehtuurin ja toisaalta kulttuurimaantieteen alalla ja Arlander viittaakin ekspositiossa muutamiin klassikkoteksteihin, teoksiin ja aihetta tutkineisiin näyttelyihin. Tätä kautta ekspositio luo vuoropuhelua esitystaiteen perinteen ja kuvataiteen välille.

Arlanderin ekspositio jäljittää hienosti työskentelyprosessin alkuvaiheita, taiteilijan kiinnostuksen kohteita, kokeiluja ja sitä, miten jokin kokemus ohjaa vastoin odotuksia työskentelemään uudella tavalla. Sellaisenaan ekspositio on arvokas lisä havainnollistamaan taiteellisen tutkimuksen prosessia. Se demonstroi kaiken tekemisen, tutkimisen ja teosten välistä yhteyttä – ajattelun ja havainnon vastavuoroista suhdetta. Esitys- ja nykytaiteen saralla ekspositio kiinnostanee tutkijoita ja taiteilijoita, jotka työskentelevät taiteellisen tutkimuksen prosessin parissa, joiden kohteena on ollut maiseman ja sen esittämisen problematiikka, tai ylipäätään esityksen rajojen jäljittäminen/venyttäminen. 

Silja Nikula

(Lyhennelmä lausunnosta)

Onko mahdotonta pitää maisemaa esityksen aiheena, jos mukana on ihminen? Tämä on yksi kysymys, jota Arlander pohtii ekspositiossaan Tuulikaide – eräänlainen alku. Kokonaisuus on toteutettu vaiheittain ja pitkäjänteisesti samaa teemaa työstäen. Taiteilija on itse mukana rakentamassaan esityksessä, ja tähän keholliseen kokemukseen yhdistyvät paikan mielikuvat ja historia. Ihmisen ja maiseman suhde tulee pohdittavaksi oman taiteellisen työskentelyn kautta. Maiseman esityksellistäminen liittyy myös teemoihin “liikkeettömyys tekona” sekä “poispäin katsomisen traditio”. Käyttämällä videointia konkreettisena työmenetelmänä taiteilija myös tuo tuulen näkyväksi.

Kokonaisuus havainnollistaa taiteellisen tutkivan prosessin moni-ilmeisyyttä. Mukana on kuvia, ääntä, videoita, kehittelyvaiheen luonnoksia ja eri tyylilajisia tekstejä. Vapaampaa muotoa edustavat esseemäisen runolliset “kertojan tekstit”. Yksittäiset osat, kuten luonnokset ja konferenssialustus, toimivat samalla dokumentteina, joiden valossa lopulliset päätelmät on tehty. Työskentelyn prosessia ohjaa kokeilevuus, kuitenkin aiemmat vaiheet suuntaavat jatkotyöskentelyä ja tarkentavat tavoitteita. Tutkimuksen alku on haparoivaa ja intuitiivista, ei käsitteellisesti jäsennettyä eikä aina tietoista. Kirjoittaja pohtii, ”missä vaiheessa oivaltaa tutkivansa jotakin”.

Päätelmissä taiteilija tulkitsee tekemäänsä vielä kerran. Hän toteaa luopuneensa kirjoittamisesta keskeisenä taiteellisen työn metodina. Samalla hän kiinnittää huomion asiaan, joka luonnehtii yleisemminkin tämän tyyppistä tutkimusta: sanallistamisen vaikeus. Miten parhaiten artikuloida kokemuksellista tietoa, jonka lähtökohtana eivät ole valmiit käsitteet? Kehollisten tai visuaalisten ilmiöiden kuvaamiseen poeettinen ilmaisu sopii usein paremmin kuin perinteinen akateeminen, yksiselitteisyyteen pyrkivä kirjoitustapa. Ekspositio herättää pohtimaan laajemminkin visuaalisen materiaalin roolia tutkimuksessa ja sitä, mitkä ovat sen mahdollisuudet argumentoinnissa, dokumentoinnissa ja raportoinnissa. Usein tutkija saa vielä yhtenä lisätehtävänä nimetä ja määritellä käsitteet suomen kielellä, kun aiempi keskustelu aiheesta on käyty englanniksi.

Silja Nikula

(The abbreviated report in English)

Is it impossible to see a landscape as a motif of a presentation, if there is a human figure included? This is one question Arlander is concerned with in her exposition Wind Rail – Sort of a Beginning. The production is realized by proceeding stage-by-stage, dealing with the same theme. The artist herself is included in the presentation; mental images and history of the place are involved. Later, the artist inserts her own work into the discussion about the relationship between scenery and a human being. By using video recording as a concrete method of working, the artist makes the wind visible.

The exposition points out how many kinds of forms the artistic research process can take. It consists of images, sound, videos, sketches and texts in different genres. The most free-formed are “texts of the storyteller”, which are poetic. Single parts, such as the sketches and the conference presentation, work also as documents, which the final conclusion relies on. The process of working is experimental, but the earlier stages guide the proceeding and direct the aims.This kind of research is groping, intuitive, not always conscious and rarely structured. The writer is speculating on “at which stage one recognizes to research something”.

In the conclusion, the artist is decoding what kind of new understanding she has been creating. Arlander states that she has given up writing as a primary method for artistic artwork. Meanwhile, she raises a question that is relevant to all artistic research: the problem of verbalizing. How can we articulate experimental knowledge, when there are no ready concepts to start with? To describe the embodied and visual phenomena it is often more appropriate to use poetic expression instead of traditional academic language, which strives toward one denotative meaning. The discussion can also be extended to the role of visual material used in argumentation, documenting and reporting. One more task for researchers is often to define the concepts and name them in the Finnish language, when the previous discussion is in English.