Research Catalogue

Ekspositio vastaa Ruukun Conditions of Sharing -teeman kutsuun nähdäkseni kiinnostavalla tavalla, yhdistäen taiteellisen tutkimuksen tiedonmuodostuksen problematiikkaa ja uusmaterialismi-keskustelua henkilökohtaisen ja arkisen kautta edelleen tutkimuskontekstissa tapahtuvaan jaettuuteen/jakamiseen. Vaikka itse kirjoituksen aiheena oleva tutkimuksellinen teko tai tilanne on sooloperformanssina toimitettu, on se suunnattu laajempaan levitykseen niin performanssin yleisölle kuin Ruukun lukijoille. Kirjoitus pohjautuu osallistavaan työpajaan, jonka kirjoittaja on toteuttanut tutkimusryhmänsä kanssa (SAR 2017 Hki), ja jonka aiheena on ollut tämän teemanumeron otsikkoon sattuvasti lomittuen "annetut olosuhteet".

Parasta on "The Laundry Case" -artikkelitekstin rakenteellinen ja sisällöllinen johdonmukaisuus ja rentous. Kirjoitus on selkeä esitys ajattelun kulusta ja tämän pohdintaprosessin huomaavaisen selkokielinen avaaminen lukijalle siten, että siihen liitetyt teoreettiset kiinnekohdat tulevat esitellyiksi ja perustelluiksi ekonomisesti mutta riittävän perusteellisesti. Uusmaterialisen diskurssin(kin) avaamia kysymyksiä tiedon prosessuaalisuudesta ja siitä kuka tai mikä esiintyy ja mitä tai ketä katsotaan, kun katsotaan, tarkastellaan tarkkaan annostellen, siten että kirjoituksen muodostaman, siihen rakennetun näkymättömän sisäisen kehän (->taustoitus/alku: performanssi työpajassa ja loppupuolen paluu performanssiin) yksi keskeisistä, pyykkikasaperformanssi ja sen koepäähenkilö vaateläjä, saavat riittävästi huomiota. Performanssikuvaus konkretisoi esitellyt teemat ja näkökulmat, ja kysymykset huomion kohteena olosta, katsomisesta ja näkemisestä, vaatekappaleen mahdollisesta kokemuskyvystä sekä ihmisen ja muiden olomuotojen välisistä hierarkioista lävistävät kuvauksen vaiheita niin, että nuo asiat linkittyvät toisiinsa aidosti.

Aihe ja sen käsittely valittuine menetelmineen ja teoreettisine viitepisteineen ovat luonteeltaan tutkimuksellisia ja soveltuvat erinomaisen hyvin osaksi taiteellisen tutkimuksen kaanonia.

Uusmaterialismikeskustelu ei ole vielä lainkaan valmiiksipureksittu, ja kirjoituksen ansioista kenties kirkkain – taiteen tekemisen ja käytäntöjen paikka taiteellisen tutkimuksen keskiössä tutkimuksen materiaalina ja aktiivisena osana, ei tutkimuksen kohteena – tulee tässä ekspositiossa uloskirjoitettua ja osoitettua erinomaisen pätevästi. Ekspositio osallistuu ansiokkaasti taiteellista tutkimusta koskevaan ajankohtaiseen keskusteluun etenkin esittävän taiteen ja performanssin alueella.

Ekspositio osoittaa tekijänsä kykenevän suhteuttamaan oman taiteellisen tutkimuksensa alueita – taiteilijuus, tutkimuksellisuus, kontekstit, keskustelut ja teoreettiset kosketuskohdat – laaja-alaisesti ja persoonallisesti. Kokonaisuus on omaperäinen, mikä kumpuaa nähdäkseni (parhaassa mahdollisessa tapauksessa, kuten esim. tässä) siitä, että tutkijuus ja taiteilijuus osuvat yhteiselle alueelle nimenomaan taiteen kautta. Sisältö, muoto, tekniikka, näkökulmat, kirjoitustapa ja omaäänisyyden sävyt nousevat taiteen tekemisestä ja suhteessa siihen.

Ekspositio on selkeä ja mutkaton. Luettavuus ja navigointi toimivat hyvin ja tukevat aihetta ja käsittelytapaa. Riemastuttava yksityiskohta on etusivun "klikkaa nuolta"-toiminto, joka tuo näkyviin etusivun valokuvassa näkyviä yksinkertaisen lakonisia opaste-ja tai selostustekstejä kuvassa näkyvistä olosuhteista.

