Research Catalogue

Riikka Talvitie

Ekspositio liikkuu tärkeällä rajapinnalla nk. äänitaiteen alueella, itse asiassa lähempänä kuvataidetta kuin musiikkia. Musiikinala ei ole varsinaisesti ottanut äänitaidetta omakseen ja tämänhetkisessä musiikintutkimuksessa tarkastellaan pääasiassa asioita ja ilmiöitä, jotka ovat enemmän kuultavissa, enemmän sävellettyjä. Näin ollen ekspositio saattaa jäädä helposti huomaamatta.

Toisaalta ekspositio tuo uusia näkökulmia itse ääneen esim. miten reagoimme kehollisista äänilähteistä äänitettyihin ääniin tai muuttaako digitaalinen äänitysprosessi äänen havainnointia.

Keskityn arvioimaan oman osaamisalueeni kannalta olennaista kysymystä: äänitiedoston ja tekstin välistä suhdetta. Äänitiedosto sellaisenaan kuulostaa imetyksen ääneltä, jota vähitellen muokataan delay-efektin avulla. Muokkaustapa on hyvin yksinkertainen, eikä vastaavan äänen tuottaminen vaadi monimutkaista prosessia taustalleen. Näin ollen ensimmäinen reaktioni äänitiedostosta oli se, ettei se ei avaa kysymystä imetysäänestä artikkelin viittaamaan suuntaan.

Ekspositiossa viitataan siihen, miten äänitys on konkreettisesti toteutettu ja miten äänittäjä on otettu osaksi prosessia. Lauseiden ja kielen epätarkkuus jättävät kuitenkin useita kysymyksiä avoimiksi: Onko imetystä äänittävän henkilön iholle asetettu mikrofoni vai sensori? Miten tuntosensori vaikuttaa äänitiedostoon? Mihin tämä informaatio johdetaan? Tietokoneelle? Kuka tai miten prosessi on ohjelmoitu? Miten sensorin avulla aikaansaatu data vaikuttaa alkuperäiseen äänitettävään tiedostoon? Voiko äänitiedostoa jälkikäteen kuuntelemalla aikaansaada erilaisen kuulokuvan? Vai onko ideana se, että kaikki tapahtuu yhtäaikaa?

Äänen muokkauksessa sattumanvaraisen numeraalisen tiedon (esim. pörssikurssit, piin likiarvo, kuukausien keskilämpötilat jne.) siirtäminen / transformointi kuultavaksi on itse asiassa erittäin haastavaa ja moniselitteistä. Numeerisen tiedon käyttö on hyvin paljon kiinni siitä, miten asioita koodataan. Esimerkiksi kun ihmisen pulssi kiihtyy, voidaan ääntä transponoida ylös- tai alaspäin, ääni voi hiljentyä, voimistua, suodattua, tauottua, efektoitua jne. Olennaista taiteen tekemisen kannalta on, että valittu äänenmuokkaustapa tuottaa taiteellisesti antoisan lopputuloksen ja tässä tapauksessa antoisan kuuntelukokemuksen. Näin äänenmuokkauksen tekninen toteutus muuttuu epäolennaiseksi.

Jos imetysääni olisi ekspositiossa sellaisenaan, ilman delay-efektiä, ilman sensorien vaikutusta, imetyksen ääni esittelisi lukijalle artikkelin lähtötilanteen: mahdollisimman luonnollisen toiston imetystilanteesta. Riikonen on kuitenkin halunnut astua askeleen pidemmälle; sensorien myötä astutaan taiteen tekemisen alueelle. Sensorit koodataan toteuttamaan jotain alkuperäiselle äänelle. Tämä koodaus on valintaa ja siinä mielessä säveltämistä, elementtien järjestämistä ajassa. Ekspositiolle ja taiteelliselle toteutukselle olisi eduksi, jos käytetty äänitiedosto toisi jotain lisää ja enemmän tutkimusasetelmaan.

Kieltä, jolla tutkimuksellista lähdeaineistoa (dekonstruktiivista teoriaa ja naistutkimusta) tuodaan esiin, on mielestäni vaikea yhdistää kieleen, jota tarvitaan äänen fysiikasta ja teknisestä toteutuksesta puhuttaessa. Tästä esimerkkinä abstraktista löytyvä suomenkielinen lause: “Imetyksen kuunteleminen mikrofoni-iholla kuulokkeihin kytkeytyneenä tuottaa erityistä hälyisää (imeytyvää, tunkeilevaa, vastaankoskettavaa ja aika-tila-akselia uudelleenjäsentävää) äänittämisen teknologiaa.”

