Pienkanteleita voidaan virittää eri tavoin ja erilaisiin asteikkoihin riippuen kanteleen rakenteesta ja toteutettavasta musiikista.
Suurin osa Suomessa nykyisin valmistetuista pienkanteleista on suunniteltu d-vireisiksi eli niiden 1-kieli on tarkoitus virittää yksiviivaiseen d:hen. Viritysmittareissa sen merkintä on D4.
Historiallisesti pienkanteleiden viritys on ollut huomattavasti moninaisempaa ja vähemmän normitettua. Jokainen pienkantele oli yksilö – usein soittajansa itse rakentama – ja sen kokoon ja rakenteeseen vaikuttivat koverrukseen käytetyn puun yksilölliset ominaisuudet. Näin ollen myös kielipituudet ja kielimäärät vaihtelivat yksilöittäin (ks. esim. SKVR & KANTELE). Arkistolähteiden mukaan kanteleita soitettiin pääsääntöisesti yksin, jolloin niiden virittämisessä voitiin tavoitella kullekin soittimelle parhaan soinnin ja soittajaansa miellyttävän resonanssin tuottavaa säveltasoa.
Toteutan tätä ajatusta omien pienkanteleitteni kanssa, enkä useinkaan pakota niitä standardoituihin viritystasoihin. Soittotekniikan opetteluvaiheen selkeyden säilyttämiseksi on tämän sivuston videoissa teräskieliset kanteleet kuitenkin viritetty nykyisille pienkanteleille yleistyneen viritystason mukaisesti d:hen (A = 440 Hz).
Soitto-ohjevideoiden joukossa on teräskielisten kanteleiden lisäksi esimerkkejä kahdella 1800-luvun koverokanteleen kopiolla. Viisikielinen on pohjoinen malli, joka on koverrettu altapäin ja pohja on jätetty avoimeksi. Suurempi 12-kielinen on eteläinen malli, joka on koverrettu päältä päin ja varustettu erillisellä kansilevyllä. Näissä kanteleissa kielet ovat vaskilankaa ja viritystaso on matalampi kuin teräskielisissä.
Soitto-ohjeissa on käytetty kielinumeroita sävelnimien sijaan. Ne antavat vapauden olla sitoutumatta tiettyyn viritystasoon tai asteikkoon, joiden vaihtuminen ei siis vaikuta kielinumeroihin. Kielinumeroinnin periaate on se, että asteikon perussävel on kieli 1, sitä seuraava lyhyempi kieli eli asteikon toinen sävel on numero 2 jne. Viisikielistä suuremmissa pienkanteleissa asteikko laajenee myös alaspäin, jolloin esimerkiksi nykyisissä 10–15-kielisissä 1-kielen alapuolella on yleensä asteikon 7., 6. ja 5. sävel.
Perinteisten pienkanteleiden ääniominaisuuksiin kuuluu kielten kiinnitystavasta johtuva sävelten huojunta, mikä paitsi vaikeuttaa täsmällisiin arvoihin pyrkivää virittäjää myös jossain määrin korjaa viritysongelmia. Vaskikielisissä kanteleissa jännite on teräskielisiä alhaisempi ja sävelten huojunta vielä enemmän osana sointimaailmaa.
Lisäksi sävelkorkorkeuteen ja sen kokemiseen vaikuttaa näppäystekniikka: millä sormella, mistä kohtaa kieltä ja millä voimakkuudella ääni tuotetaan.
Kaikki tämä tarkoittaa, ettei absoluuttista ”oikein”-viritystä ole pienkanteleille olemassa, vaan kuhunkin soittimeen, hetkeen ja musiikkiin parhaiten soveltuva viritys tulee hakea aina uudelleen. Samoin kuin sointikenttään myös virittämiseen sisältyy useanlaisia kuulemisen tapoja, jotka ovat kaikki omalla tavallaan oikeassa. Jonkinlaisia kompromisseja joudutaan aina tekemään, ja muusikon tehtäväksi jää valita kulloinkin tilanteeseen parhaiten soveltuva viritys. Jos tavoitteena on "oman mahdin" improvisaatio, silloin virityksessä oikein on se, mikä kuulostaa sinulle oikealta.
Kuten prologissa kuvataan, yhdysasentoisella näppäilytekniikalla toteutetussa musiikissa sointikenttä muodostuu yksittäisiä säveliä merkityksellisemmäksi. Näin ollen myös soitinta viritettäessä tulisi kuunnella sävelten tuottamaa kokonaissointia eikä keskittyä pelkästään yksittäisten kielten säveltasoihin.