Eksposition vahvuus on siinä, että se linkittyy sataprosenttisesti kirjoittajan omaan taiteelliseen toimintaan. Lisäksi aihe on suhteutettu taiteellisen tutkimuksen ytimessä oleviin keskusteluihin ja kirjoituksessa huomioidaan laajemminkin esittävän taiteen/esitystaiteen perustavia kysymyksiä ja erilaisia tapoja suhtautua niihin erilaisilla näyttämöillä.

Aivan lopun ajatusleikki on hauska, kevyt ja rento, eräänlainen loppupäätelmän loppupäätelmä joka kurottaa kohti mahdollista tulevaa, ja näen itse siinä kulminoituvan useammankin keskeisen teeman: mikä tai kuka vie huomion? Miten taiteellinen tutkimus kommunikoituu, miten se ilmaisee itseään tutkimuksena, ja miten tutkimuksen aiheet tulevat tunnistetuksi? Onko sillä väliä, mitä juuri tämä tutkimus on tutkijayhteisössä omana aikanaan säteillyt ympärilleen, kun kuvia katselee 2100-luvulla aikansa skaalassa huippuedistyksellinen ja taitava "jokin", esim. lampaankääpä tai housunlahje?

The exposition "From 'Highbrow Art' to Participatory Culture – A Potential for Change"  meets very well the challenges set by the RUUKKU vol 6 call, thematized around "Change and Artistic Research".

Digitalisation has been proven to be a powerful and transfomative political tool of decentralization – of distributing information and knowledge in a democratizing way, regardless of social, economic or ethnic statuses and/or restrictions or political conditions (unless restricted by sensorship policies). The exposition deals with the creation of new kinds of 'e-participatory means' and communities that occupy novel kinds of political spaces in the sphere of 'web 2.0'. The contribution highlights the artistic tactics specifically developed for the co-op uses in the networked environment. One of the key aspects being the unraveling of the conventional hierarchies regarding authorship, identity and artist's role, and the formation of unstable positions in a wider societal perspective.

The exposition brings together the participatory 'e-tactics' available for any digi-native. It explores what kinds of (simultaneously imaginary and real) communities and identities are formed via open process of sharing and distributing 'e-art-material' in a frame of a curated web platform.

The questions served for the participants include e.g. the following: "What if our body, our gender wasn’t our limit? What if we took the freedom to be who we want to be and how can we express this in our art?" The set-up is clever and brings along novel perspectives regarding (digital) authorship, form/figure, 'where/when does art happen', and so on. In this case the community is as fluid and vast as it in the never-ending e-space can be, yet the identities that construct along these processes are formed as 'double-exposures' – as if seen through many transparent images/texts/other material simultaneously against a moving light.

The exposition cleverly uses the means of everyday mediation in creating and researching the contemporary 'techniques of identity and meaning construction'. The participatory community of the "What if?" -site highlights the core of our networking society and keeps art in its absolute focus. The participants may contribute any way they wish – and have their e-art items incorporated as part of the community's joint artworks whenever the editorial criteria are met. This kind of transformative strategy interestingly alters the hierarchic relationships between artist and audience/followers 'into one of permeability and mutual influence', as formulated by the author.

The contribution opens up as an extremely timely and relevant object of research. It highlights the participatory cultures/practices in art from a fresh perspective. It mixes the material and immaterial aspects of digitalism and (tactile) art work in an intriguing manner that gets manifested as an exciting research path through the artist-author's own contribution and her role as part of the community. The conclusions thoroughly indicate the 'results' or findings that the artist-reseacher has accomplished. 

I consider the exposition as a relevant study/case of novel views on participatory tactics operating in the web 2.0 environment. It brings meaningful insights to practitioners and scholars operating in the fields of visual arts, performing arts, media arts – especially with their participatory, hybrid forms.

The research questions are clearly stated/formulated. For example, the term 'participatory tacticts' is used in a variety of contexts and needs situation-specific elaboration. The exposition is contextualized in a well-balanced measure. It is composed as to be read 'from top to bottom'. The form is somewhat conventional or 'less exploratory'. Nevertheless, the audio clips, videos and other visual material create such a rich collection of 'sensory texture' to the whole, that I do not see this as a limiting aspect. Moreover, the actual website "What if?" invites the reader to browse its content aside with the exposition anyhow, so the simplistic form and logicistics of navigation most likely supports the readability.