Musiikinteknologian parissa päivittäin työskentelevä henkilö voisi esimerkiksi kysyä: tarkoitetaanko ”erityisen hälyisällä äänittämisen teknologialla” itse asiassa luotuja äänitysolosuhteita, tuskin todellisuudessa kysymys on uudesta teknologiasta. Ovatko adjektiivit ‘imeytyvää, tunkeilevaa, vastaankoskettavaa ja aika-tila-akselia uudelleenjäsentävää’ olennaisia viestin ymmärtämisen kannalta. Olisiko tärkeämpi selvittää miten koeolosuhteet eroavat normaalista äänitystilanteesta ja sitä kautta lukija ymmärtäisi äänitystilanteen tunkeilevaksi?

Koska ekspositiossa lähdetään liikkeelle imetysäänestä, korostuu kuultavan äänitiedoston osuus tutkimusasetelmassa. Toivoisin tarkennusta äänitiedoston ja tekstin väliseen suhteeseen. Joko niin että tekstissä selitettäisiin hyvin selkeästi, mitä prosessissa tapahtuu – mitä, missä, milloin – ja erityisesti miten sensorointi muuttaa alkuperäistä ääntä. Tai toisaalta niin että äänitiedosto kuulostaisi aivan uskomattoman hienolta ja kuulija/lukija etsisi vastausta kysymykseen “miksi” tekstin avulla.

Anonyymi

Ekspositio ”Those Lips were Made to Suck that Button” kytkeytyy olennaisesti kokemuksen ja kokeellisuuden teemaan. Ekspositio käsittelee ruumiillista kokemusta, pohtii sen taltioimiseen kuuluvia käytäntöjä ja puitteita sekä reflektoi oman taiteellisen toimintansa ehtoja filosofis-teoreettisen välineistön avulla. Ekspositio tutkii ja tuottaa kuulo- ja tuntokokemusta tietyn ajassa ja kahden välisessä suhteessa rakentuvan ruumiillisen kokemuksen – rintaruokinnan – suhteen. Yhdistämällä kirjoituksen ja äänen ekspositio myös kyseenalaistaa kuulo- ja tuntoaistimusten aseman marginaalisina suhteessa näköaistiin ja näin antaa vastaanottajalle aineksia pohtia erilaisten aistikokemusmuotojen keskinäisiä suhteita.

Ekspositio tuottaa tietoa, kokemuksia ja oivalluksia länsimaisessa kulttuurissa marginaalisiksi ymmärretyistä kuulo- ja tuntoaistimuksista ja kokemuksista sekä tavoistamme hahmottaa ja käsitteellistää niitä taiteellisen ja filosofis-teoreettisen työskentelyn avulla. Ekspositio tuottaa nämä oivallukset lukija-kuuntelija-tuntijalle spesifin rintaruokinnan ruumiillisen kokemuksen kautta tai sen kanssa. Ekspositio esittelee ja erittelee ansiokkaasti taitelijan/tutkijan kokemusta ko. aiheesta. Lisäksi taiteilija-tutkija erittelee itse-reflektiivisesti nauhoittamisprosessin ja äänitaiteen tuottamisen ulottuvuuksia sekä eksposition teoreettis-filosofista välineistöä. Tämän erittelyn kautta eksposition ”anatomia” ja sen muodostamiseksi välttämättömät tekniset ja valitut käsitteellis-teoreettiset välineet ja niiden kulttuuriset merkitykset muodostuvat ja avautuvat. Lukija-kuuntelija-tuntijalle avautuu myös – teknisen välineistön kautta tai siitä huolimatta –  välittömältä tuntuva samastumisen mahdollisuus äiti-lapsi –kaksikon varhaista yhteiselämää luonnehtivaan emotionaalisen ja materiaalisen ravinnon antamisen ja saamisen tila-aikaan. Toisaalta vastaanottajalle avautuu myös mahdollisuus tarkastella etäältä symbolisesti ja emotionaalisesti latautuneeseen tilanteeseen liittyviä ääniä ääninä.

Kyseessä on monikerroksinen taiteellinen tutkimus, joka tutkii sekä rintaruokinnan ruumiillista kokemusta että sen kirjaamista/äänittämistä taiteilija-tutkijan kokemuksen kuvaamisen, teknologian roolin eksplikoimisen ja teoreettis-filosofisen jäsentämisen keinoin.

Aihe on herkullinen, sillä vaikka rintaruokintaan kuuluvia ääniä ja niiden kykyä välittää kokonaistilanteen merkitystä tuskin on paljoa esitetty ja tutkittu, niin kokemus rintaruokinnasta on meille useimmille tuttu tavalla tai toisella ja herättää tunteita ja (mahdollisesti jopa arkaaisia) muistoja. Äänien – imemisen, hengittämisen ja hengittämättä jättämisen –  nostaminen keskiöön avaa tilan, jota aiheen lukuisiin visuaalisiin representaatioihin kytkeytyvät moninaiset kulttuuriset kliseet eivät surkastuta.

