Research Catalogue

Teema on harjoittaminen ja harjoittelu taiteessa. Otso Kauton ekspositio kytkeytyy teemaan vahvasti ja pohtii erilaisia harjoitteita ja harjoittelua monipuolisesti suhteessa teatteritaiteeseen. Teoreettisesti Kautto pohtii harjoitetta ja harjoittelua suhteessa rituaalin ja ritualisaation käsitteisiin. Teksti on jaettu kappaleisiin ja eripituisiin lukuihin, kulkien lämmittelystä ja alkusanoista mahdollisen tutkimussuunnan pohtimiseen ja lopetukseen. Teksti on kehystetty kuvitelmaksi tekstistä, mikä sallii myös reflektion ja tavallaan asettaa itse eksposition harjoitteen asemaan. Esimerkkeinä on harjoitteita ja harjoituksia urheilusta, teatterista, muistamisesta, hahmottamisesta. Esimerkit kuvaavat omakohtaisia kokemuksia sekä itse suunnitelluista että muiden ohjauksessa tehdyistä harjoitteista ja harjoituksista.

Harjoite/harjoittelu ovat keskeisiä ekspositiossa. Kautto päätyy erottelemaan nämä siten, että harjoitteella on itseisarvoa, harjoite kohdistuu kokonaisvaltaisesti harjoitteen tekijään ja tämän identiteettiin ja voi myös muuttaa tekijää. Harjoittelu taas tuo jo olevassa olevalle minälle lisää taitoja. Rituaali näyttäytyy vaikeammin määriteltävänä, mutta vertailu eri käsitteiden välillä tuo esiin eroja. Kautto pohtii harjoitteen ritualisoitumista, jolloin se muuttuu osaksi tekijän henkistä identiteettiä, osoittaen tämän paikkaa maailmassa. Omakohtainen kokemus, intentio ja yksilön identiteetti ovat ekspositiossa keskiössä ja Kautto toteaakin, että ulkoisesti samalta näyttävä toiminta voi toimijan intentiosta ja näkemyksestä riippuen olla harjoite tai harjoitus, rituaali tai ei. Tämä soveltuu hyvin Kauton valitsemaan tutkimukselliseen näkökulmaan ja rajaukseen, mutta antropologina jäin miettimään, että toiminnan merkityksen palauttamista yksilön intentioon voisi ehkä seuraavaksi myös problematisoida ja kysyä milloin, miksi ja kenelle intentiolla on enemmän väliä kuin toiminnan havaittavalla muodolla? Jos harjoitteet ja rituaalinen tai ritualisoitu toiminta muokkaa identiteettiä, tilannetta tai maailmaa, onko toiminnan merkitys ja vaikutus intentiolle alisteista vai tulisiko näiden suhdetta tarkastella interaktiivisena? 

Eksposition teemat ja niiden käsittely osoittavat omaperäisyyttä, Kautto yhdistää hyvin kertomusta, omaelämäkerrallisuutta, ja teorioiden kuvausta sekä soveltamista. Ekspositio kytkeytyy rituaalintutkimukseen ja tähän liittyvään keskusteluun. Teorioista on poimittu keskeisiä esimerkkejä ja lainauksia ja keskustelu tulee näin esiteltyä laajasti, joskaan minkään yksittäisen tutkijan ajatuksiin ei perehdytä erityisen syvällisesti. Eri teorioista esiin nostetut lainaukset asettuvat ekspositiossa suhteeseen pikemminkin toistensa kanssa kuin osaksi tietyn tutkijan laajempa ajattelua. Tämä toimii hyvin kyseisessä ekspositiossa. Mahdollinen suunta eteenpäin voisi kuitenkin olla eri näkökulmien laajempi vertailu ja niiden kontekstualisoiminen samalla tavoin kuin Kautto kontekstualisoi itsensä ja ajattelunsa historiaa.

Tämä on kauniisti kirjoitettu ekspositio, jossa on useita kiinnostavia esimerkkejä ja selkeästi osoitettuja yhteyksiä teorioihin. Ekspositiossa kuvaillaan konkreettisia esimerkkejä harjoitteista ja niitä käytetään myös tekstin rakentamiseen ja edistämiseen, tämä toimii sekä havainnollistavana että itse tekstiä eteenpäinvievänä keinona. Harjoitteita myös kuvataan menetelminä, teorian testaamisena. Konkreettiset esimerkit ja tarinat on kuvattu elävästi ja ne ovat kiinnostavan erilaisia keskenään. Kuvittelu on hauska ja kiinnostava keino kehystää teksti ja tarjoaa myös mahdollisuuksia reflektioon ja metakommentteihin, joista erittäin kiinnostavana mainittakoon pohdinta erään lainauksen elämästä useiden eri käännösten läpi. Aiheena olevat harjoitteet sekä rituaaliteoria liitetään selkeästi sekä taiteeseen että tutkimukseen ja niitä tarkastellaan kiinnostavasti eri näkökulmista. Ekspositio muodostaa eheän kokonaisuuden. 