Another aspect related to the 'readability': the clips and visual content of the exposition are quite economically selected; the visual minimalism works quite well in contrast to the richness of the 'imaginary space of endless possibilities of e-identities'. The content and form on one hand are definitely not identical. And on the other hand this is exactly what forms an interesting 'seemingly minimalistic, but imaginably abundant and multifold' composition.

The exposition makes a well-framed example of artistic research that approaches (immaterial) web environment through combining tactile artistic means and processes with digi-savvy participatory means. The exposition elaborates well the characteristics of artistic research as a constellation, in which the role(s) of the artist-researcher are not one but many – as the author writes, following Reinharz's articulation of possessing "three roles that are not always separable from each other: the role of the 'brought self', the 'situational self' and the 'researcher self'." In this case the artist-researcher operates as artist-curator-editor, a member of community, a reflective-observing-analysing researcher, and 'artist self'.

The case studies are extremely valuable 'practitioner's/artist's' knowledge, with all the detailed descriptions and commentaries from the participants. The audio clips not only complement the written text, but also open another kind of space for the reader to find connections between the read and the lived, experienced.

The critical points and challenges related to participatory working modes are made visible through presenting several concrete examples. These are highly informative and as such valuable outcomes/observations of reflectory practice-based exploration processes.

Orenius pohtii tekeillä olevaan taiteelliseen väitöstutkimukseensa (Home base – Bodily response and spatial experiences processed to works of art) niveltyvässä ekspositiossaan prosessia taiteen teossa ja tutkimisessa. Ekspositiossa käsitelty taiteellinen prosessi on työnimeltään Parousia. Keskiössä on kysymys taiteellisen tutkimuksen epistemologiasta; miten se muodostuu, millaista se on ja mikä on taiteellisen prosessin rooli taiteilijan tiedon kehkeytymisessä.

Kysymys (taiteellisten) prosessien roolista on tutkimusalueen kannalta olennainen ja ajankohtainen. Vaikka määrittelyt ovat liikkuvia ja ne luodaan jokaisen taiteellisen tutkimuksen kohdalla tapauskohtaisesti aina uudelleen, on löydettävissä myös tiettyjä rakenteellisia, taiteellista tutkimusta yleisesti yhdistäviä ja määrääviä tekijöitä. Taiteellisen tutkimuksen edellytykset, ehdot, menetelmät ja hyödyt eivät palaudu arvioitavaksi samoilla asteikoilla ja mittareilla kuin perinteisessä akateemisessa tutkimuksessa. Tämä näkökulma läpäisee Oreniuksen ekspositiota vedenpitävästi ja tulee näkyväksi hänen tavassaan jatkuvasti kytkeä pohdinnassa – kirjoituksessa ja videoissa – yhteen kysymystä tilaan ja aikaan kiinnittyvästä kokemuksesta ja sen ruumiillisesta vastaanotosta toisiinsa. Tutkimuksen instrumentteina ja mittareina toimivat aistimuksellisuuden, havaitsemisen ja vastaanoton apparaatit ja tutkijan omasta mielen ja ruumiin yhteydestä nouseva näkökulma, sekä aiheen käsittelyn aineksina esiintyvät viitepisteet tilaa, aikaa, paikkaa ja kokemusta käsittelevissä filosofisissa kirjoituksissa.

Perinteisen akateemisen tutkimuksen rinnalle omaksi erityisalueekseen muodostuneen taiteellisen tutkimuksen ytimen, taiteellisen prosessin ja sen aseman artikulointi on myös erityisen ajankohtaista nyt, kun yliopistomaailmaan ujuttautumassa oleva (ellei jo ujuttautunut) uusliberalistinen eetos painottaa yhä enemmän tutkimustulosten mitattavuutta, sovellettavuutta ja tulosvastuu-ajattelua. On välttämätöntä tehdä näkyväksi sitä kuinka taiteen tutkimukselliset eleet, teot ja materiaalit vaikuttavat sellaisin toimintatavoin, joissa asioita käsitellään tiedetyn ja ei-tiedetyn suhteina.