Ekspositio tutkii myös (ääni)taiteen tekemisen prosessia ja sen suhdetta (taiteen)tutkimuksen ”kohteeseen” ja tekijään sekä tarjoaa vastaanottajalle mahdollisuuden pohtia omaa asemaansa ja rooliaan tässä prosessissa ja sen esittämisessä eksposition keinoin. Ekspositio väittää tutkivansa ”rintaruokinnan nauhoittamisen prosessia taiteen, taiteentutkimuksen sekä ruumiin kokemusten kirjaamisen kautta” ja myös tekee näin. 

Ekspositio on merkittävä taiteellisen tutkimuksen kannalta nimenomaan siksi, että se onnistuu avaamaan taiteellisen työn ja tutkimuksen suhdetta oivaltavalla ja itse-reflektiivisellä tavalla valitsemalla uuden ”näkökulman” tuttuun aiheeseen useissa ulottuvuuksissa ja tehden tutkivan otteensa läpinäkyväksi. Ekspositio yhdistää äänen ja tekstin ajatuksellisesti kiinnostavalla tavalla. On kuitenkin todettava, että en tunne äänitaidetta (enkä siihen kytkeytyvää taiteellista tutkimusta) riittävästi voidakseni arvioida työn omaperäisyyttä tai yhdistämisen riittävyyttä/perusteellisuutta taiteelliselta katsantokannalta.

Aihe on suhteutettu useisiin teoreettis-filosofisiin keskusteluihin, mutta rajatulla ja hallitulla tavalla. Aihe on myös suhteutettu äänitallenteisiin kytkeytyviin epistemologisiin ja esteettisiin kysymyksiin. Eksposition teoria osuus on erittäin selkeä ja eksplisiittinen sekä sisäisesti koherentti vaikka se sisältää haasteellisia filosofis-teoreettisia ideoita ja käsitteitä. Asettelu toimii ajatuksellisesti riittävän hyvin, sillä se vastaa eksposition ei-lineaarista luonnetta ja sen ”näkökulmien” moninaisuutta ja kerrostuneisuutta, samoin navigointi. Toisaalta en tunne tämän alueen visuaalis-teknisiä mahdollisuuksia riittävästi voidakseni arvioida olisiko ollut mahdollista tukea taiteellista sisältöä asettelun ja navigoinnin avulla vielä perusteellisemmin kuin tässä on tehty.

Riski intiimin sfääriin “tunkeutumisessa” on se, että työ tuottaisi ”tirkistelijän” aseman vastaanottajalle ja/tai taitelijalle/tutkijalle. Tässä sellaista ei tapahdu, vaan taitelija/tutkija onnistuu pyrkimyksessään antaa ääni vähän kuullulle kokemukselle ja ilmiölle.

Konekäsitteistö sopii taiteilija-tutkijan ja “tutkimuskohteen” suhteen joidenkin ulottuvuuksien kuvaamiseen ja nostaa suhteen keskiöön. Toisaalta taiteilija-tutkijan kuvaus ja vastaanottajan ensimmäisen persoonan eletyn kokemuksen kautta välittyvä samastumisen tai empatian kokemus ei tunnu mahtuvan tähän kolmannen persoonan näkökulmasta muodostettuun käsitteistöön. Konekäsitteistö ehkä ilmentää jotakin rytmikkyyden, tarkoituksenmukaisuuden ja yhteensopivuuden ulottuvuutta imemisen ja rinnan tilapäisessä yhteenliittymässä, ja onnistuu heijastamaan tätä myös äänen keinoin. Samaa ilmiötä voisi kuitenkin tulkita myös niin, että se kyseenalaistaa ko. käsitteistön riittävyyden eletyn ruumiillisuuden kuvaamisessa. Muun muassa esitetyn äänen tai äänien ennakoimattomuuden ja rytmikkyyden yhdistelmän voisi tulkita osoitukseksi tästä. Koska konekäsitteistö ei kuitenkaan ole ekspositiossa hallitsevassa osassa, niin taiteilija-tutkija-äänittäjän oman (tallentamisen) kokemuksen kuvauksissa sekä esimerkiksi viittauksissa feminiiniseen kytkeytyviin hyvin epäkoneenomaisiin (nesteisyys) merkityksiin voi tulkita näkyvän taitelija-tutkijan intuitio tai tietoisuus tästä jännitteestä. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna kiinnostavaa on juuri se, ettei kuvattava ilmiö oikein ”mahdu” konekäsitteistöön, ja sikäli tämän jännitteen voi tulkita tarkoituksellisesti keskustelua avaavaksi. Tästä näkökulmasta ansiokasta työssä olisi nimenomaan sen tilaa antava käsitteellinen väljyys ja avoimuus mutta myös pohdinnan kannalta otollisten käsitteellis-kokemuksellisten jännitteiden rakentaminen.