Prologi

Sitten otetaan se esille ja joku harmaahapsinen vanhus istahtaa sen ääreen. Hänen koukistuneet sormensa koskettelevat kieliä, korvansa kuuntelee, sormien liikunta vähitellen tihittyy ja niin muuttuu kohta koko huoneen ilma sointuisaksi sävelmereksi. Siinä lainehtii ja värehtii. Väreet liplettävät pieninä ja pehmoisina ja sivelevät korvaa hienosti ja hempeästi. Soittaja itse on lumoutunut ja näyttää hän elävältä ilmiöltä, joka kokonaan on kuin sulautunut moniväriseksi, pulppuavaksi lähteeksi.

Sjöström, Juhani 1896 (s. 77): Korpien povessa. Kuvauksia itäisestä Karjalasta. Helsinki, Otava.

Taustaa

Pienkanteleiden musiikillinen maailma sisältää monia erilaisia kulttuurikerrostumia niin historiallisesti kuin maantieteellisestikin. Niistä ne, jotka eivät ole kadonneet näköpiiristämme, sisältävät edelleen muuntuvia moninaisia soitinmalleja ja soittotekniikoita sekä vaihtelevia musiikin käyttötapoja.

Tämä esitys sisältää yhden lähestymistavan pienkanteleimprovisaatioon. Se on tehty osana Runolaulukulttuurin kantele ja luovuuden dialogi -tutkimushankettani, ja sen pohjana ovat 1800–1900 -luvuilla Karjalan alueilta tallennetut vanhakantaisen kanteleperinteen tiedot. Koko hanke on paljosta velkaa edellisten sukupolvien tutkimustyölle.

Karjalaisen kanteleensoittotyylin elvytys alkoi 1980-luvulla Kaustisen Kansanmusiikki-instituutissa Heikki Laitisen ja Hannu Sahan johdolla. Alkuperäismateriaali pohjautui pääasiassa Armas Otto Väisäsen (1890–1969) vuonna 1928 toimittamaan ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemaan Kantele- ja jouhikkosävelmiä -kirjaan.

Elvytystyö synnytti suuren pienkanteleinnostuksen ja mm. Kantele kouluun 

-projektin, jossa kaikki Suomen peruskoulut saivat oman 5-kielisen kanteleen. Projektissa kehiteltiin ja esiteltiin tuolloin uutena ja edistyksellisenä musiikkikasvatusmenetelmänä koettu luovan musisoinnin malli, jossa kaikilla oli mahdollisuus oman musiikin luomiseen, ja johon pienkanteleet tarjosivat ihanteellisen työkalun.

Omassa tutkimuksesssani lähestyn samaa aihetta pohtimalla kysymystä, miten 1800-luvun kuulonvaraisessa runolaulukulttuurissa elänyt luku- ja kirjoitustaidoton muusikko hahmotti kantelemusiikin – ”Mitä ajattelet, kun soitat?” Vaikka tiedän, etten tule saamaan kysymykseeni yksiselitteisiä – jos minkäänlaisia – vastauksia, haluan tämän esityksen kautta kokeilla, miten nuottien ja länsimaisen musiikin käsitteistön riisuminen vaikuttaa musiikin rakentumiseen ja kokemiseen, ja kykeneekö se tarjoamaan jotain uutta tämän ajan ihmiselle.

Musiikissakin, kuten elämässä yleensä, monet itsestään selvinä pitämämme asiat ovat usein pelkkiä ennakkoluuloja ja -käsityksiä. Looginen ajatuskulku tässä nimenomaisessa yhteydessä lopulta lienee, ettemme saavuta ymmärrystä vuosisatojen taakse kytkeytyvän musiikkikulttuurin olemuksesta lähestymällä sitä pelkästään oman kulttuurimme sääntöjen kautta.