Orenius jäljittää taiteellaan tila-ajallista kokemusta ja sen vastaanottoa ruumiissa. Tämä on hänelle filosofinen tehtävä ja ruumiillinen tapahtuma. Tutkija ”todistaa” kuvaushetkeä oman ruumiinsa liikkeellä, reagoi kuvausprosessin aikana koettuun hetkeen ja omaan suhtautumiseensa siihen. Aiemmasta työskentelystään poiketen hän laatii käsikirjoituksen vasta editointivaiheessa. Kuvaustapa on määritelty siten, että se haastaa normatiivisen silmäkeskeisen katsomisposition; otoksia kuvataan osin moneen kertaan, kuvaustapaa ja etäisyyttä vaihdellaan, heijastumia ja kameran sattumanvaraista liikettä ei eliminoida – toisin sanoen, kuten Orenius kirjoittaa: ”kuvaus jäljittelee sisäisten prosessien logiikkaa”, mikä korostuu silloin kun kamera on mm. kiinnitettynä eri kohtiin kuvaaja-tutkijan omaa ruumista. Tehtävänasettelu on selkeä, tärkeä ja perusteltu, ja käytetty lähtökohta rinnastuu oivaltavalla tavalla taiteilija-tutkijan positioon oman tutkimuksensa tekijänä, havainnollistajana, näkijänä ja kokijana. Kyseessä on jonkun kokijan näkökulma jossakin huolella rajatussa, joskaan ei pakotetussa, aukottomassa ja suljetussa kontekstissa.

Orenius kirjoittaa pyrkivänsä tuomaan eri aikoina, eri paikoissa ja eri kulttuureissa kuvaamansa videokuvamateriaalin kautta esiin tila-ajallisuuden ja ruumiillisuuden poliittisia ja sosiaalisia merkityksiä monikanavaisen videoinstallaation muodossa; tällöin ”eri kulttuurien ja yhteisöjen samanaikaisuuden idea tulee parhaiten esille”. Kuvittelen mielessäni tulevaa installaatiota: siinä eriaikaiset yhteen sovittamattomat nykyhetken palaset muodostavat jaetun ja universaalin tilan ja ajan. Installaation tilallinen järjestely asettaa nämä eriaikaiset ja –paikkaiset tilanteet rinnakkain ja silloin minun, (tulevan) katsojan vastaanotto täydentää teoskokemuksen juuri minun kokemuksekseni. Jatkan silloin kirjoittajan avaamaa keskustelua, jossa vastaanottoni hetkellä korostuu oma tietämättömyyteni ja arveluni tekijän intentioista ja niiden nyansseista. Silloin keskiöön astuu vuorostaan oma tila-ajallinen kokemishetkeni, jota mielen ja ruumiin lukulaitteen läpi tulkitsen tekijän avaamassa mahdollisten tilojen avaruudessa. Ajatus sulauttaa katsoja osaksi näkymää (heijastavien kuvapintojen avulla) avaa lisätasoja siihen, että vastaanottaja tulee teoksen osaksi, kokijaksi, ruumiiksi, merkityksellistäjäksi. Samalla katsoja on tietoinen omasta ”ruumiinvaraisesta katsomisestaan” ja siitä, ettei tämä peilimäinen reflektio ole kuin välähdys jostakin, josta voi jotakin tunnistaa mutta jota ei täysin voi käsittää.

Eksposition erityinen ansio on siinä johdonmukaisuudessa, jolla edetään pienin, hienovaraisten ajattelunliikahdusten kokoisin askelin, tai kenties juuri keinahduksin, käsittelyssä olevaa prosessia pitkin. Orenius kuljettaa taiteellista viitekehystä ja teoreettista viitekehystä siten, että ne vuorovedoin huomioivat toinen toisensa. Näin tulevat näkyväksi ne tavat ja kosketuskohdat, joissa prosessin osat ja vaiheet informoivat, antavat suuntia ja valaisevat toisiaan, samalla toisiaan haastaen. Voidaan puhua moniäänisyydestä, jossa ääntä pitävät tekijä, kamera, kuvauspaikat ja kuvatut videot, pohdinta, kirjoitettu teksti.