Jos kanteleen kielipituudet ovat suhteellisen lyhyitä, on hienovirityksen tekeminen haasteellista: pieni muutos viritystapilla saa aikaan yllättävän suuren muutoksen säveltasossa. Tällöin metallitappisissa kanteleissa L-avain eli pitkävartinen viritysavain helpottaa virittämistä: kun ote on avaimen varren päässä, siellä tehty suurempi liike on pienempi viritystapilla.
Oheisiin videoihin voit suhtautua samoin kuin soitto-ohjesivun esimerkkeihin: ne ovat mahdollisia lähestymistapoja, joiden kautta tai avulla voit etsiä itsellesi sopivan tavan toteuttaa erilaisia virityksiä.
Viisikielisessä kanteleessa pisin kieli viritetään yleensä asteikon perussäveleksi, jolloin sen kielinumerot pisimmästä lyhimpään ovat 1, 2, 3, 4 ja 5.
Perinteinen viritysjärjestys on seuraava:
- 1–5 (viiden sävelen ero eli kvintti)
- 5–2 (neljän sävelen ero eli kvartti)
- 1–4 (neljän sävelen ero eli kvartti)
- 5–3–1 (kolmisointu halutun kokoisella terssillä).
Vahvin resonanssi saavutetaan, kun eri kielten osasävelet eli äänekset (puhekielisesti yläsävelsarja) – joita soittoteknisesti usein myös huiluääniksi kutsutaan – saadaan tarpeeksi läheisesti vastaamaan toisiaan.
Huiluäänitekniikoita on useita erilaisia. Kielen osasävelet saadaan kuuluviin lyhentämällä näppäyksen aikaan kieli joistain ns. solmukohdista, jotka sijaitsevat kielen soivan osan puolivälissä, kolmasosassa, neljäsosassa jne. Mitä lyhyempi kieli, sitä haasteellisempaa on korkeimpien osasävelten esiin saaminen.
Voit lyhentää kielen esimerkiksi koskettamalla kevyesti vasemman käden etusormella kielen puoliväliä (tai kolmasosaa jne.). Mitä tarkemmin kosketus osuu osasävelen solmukohtaan, sitä paremmin huiluääni soi. Kosketusta voi tarvittaessa tarkentaa kallistamalla sormea hieman, jolloin se ei sammuta niin leveää osaa kielestä.
Näppää kieli napakasti oikean käden sormella, jolloin huiluäänen pitäisi tulla kuuluviin. Kun et paina vasemmalla kädellä kieltä liian voimakkaasti ja irrotat kieltä lyhentävän sormen kieleltä heti näppäyksen jälkeen, soi huiluääni kirkkaampana ja pidempään.
Kvintti- ja kvartti-intervallien huiluäänitarkistukset:
- 1-kielen kolmasosan ja 5-kielen puolivälin huiluäänten tulisi olla samat
- 5-kielen kolmasosan ja 2-kielen neljäsosan huiluäänten tulisi olla samat
- 1-kielen neljäsosan ja 4-kielen kolmasosan huiluäänten tulisi olla samat
Tässä tullaan tärkeään vaiheeseen: huiluäänitarkistuksella aikaansaadut intervallit ovat (lähestulkoon) luonnonpuhtaita ja eroavat viritysmittarin antamista tasavireisen asteikon arvoista, ja 3-kielen kohdalla ero on huomattava. Jos 3-kieli viritetään huiluäänten mukaan, saadaan luonnonpuhdas duuriterssi, joka on n. 14 senttiä (cent) matalampi kuin viritysmittarin tarjoama tasavireinen duuriterssi. (Viritysmittarit ilmoittavat poikkeamat tasavireisestä asteikosta sentteinä, 1 cent = luonnonpuhtaan oktaavin 1200-osa.) Näillä eroilla on selkeä vaikutus kanteleen sointimaailmaan ja resonanssiin.
Jos kantele halutaan molliasteikkoon, tulisi 3-kieli jättää viritysmittarin antamaa arvoa korkeammalle: luonnonpuhdas molliterssi on n. 16 senttiä korkeampi kuin tasavireinen. Osasävelten yhteensopivuutta voisi tarkistaa huiluäänten avulla lyhentämällä 3-kieli viidesosastaan ja 5-kieli neljäsosastaan. Lyhyeltä 5-kieleltä näin korkeiden osasävelten tuottaminen on kuitenkin hankalaa – riippuen luonnollisesti kanteleen koosta.
