Research Catalogue

Taiteellisena tutkimuksena Elina Salorannan esseen kokonaisuus on kiinnostava. Kirjoittaja kuvaa teoksensa elävästi ja kiinnittää ajattelunsa taiteellisen teoksen konkretiaan. Kysymykset nousevat oikeasta suunnasta ja essee ilmaisee mielekkäällä tavalla taiteellisessa tutkimuksessa oleellista tarvetta asemoida kirjoittaja tekijäksi. Prosessi on auki erilaisille keskusteluille ja interventioille, joka hienolla tavalla rikkoo akateemisen kirjoittamisen perinnettä.

Tekijä-tutkija Saloranta kontekstoi itsensä sekä oman teoksensa kysymyksenasetteluun että taidehistorialliseen jatkumoon. Hän ottaa historiallisen kuvataiteen muodon, laatukuvan, rinnastuskohdaksi omalle teokselleen. Tämä on kiinnostava, vaikkakin hieman staattinen asetelma. Aloin vääjäämättä lukijana pohtia, minne laajemman taiteellisen tutkimuksen kysymyksenasettelu voi tekijä-tutkijaa lopulta viedä. Millaisin teoksin hän tulee asetelmaansa haastamaan, miten kirjoituksen muodon saava reflektointi tätä haastetta kuvaa? Millaista uutta tulkintaa tavastamme katsoa arkea, perhettä, idylliä, kuvaa perheestä – tai laatukuvaa perheestä - tutkimus voisi sysätä liikkeelle? Saloranta ehkä tietoisesti ylittää kaiken sen jännitteisen, ladatun ja – uskaltaisin sanoa yhteiskunnallisen ja poliittisen – jota asetelma kantaa mukanaan. Laatukuvan historiaa ja historiallista kontekstia voisi olla kiinnostava avata myös muusta kuin annetusta, taidehistoriallisen kaanonin ja esteettis-historiallisen luokittelun näkökulmasta. Mitä nämä laatukuvat olivat, kenen katsetta ja kenen katsottavaksi tätä hiljaisten naisten arkea tuotettiin? Niin sanotun “arjen”, “tavallisen”, “köyhän” , “naisen”, “villin” tai muilla tavoilla “toisen” ylevöittävä, estetisoiva tai romantisoiva kuvaus kun on taiteen historian tärkeä juonne muun muassa juuri laatukuvasta aina valokuvadokumentarismin kultakaudelle ja monissa muodoissa aina tämän päivän representaatioihin asti. 

Saloranta haluaa irroittaa itsensä “dokumentaarisuudesta”, mutta tämä edellyttäsi hieman tarkempaa avaamista siitä, mitä hän dokumentaarisuudella tässä yhteydessä tarkoittaa. Irtiotto tapahtuu jostakin, jota ei ole avattu ja ymmärretty muuna kuin tallenteena.  

Joissakin kohdissa interventioiden todellinen anti jäi tekstin kannalta hieman ohueksi. Esimerkiksi kesäkoulun keskustelut ja palaute tuntui ulkopuoliselle merkityksettömältä ja kommenttien raportoinnin merkitys tässä kyseisessä esseessä jäi minulle lukijana epäselväksi. 

Salorannan esseen vahvuus on tavassa, jolla kirjoittaja asemoi itsensä taitelijana. Kirjoittaja kuvaa teoksensa taidokkaasti, elävästi ja mieleenpainuvasti. Tekstin kokonaiskaari tuntuu lukijasta harmoniselta, lukiessa kokee pohtivansa kysymyksenasettelua taiteen kokemisen kontektissa, ei ulkopuolelta, kuten usein taiteen teoriaa lukiessaan. Tekstissä on esimerkillistä voimaa juuri taiteellisen tutkimuksen piirissä. 

Ongelmat liittyvät problematisoinnin varovaisuuteen. Olen kuvannut edellä jonkinasteisena ongelmana tutkimusasetelman staattisuuden. Tekijä-tutkija rinnastaa oman teoksensa historiallisen laatukuvan perinteeseen, ja antaa teoksessaan uuden muodon ja uuden merkityksen arjen idylleille oman aikamme kuvaston ja nykytaiteen kieliopin avulla. Lienee tutkimuksen jatkon ja laajemman avauksen mittainen asia pohtia, millaisiin muihin kuin esteettisiin merkityksiin laatukuvan ja arkisten idyllien tulkinta voisi avautua. Voisi kuitenkin olla mielekästä, että myös tässä esseessä ilmenisi uusi haaste kirjoittajalle. Mitä tekijä oikeastaan uudenlaisilla “laatukuvillaan” ja arjen idyllin tulkinnoillaan haluaa tehdä näkyväksi?