Prosessipohdinta tuottaa taiteilijan tietoa tilan ja ajan tulkinnallisesta ja kokemuksellisesta monitahoisuudesta, heterotooppisuudesta ja siitä, että tuo monitulkintaisuus palautuu siihen, että tila on aina jonkun kokema. Kokemus tilasta ja ajallisuudesta sekä sosiaalisesta tai kulttuurisesta toiseudesta syntyy viime kädessä katsojassa, installaation kokoavan taiteilijan rakentaessa tälle olosuhteet ja kontekstuaalisen rajauksen. Yleisempää määritelmällistä ja menetelmällistä ymmärrystä syntyy siinä, kun prosessi asemoidaan ja sen analyysin suhteessa yleisen tason käsitteisiin kuten havaitseminen, kokijuus, vastaanotto, tutkimuksen kehys, työtavat, käsitteiden monimerkityksisyys. Näihin käsitteisiin jokainen taiteellinen tutkimus piirtää oman suhteensa. Tästä käsin avautuu samanaikaisesti sekä yksityisen että jaetun toisiinsa niveltyvä näkymä juuri tässä prosessissa, jonkun kokemana, suhteuttamana ja artikuloimana. Näihin taiteellisen prosessin tiedontuottamisen eri skaaloihin Oreniuksen ekspositio vastaa vakuuttavalla tavalla niin kirjallisen kuin kuvallisen artikulaation keinoin.

Luvussa ”Samanaikaisuuden kaksi puolta” Orenius tuo esiin tilan ja ajan yhteen punoutuneisuuden (joskaan ei samuuden) ja sitä kautta niiden yhteiskunnallisia kytköksiä; kysymys siitä ”kenen tilasta ja ajasta on kyse?” on tässä olennainen. Orenius kytkee kiinnostavalla tavalla heterotooppisen kuvauslähtökohtansa siihen miten lähestyä eri- ja samanaikaisia tiloja ja olemisavaruuksia suhteessa eri ihmisten, sosiaalisten ympäristöjen, kulttuurien ja maailmankolkkien kokemaan nykyhetkeen. Olisin sittenkin toivonut piirun verran laajempaa pohdintaa sinänsä tähän yhteyteen erinomaisen hyvin soveltuvan viitepisteen, Doreen Masseyn ”samanaikaisen tilan” käsitteen pohjalta. Huomio siitä, että jokaisessa tila-ajassa tarkkailija on osa kokemaansa maailmaa, johdattaa oivallisesti tekeillä olevan teoksen tarkkailijoihin – kirjoittajaan ja hänen kameraansa. Olisiko Masseyn tila-aika – käsitteen käsittelyn pohjalta avautunut vielä terävämpiä huomiota nimenomaan käsitteen poliittisistaulottuvuuksista suhteessa Parousiaan?

Itseäni kiinnostaa erityisesti se, millä tavoin Orenius ekspositiossaan taiteen prosessia tekemisen ja tutkimisen väylänä käsittelee. Miten hän artikuloi prosessin avulla tavoittamansa taiteilijan tiedon merkitystä omalle työskentelylleen, ja miten suhteessa laajempaan keskusteluun yhtäältä eksposition teemoista ja toisaalta taiteellisesta tutkimuksesta? Miten juuri tämä ekspositio valaisee prosessin roolia väylänä uusia näkökulmia avaavan ymmärryksen ja tiedon tuottamiseen? Tätä kysymystä Orenius avaa herkullisen vakuuttavasti luvussa ”Voi tuuli kylmästi kutittaa selkää”. Hän kertoo, kuinka hänen aiempi olettamuksensa tekstin tiedollisesta yliotteessa suhteessa kuvaan on muuttunut; tekstissä ja videoteoksessa ”aistimukset ja havainnot muodostavat perspektiivin” joka koetaanminämuodossa. Rancièreen viitaten kirjoittaja toteaakin kielen sisältävän kuvia, olevan kuvallista ja tilallistakin luonnoltaan. Aivan hurmaava ja tiedon muodostuksen aistimellisuutta kirkkaasti valaiseva jakso on kyseisen luvun lopulla, jossa Orenius avaa ”minuudessa tapahtuvan vastaanoton” teoretisointia kyseenalaistavan ja purkavan ilmaisun merkitystä: minuus teoretisoituu, kun puhumme minämuodon sijaan (kokevasta) subjektista. Kun kirjoittaa ”tuulen kylmästi kutittavan subjektinselkää, se tapahtuu vain teoriassa. “