Pyrkimyksenä ei ole myöskään menneen maailman tavoittelu, mikä olisi hedelmätöntä. Kokemukseni mukaan tämän vuosisatojen taakse ulottuvan improvisaatioperinteen eräs vahvuus on sen kyky auttaa tekijäänsä löytämään vaihtoehtoisia ajatus- ja toimintamalleja. Pienessä, mutta erityisessä maailmassaan se ohjaa kehittämään luovaa ongelmanratkaisukykyä ja irtautumaan jähmettävästä normiajattelusta.

Kyseiseen musiikintekemisen tapaan sisältyy ajatus tasa-arvosta, kaikille avoimen musiikillisen itseilmaisun mahdollisuudesta, joka ei vaadi erityistaustaa,

-koulutusta tai -taitoja.  Pienkanteleiden lähtökohtaisesti yksinkertainen olemus mahdollistaa tämän. Merkityksellisintä on itse prosessi, musiikin sisällä oleminen ja omien tuntojen tulkitseminen musiikin kautta.

Musiikin sisään uppoutuneista ja ympäristönsä unohtaneista karjalaisista kanteleensoittajista löytyy useita kertomuksia 1800- ja 1900-lukujen vaihteen teksteistä. Nämä kanteleensoittajat määrittelivät improvisoimisen oman mahdin soitoksi (ks. esim. Peurankaataja Pedri ja oman mahdin soitto). Tuntikausiksi omaan maailmaansa vajonneisiin kansansoittajiin on myös liitetty Väisäsen myöhemmin luoma termi hiljainen haltioituminen.

Sormien fyysinen liike ja vapaa valinta

Tällä sivustolla lähestymme pienkanteleimprovisaatiota yhdysasentoisen näppäilytekniikan ja sormien fyysisten liikkeiden kautta musiikin rakentumista tarkastellen. Yhdysasentoinen näppäilytekniikka on Väisäsen luoma termi (ks. Kantele- ja jouhikkosävelmiä -kirjan johdantoteksti), jolla kuvataan molempien käsien sormien lomittumista asteikolla eri sormitusvaihtoehdoin. Tällöin vasemmalla ja oikealla kädellä ei ole erillisiä tehtäviä (kuten esimerkiksi "säestys" ja "melodia"), vaan ne rakentavat sointimaailman tapahtumia yhdessä ja yhdenveroisina.

Lisäksi olennaista on, että kielet näpätään ilmaan, eikä sammutuksia käytetä juuri ollenkaan. Tällöin soittimen kopan ja rakenteiden vahvistaman resonanssin myötä syntyvä sointikenttä on huomattavasti moniulotteisempi kuin pelkästään yksittäisten sävelten summa.

Sivuston materiaali lähtee liikkeelle systemaattisesti etenevistä fragmenteista, jotka pohjautuvat tiettyihin yhdysasentoisen näppäilytekniikan tuottamiin sormituskuvioihin ja joista jokainen jo itsessään sisältää mahdollisuuden soittajan vapaisiin valintoihin. Muistin tukena ja kokonaisuuksien hahmottamisen apuna käytän geometrisiä kuvioita ja värejä. Kuvioihin ei ole tarkoitus takertua; ne voi joko sivuuttaa alun alkaen tai ne voi unohtaa, kun tekniset aihiot ja musiikin rakentamisen tapa on omaksuttu.

Sivustolla on erilliset välilehdet viisikieliselle kanteleelle ja sitä suuremmille, noin 10–15 -kielisille kanteleille. Sisällysluettelon saat näkyviin viemällä osoittimen sivun yläpalkin vasempaan kulmaan. 

Perusvireenä vaihe vaiheelta etenevässä materiaalissa on, ettei musiikin rakentumisessa ole lyöty mitään ennalta lukkoon – soittajalla on aina mahdollisuus tehdä oman mielensä mukaisesti kuhunkin hetkeen kiinnittyvä valinta. Periaatteellisesti virheitä tai vääriä valintoja ei ole, mutta vaihtoehtoja on paljon. Alkutaipaleen haasteena saattaakin olla omasta mielestä virheellisten valintojen hyväksyminen osaksi kokonaisuutta. Yllätykset kuitenkin usein myös avaavat uusia näkymiä. Kuten kaikessa luovassa toiminnassa, "vahingot" ja "virheet" voidaan pyrkiä muuntamaan toimivaksi osaksi kokonaisutta, jota sen seurauksena tarkastellaan uusin silmin uudesta näkökulmasta.