Tasavireiseen asteikkoon tottuneelle luonnonpuhtaat terssit saattavat jo kuulostaa olevan ”jotain siltä väliltä”, vaikka neutraaliksi terssiksi käytännössä luokitellaan vielä suuremmat erot eli luonnonpuhtaistakin tersseistä poikkeavat säveltasot.
Jos luonnonpuhtaat terssit kuulostavat sinulle liian poikkeavilta, kokeile virittää viritysmittarin avulla duuriterssi noin 5–10 senttiä tasavireistä matalammaksi ja molliterssi vastaavasti korkeammaksi. Jo tämän suuruinen ero vaikuttaa kokonaissointiin.
Vähäisestä sävelmäärästään huolimatta viisikielistäkään kanteletta ei ole mahdollista virittää täysin luonnonpuhtaan asteikon mukaan. Esimerkiksi edellä esitetyn mallin mukaan saadaan kvintti ja kvartit sekä terssi 1–3 luonnonpuhtaiksi, mutta tällöin esim. terssi 2–4 jää selkeästi luonnonpuhdasta molliterssiä matalammaksi.
Jos molliasteikosta alennetaan 2-kieli, laajenee kielten 2 ja 4 välinen intervalli duuriterssiksi. Tällöin asteikko on kuin ns. fryygisen moodin viisi ensimmäistä säveltä.
Jos duuriasteikosta korotetaan 4-kieli, laajenee 2–4-terssi jälleen duuriterssiksi, mutta asteikosta muodostuu kuin ns. lyydisen moodin viisi ensimmäistä säveltä.
Neutraaleja terssejä voit makustella virittämällä 3-kielen jonkin verran luonnonpuhdasta duuriterssiä matalammaksi tai luonnonpuhdasta molliterssiä korkeammaksi.
Kokeile rohkeasti erilaisia virityksiä ja leikittele niiden tarjoamilla mahdollisuuksilla.
Jos seuraamme karjalaisten kanteleensoittajien esimerkkiä, virittämistä ei tehdä asteittain, vaan kvinttien (viiden sävelen ero), kvarttien (neljän sävelen ero) ja oktaavien (8 sävelen ero) sointia kuunnellen. Tämä viritystapa tukee yhdysasentoisen soittotekniikan kautta tavoitellun sointikentän ja resonanssin saavuttamista.
Sävelten yhteissointia kuuntelevan viritystavan myötä toteutuvat myös luontevasti ne karjalaisilta kanteleensoittajilta muistiinmerkityt asteikot, jotka mukailevat kauan ennen nykyisen duuri-molli-asteikkorakenteen vakiintumista olleita käytäntöjä. Osa niistä muistuttaa keskiajalla Euroopan luostareiden ja kirkkojen parissa teoretisoituja asteikkoja, niin sanottuja moodeja, jotka puolestaan pohjautuivat jo useita vuosisatoja ennen keskiaikaa käytössä olleisiin asteikkomalleihin.
Lisäksi karjalaisten kanteleensoittajien asteikoista löytyy erityinen piirre, joka liittää ne osaksi runolaulukulttuuria: terssien häilyvyys. Kuten runolaulajat saattoivat muunnella asteikon kolmannen ja kuudennen (joskus myös perussävelen alapuolisen 7. asteen) sävelen säveltasoa vaihtelevasti duurin ja mollin – tai niiden väliin sijoittuvan neutraalin – välillä, samoin kanteleensoittajat saattoivat virittää vastaavien kielten (3, 6 ja 7) säveltason eri soittokerroilla joko korkeaksi (duuri), matalaksi (molli) tai neutraaliksi ("jotain siltä väliltä").
Asteikon 7. sävel jätettiin usein tarpeettomana virittämättä suurempien kanteleiden yläkielille, vaikka se viritettiin 1-kielen alapuolelle. Jos kieliä oli riittävästi, pisin kieli saatettiin virittää 1-kielen alaoktaaviksi – joskus kaksi vierekkäistä kieltä viritettiin samaan matalaan säveleen resonanssin kasvattamiseksi. Joskus matalan perussävelen rinnalla oli myös 2-kielen, eli asteikon toisen sävelen alaoktaavi. Matalien sävelten myötä 1-kielen paikka sijoittui joko esimerkiksi viidenneksi tai kuudenneksi pisimmälle kielelle.