Tutkimusprosessi käsittää filosofista pohdintaa ruumiillisuuden ja tila-ajallisuuden sosiaalisista ja poliittisista merkityksistä. Näiden aiheiden innoittamana Orenius on kuvannut lähinnä ”dokumentaariseen tapaan” erilaisia tiloja videoinstallaatiota varten. Eksposition videomateriaali onParousia-prosessin raakamateriaalia. Ekspositio sisältää kuusi noin minuutin mittaista videota, jotka olen itselleni merkinnyt muistiin seuraavasti: 1. kantava mies, Aasia, 2. eduskuntasali, Helsinki, 3. hotellin ikkunan ulkopuoli, nimeämätön ei-missään-tai-kaikkialla, 4. kasvitieteellinen puutarha, ehkä Helsinki, ehkä joku muu, 5. työhuone, ehkä Helsinki, ehkä joku muu, 6. pieni poika ihmisvilinässä, suurkaupunki. Videoiden kuvauspaikoista kaksi (1 ja 6) on selvästi jossakin ei-Eurooppalaisessa kulttuurissa (toisessa oletettavasti vieras mies, toisessa oletettavasti tekijän oma lapsi). Yksi kuvauspaikoista on vallan symbolimerkityksin ladattu tuttu eduskuntasali, yksi on henkilökohtainen työskentelytila, yksi on kasvitieteellinen puutarha, jossa on edustettuna kasvikuntaa kaikista maailmakolkista. Yksi kuvauspaikoista hahmottuu omiin silmiini hotelliksi tai joksikin muuksi väliaikaiseksi tilaksi.

Parousian kuvaustapaa ja prosessista kirjoittamista niveltää yhteen ”keinuva liike”. Tämä perusvire ilmentää oivaltavasti taiteellisen prosessin ja taiteellisen tutkimuksen ytimessä olevaa tiedonmuodostuksen ennalta-ei-tiedettyyttä. Taiteilijan tieto muodostuu, haparoi, sukeltaa, etsiskelee ja tavoittaa etsintönsä kokemusperäisen ja siten aina liikkuvan havaintoajattelun maastoissa. Tekemis- ja ajatteluprosessin rooli on olla samaan aikaan koeolosuhde ja sen itsensä aiheuttaja, ja tehtyjen tutkimuksellisten eleiden reflektoinnin tila. Aina kun jotain rajataan sisäpuolelle, sysätään jotakin ulkopuolelle – ja silti nuo ”ulkopuolen asiat” säteilevät paljolti fokuksessa olevaan, sisälläolevaan. Taiteellistutkimuksellinen prosessi on kuulosteluprosessi, väliin tietoisempi ja väliin vähemmän intentionaalisena näyttäytyvä. Taiteilijan intentio ja tutkijan intentio ovat samaa juurta. Tämä ilmenee selkeästi mm. siinä, että videot on kuvattu käsivaralla ja liikkeessä, ne keinuvat aivan konkreettisesti.

Herkesin pohtimaan, olisiko tekstin ja videoiden keskinäinen suhde voinut olla ekspositioformaatin mahdollistamaan tapaan avaruudellisempi, tilallisempi, keinuvampi? Voin ainoastaan spekuloida eksposition laatineen tarkoituksia, mutta spekulaation ja ehdotuksen välillä puntaroin seuraavaa: en ehkä korostaisi tai alleviivaisi keinuntaa kovin voimakkaasti – ovathan jo videot, otsikko, aihe ja sen käsittelytapa kaikki keinuvia ja liikkeellisiä… mutta toisiko jokin hienovarainen poikkeama kokonaisuuteen vielä jonkin mielekkään lisätason – jonkin heterotooppisen paikantumisen ja paikantumattomuuden häilyvän railon tai kohdan, joka tällaisenaan selkeästi yhdellä tietokoneen ruudun leveydellä avautuu tekstisivuna, jota reunustavat pienet viedoruudut? Parousia-prosessin videomateriaali on ehkä tarkoituksella sijoitettu vielä prosessin ”vaiheessa olon” vuoksi reunamerkinnöiksi, (tässä vaiheessa) kuin tekstiä kehystämään. Sittenkin, kaipaan niiden roolin jäsennellympää artikulointia suhteessa tekstiin jollakin tilallisessa tavalla ekspositiossa.