Kunkin kuvion ja siihen liittyvän ohjeen oikealla puolella on videoita, joissa soitetaan esimerkinomaisesti kuvion tarjoamia mahdollisuuksia. Voit kuunnella esimerkkejä ja sen jälkeen rakentaa omia ratkaisujasi. Voit myös soittaa videoiden mukana omia valintojasi kehitellen. Tarkoitus ei siis ole, että pyrit sävel säveleltä toistamaan annettuja esimerkkejä. Voit pikemminkin ajatella kutakin videota soittokaverina, jonka kanssa kommunikoit omaa musiikkiasi tuottaen.

Musiikin etenemistä voitaisiin kuvata kaaviolla, jossa lähdetään liikkeelle selkeästä järjestyksestä ja edetään erilaisten mahdollisuuksien läpi kohti kaaosta ja jossa lopulta luodaan uusia reittejä kaaoksen ja järjestyksen välisen vuorovaikutuksen ja kommunikaatiojännitteen virrassa.

Moninaisuus

Meidän saatavillamme olevat arkistotiedot vanhakantaisesta karjalaisesta kanteleperinteestä kertovat rikkaan kuulonvaraisen kulttuurin luku- ja kirjoitustaidottomista perinteenkantajista, joiden musiikillinen ajattelumaailma erosi selkeästi länsimaisen musiikin normeista.

Tämän esityksen tavoitteena onkin lähestyä musiikin tekemistä runolaulukulttuuriin sisältyneen ajattelumaailman kautta, jossa musiikki on luonnollinen osa olemassaoloa – ei irrallinen, muusta elämästä eroteltava osa tai vain harvoille tekijöille mahdollistettu.

Jokaisella on mahdollisuus musiikin luomiseen omista lähtökohdistaan, osana omaa elämää, omalla tavallaan, eri tilanteissa eri tavoin, kommunikoiden toisten, itsensä ja soittimensa kanssa. Lisäksi kaikki toteutustavat ovat yhtä hyväksyttäviä ja kukin täydentää monimuotoista kokonaisuutta omalla osuudellaan. Mahdollisuudet tuntuvat loputtomilta – rajana on ihmisen mielikuvitus.

Vaikka tiedämme, että runolaulukulttuuriin kytkeytynyt, vanhakantainen kanteleperinne soittotekniikkoineen on elänyt satoja vuosia, meillä ei ole täsmällistä tietoa siitä, millaista musiikki tarkalleen ottaen oli eri alueilla ennen 1800-lukua tai edes 1800-luvun alkupuoliskolla. Lukematon määrä yksilöllistä musisointia on kadonnut tallentamattomana.

Tallennetut tiedonmuruset kuitenkin avaavat huikaisevan rajattoman näköalan. Voisimme sen kautta kenties oppia uusia lähestymistapoja musiikkiin ja sen tekemiseen siten, että se palvelee paremmin pyrkimyksiä kohti tasa-arvoista, moniulotteista, luovaa, kekseliästä, mahdollistavaa ja avointa yhteiskuntaa.

On hyvin oletettavaa, ettei yhtä ainoaa yleisesti hyväksyttyä menetelmää tai tapaa tehdä tätä musiikkia koskaan ole ollut olemassakaan – on ollut vain yhtä paljon erilaisia mahdollisuuksia kuin on ollut ihmisiä, tapahtumia, kohtaamisia, mielialoja. Musiikki oli osa ihmisten arkielämää ja kommunikaatiota, ja eri alueilla rakentui omia tyylipiirteitä, joiden sisällä eri yksilöillä oli aina myös vapaus omiin valintoihin. Musiikin ollessa erottamaton osa olemassaoloa mahdollistui myös musiikin kautta yksilön yhteys näkyvän maailman ulkopuolelle ulottuvaan olemiseen. 