Asteikot vaihtelivat siis eri kanteleiden, soittajien ja soittokertojen välillä moninaisesti ja tukivat siten persoonallista, hetkeen kiinnittyvää musisointia.
Viritysmittarin avulla aste asteelta kielet virittämällä saat myös kelvollisen tuloksen ja pystyt hyvin soittamaan näitä harjoitteita. Jos kuitenkin haluat syventyä vanhakantaisen kanteleen sointimaailmaan, kannattaa perehtyä intervalliviritykseen ja sävelten yhteissoinnin kuuntelemiseen.
Viisikielistä suuremmissa pienkanteleissa on nykyisissä suomalaisissa malleissa yleisin tapa virittää asteikon perussävel neljänneksi pisimmälle kielelle, josta asteikko laajenee sekä ylös- että alaspäin. Tällöin esimerkiksi 11-kielisen kielinumerot pisimmästä alkaen ovat: 5, 6, 7, 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7 ja 8 (joka on 1-kielen oktaavi). Kolme pisintä kieltä ovat siis perussävelen alapuolella ja joskus näiden kielinumeroiden yhteyteen on liitetetty jokin merkki osoittamaan matalaa oktaavia.
Karjalaisilta kanteleensoittajilta muistiinmerkityissä viritysjärjestyksissä virittäminen tehdään pääsääntöisesti kvinttien ja oktaavien avulla. Duuriasteikon viritysjärjestys 11-kielisellä kanteleella voisi olla esimerkiksi seuraava:
- kieli 1 (perussävel) haluttuun säveltasoon
- kvintti: 1–5
- oktaavi: 5–(matala)5
- kvintti: (matala)5–2
- kvintti: 2–6
- oktaavi: 6–(matala)6
- kvintti: (matala)6–3
- kvintti: 3–7
- oktaavi: 7–(matala)7
- oktaavi: 1–8
- kvintti: 8–4
Usein asteikon 7. aste jätettiin tarpeettomana virittämättä yläkielille ja erityisesti 10-kielisissä kanteleissa tämä pätee edelleen. Siinä tapauksessa edellisen kuvion kvintti 3–7 ja sitä seuraava oktaavi 7–(matala)7 jäävät viritysjärjestyksestä pois. Matala 7-kieli viritetään duurikolmisoinnun avulla: (matala)5–(matala)7–2.
Jos matalan 7-kielen virittämiseen käytetään kvinttiä eli verrataan sitä kieleen 4, saadaan eräs aiemmin mainituista karjalaisten soittajien käyttämistä moodien kaltaisista asteikoista eli miksolyydisen kaltainen asteikko. Se on kuin duuriasteikko, josta 7. sävel on alennettu.
Jos 7-kieli on viritetty duuriasteikon mukaisesti korkeaksi ja siitä viritetään kvintti ylöspäin 4-kielelle, saadaan ns. lyydisen kaltainen asteikko. Se on kuin duuri, josta 4. aste on korotettu.
Kvintit ja oktaavit voidaan viisikielisen viritysohjeiden tapaan tarkistaa huiluäänillä:
- kvintti: alemman kielen 3. ja ylemmän kielen toinen osasävel tulisi olla samat
- oktaavi: alemman kielen 2. osasävel tulisi olla sama kuin oktaavia korkeampi kieli avoimena
Kaikkia kvinttejä ei voi kuitenkaan virittää puhtaaksi, vaan kielimäärän lisääntyessä myös kompromisseja on tehtävä enemmän. Jos tavoitteena on kauniimmin soivat ja luonnonpuhdasta lähestyvät terssit joko kaikkia kvinttejä on supistettava hiukan tai osaa huomattavasti.
Perusperiaatteena on se, että tärkeät kvintit viritetään joko puhtaiksi tai lähelle puhdasta ja vähemmän tärkeitä kvinttejä supistetaan. Koska tärkeät ja vähemmän tärkeät kvintit vaihtelevat asteikon ja musiikin mukaan, tulee viritys mukauttaa kulloinkin toteutettuun musiikkiin.
Erilaisten asteikkojen viritysohjeita intervallien avulla ja nuottiviivastolla kuvattuna löytyy esimerkiksi tästä 11-kielisen kanteleen oppaasta.
Lisäksi Kizavirzi-kirjasta löytyy sävelmien ohella 1900-luvun alussa muistiinmerkittyjä karjalaisten soittajien asteikkoja.
Teppana Jäniksen (1850–1921) viritysjärjestys löytyy myös tältä sivulta.