Harjoittelu, harjoite, rituaali. Teatteri ja urheilu. Kaikki nämä pyörivät tiiviissä kierteessä Otso Kauton harjoittelua käsittelevässä artikkelissa. Miten harjoitus eroaa harjoitteesta, mitä yhteyksiä ja eroja on teatteriesityksen harjoittelulla ja uintitreenillä? Milloin jostain tulee rituaali?

Kauton teksti kieppuu syöksykierteen rajoilla, mutta onnistuu välttämään sen. Omakohtaiset teatteri- ja urheilukokemukset luovat artikkelin perustan, jota tahdittavat lyhyet teoreettiset pohdinnat esitystaiteesta, sekä harjoittelun, harjoitteen ja rituaalin eroista. Tiukempia mutkia matkaan tulee muutamista äkkipysäyksistä, joissa kirjoittaja hylkää kehittelemänsä ajatuksen ja suuntaa yhtäkkiä muualle. Ensilukemalla tämä tekniikka turhautti, mutta uusintakierroksilla aloin pitää siitä että kirjoittajan kulkema tie on näkyvillä.

Suoraa etenemistä välttelee myös Kauton valitsema tulokulma – aihetta lähestytään kuvitelman kautta, jolloin artikkeli tuntuu olevan silkkaa kuvitelmaa. Kuvitteellinen rakennelma tulee kuitenkin konkreettiseksi, kun kirjoittaja tekstin loppupuolella pohtii harjoitteen tuottamaa tiedon olemusta: vaikeasti selitettävä kokemuksellinen tieto on todellista jopa silloin, kun se on kuviteltua eli ”kuvittelussa ei ole mitään kuvitteellista”.

Näkemykseni mukaan Kautto pyrkii luomaan selvyyttä usein limittäin käytettyihin käsitteisiin, mitä oikeastaan tarkoitetaan, kun puhutaan harjoittelusta, mikä on harjoite ja onko näillä yhteyksiä rituaaliin? Käsitteitä selvitetään eri suunnista, kunnes niiden väliset erot alkavat löytyä. Kauton rakentamassa mallissa harjoitus pyrkii selvään päämäärään, kun taas harjoite ja rituaali eivät ole samalla tavoitteellisia. Niiden tavoitteena on muuttaa osallistujaa tavalla, joka ei ennen harjoitteeseen tai rituaaliin ryhtymistä ole selvillä. Rituaalin ja harjoitteen ero löytyy intentiosta, vaikka Kauton mukaan raja niiden välillä on liukuva. Minulle raja on Kauttoa selvempi: rituaali vaatii edes alustavaa sitoutumista johonkin maailmanjärjestykseen, mutta harjoitteeseen voi heittäytyä ilman uskoa sen tehoon. Näkökulma muuttuu, jos on muuttuakseen.

Erityistä vakuuttavuutta Kauton tekstiin tuovat hänen kokemuksensa, jotka on sanallistettu ja analysoitu ansiokkaasti. Kautto kuvaa teatteriesitysten harjoittelua ja ilmaisun kehittämiseen tarkoitettuja harjoitteita tarkkakatseisesti ja elävästi. Yhtä lailla Kauton kokemus kilpauinnin maailmasta piirtyy tarkkana. Erilaisten harjoitusten ja harjoitteiden ruumiillinen kokemus tulee suorastaan lihaksi, vaikka omaa kokemusta juuri näistä ei olisi. Kokemusten kautta esitettynä taiteen ja urheilun yhteydet paljastuvat vankoiksi, varsinkin kun unohdetaan tekemisen erilaiset päämäärät ja keskitytään harjoitteluun ja siinä käytettyihin menetelmiin. Mukaan valikoituneet teoreettiset, enemmän tai vähemmän akateemiset lähteet peilaavat kirjoittajan lähtökohtia antaen kiinnostuneelle lukijalle avauksia aiheen syvempään ymmärrykseen.

Taiteellisen tutkimuksen hengessä artikkelin aihe näkyy sen muodossa. En usko Kauton pitävän tekstiään taitoja kehittävänä harjoituksena, vaan pikemminkin tekijää muuttavana harjoitteena, joka voi vaikuttaa myös lukijaan. Alkukankeuden jälkeen minäkin lähdin mukaan harjoitteeseen, jossa ei loppujen lopuksi ollut mitään kuvitteellista.