Tämän sivuston materiaali keskittyy yhdysasentoisen näppäilytekniikan automatisoitumisen tavoitteluun siten, että soittaja lopulta kykenisi antautumaan alitajunnan ohjailemaan improvisaatioon. Tällöin musiikin polku on soittajalle etukäteen tuntematon eikä hänellä ole selkeätä päämäärää. Soittajan hetkeen kiinnittyvä läsnäolo antaa ilmentyvän musiikin ohjata suuntaa, ohjata sormien liikkeitä.

Läsnäolo tarkoittaa herkkää kuuntelemista, keskittymistä sävelten erilaisiin vivahteisiin, sointiväreihin, pienten, mutta musiikissa hyvin merkityksellisten erojen havainnointiin, aistimiseen – kuuntelemisen taito avaa väylän musiikin luomiseen.

Kuten karjalaiset kanteleensoittajat kukin rakensivat musiikkiaan aina uudelleen, erilaisin vivahtein, erilaisin ajatuskuluin ja alati muuntuvana – samoin voimme me jatkaa tämän musiikin tekemistä omassa elämässämme, omien ajatuskulkujemme mukaan muunnellen, uusia versoja kasvattaen, uusia kertomuksia rakentaen. Tämä musiikki ei ole koskaan valmis, vaan se versoo aina uudelleen kuin elämä itse – sen perusolemus on loputon vaihtelevuus ja jatkuva mikrotason muutos.

Vuorovaikutus ja sointikenttä

Musiikin kautta tapahtuva vuorovaikutus voi olla ihmisten välistä, soittajan ja soittimen välistä, ihmisen ja ympäristön välistä tai sävelten välistä. Lisäksi ihminen on musiikin kautta vuorovaikutuksessa itsensä ja alitajuntansa kanssa. Musiikin merkitykset rakentuvat näistä vuorovaikutuksista sekä ihmisen muistin ja odotuksen välisestä jännitteestä.

Yhdysasentoisessa pienkanteletekniikassa kielet näpätään ilmaan ja niiden annetaan värähdellä vapaasti, minkä seurauksena kunkin soitetun sävelen alla soi kaikkien aiempien sävelten ja kanteleen rakenteiden yhdessä tuottama sointikenttä. Kukin sävel siis kietoutuu sekä sitä ennen että sen jälkeen soitettuihin säveliin eikä mikään niistä omaa itsenäistä tai muista irrallista merkitystään, vaan kunkin merkitys ja luonne muodostuu vuorovaikutuksessa ja äänten yhteisvaikutuksesta.

Sointikenttä on tapahtumana niin monimutkainen, että soittaja ei kykene ennustamaan tarkkaa lopputulosta, vaan se on ainakin osittain aina yllätys myös tuottajalleen. Näin ollen nyt tarkastelun kohteena olevaa pienkantelemusiikkia ei tulisi lähestyä yksittäisten sävelten kautta, vaan resonanssin myötä syntyvän sointikentän kautta.

Sointikentän rakentumisessa kaikki vaikuttaa kaikkeen; pienilläkin muutoksilla on usein merkittävä vaikutus ja siksi yksi soittajan tärkeimpiä ominaisuuksia on oppia kuuntelemaan ja kuulemaan. Jokaisen on löydettävä oma kokemuksensa kuuntelemisen kautta. Sointikentän musiikki on erilaisten näkökulmien kudelma; toinen kuulee ja näkee erilaisia yksityiskohtia tai kokee erilaiset asiat merkityksellisiksi kuin toinen, ja molemmat ovat yhtä oikeassa.

Kun oman mahdin musiikki toteutuu, aika katoaa ja soittaja liikkuu muistin ja odotuksen luomassa virrassa, jossa jokainen hetki sisältää samalla menneen ja tulevan.

Kyrössä, 9.12.2025

Arja Kastinen