Research Catalogue

Katri Hirvonen-Nurmi, Lea Kantonen ja Pekka Kantonen pohtivat ekspositiossaan ”Miten voimme antaa museoesineiden puhua? – osallistavan esityksen dramatisointi” tapoja joilla he voivat esittää wirrarikayhteisöjen esineitä. Ekspositiossa tekijät käyvät toimitettua vuoropuhelua asiaan liittyen, lisäksi he ovat valinneet kahdeksan videoklippiä ja kolme valokuvaa osaksi keskustelua.

Tekijät ovat vierailleet wirrarikojen parissa Meksikossa, läntisessä Sierra Madren vuoristossa. Wirrarikojen kulttuuriset perinteet ovat säilyneet verrattain pitkään, mutta nykyinen työllisyys- ja koulutustilanne ja siihen liittyvä muuttoliike ovat saaneet Hirvonen-Nurmen ja Kantosten haastattelemat henkilöt miettimään vaihtoehtoisia tapoja tiettyjen perinteiden säilyttämiseen. Yhtenä ideana on noussut yhteisömuseon perustaminen, Tatuutsi Maxakwaxi -koulun kulttuurin opettajan Agustín Salvadorin unen innoittamana. Salvador näki museon unessa ja unen innoittamana yhteisön jäseniä on käynyt tutustumassa myös Suomessa Siida-museoon.

Haastavaksi tekijöiden pohdinnan museoesineiden roolista tekee se, että wirrarikojen parissa ajatellaan esineillä olevan erityistä toimijuutta osana sosiaalista vuorovaikutusta. Esineillä ei täten ole pelkästään tiettyjä merkityksiä, vaan ne osaltaan saavat ’asioita aikaan’. Näitä esineisiin liittyviä toimijuuksia ei kuitenkaan kaikki wirrarikatkaan näe, vaan heillä pitää olla tekijöiden mukaan erityinen näkemisen taito, esimerkiksi nierika, jotta he osaavat nähdä mitä esimerkiksi nuolet, kulhot tai lankamaalaukset viestivät tai tekevät. Visuaalisen kulttuurin tutkimukseen liittyvässä kirjallisuudessa Christina Grasseni on kutsunut erityistä kykyä nähdä taidokkaaksi näkemiseksi, ja hän esittää että kaikissa ihmisyhteisöissä on erilaisia ja erityisiä tapoja nähdä taidokkaasti.

Jos ajatellaan että esineillä on erityisiä toimijuuksia yhteisön sisällä, niin tällöin eksposition tekijöiden haasteena on oppia yhtäältä ymmärtämään näitä toimijuuksia, ja toisaalta pohtia miten esineiden ja niiden esitysten siirto museokontekstiin vaikuttaa toimijuuksiin itsessään. Mediumteoreettisessa tutkimuksessa on keskitytty pohtimaan erityisesti tiettyjen medioiden ’toimijuutta’ osana kulttuurisen tiedon siirtoa, puhutaan sitten kuvasta, tekstistä tai numeroista, tai valokuvakamerasta, kirjoituskoneesta tai levysoittimesta. Hirvonen-Nurmi ja Kantoset auttavat osaltaan avaamaan tätä pohdintaa, osoittamalla että esineiden toimijuuksia pitää selvittää empiirisesti ja kontekstisidonnaisesti. Miten muuten tiedämme mitä kulho kertoo?

Koska Hirvonen-Nurmella ja Kantosilla on ekspositiossaan jo useita eri kertomisen ja näyttämisen tasoja (kirjallinen keskustelu, videoklipit, valokuvat ja lähdekirjallisuus), ei ole yllättävää että wirrarikojen tavat ajatella esineiden toimijuutta ja näkemisen taitoa, nierikaa, esitetään yhdenlaisina, ilman wirrarikojen sisäisiä ristiriitoja. Tuntematta yhteisön jäseniä sen enempää, pohdin kuitenkin, että ovatko perinteiset tavat ajatella ja nähdä pelkästään ristiriidassa länsimaisen, alun perin kolonialistisen museoajattelun kanssa, vai löytyykö wirrarikojen keskuudesta eri tapoja ajatella heidän perinteistään?

Hirvonen-Nurmi ja Kantoset antavat ekspositionsa otsikolle ”Miten voimme antaa museoesineiden puhua?” kahdenlaisia vastauksia. Yhtäältä he palaavat tekstissään yhä uudestaan kysymään esityksen tavoista, ja täten herättämään lukijan ja katsojan pohtimaan vastauksia tähän kysymykseen. Toisaalta he ekspositiossaan tarjoavat tavan tälle ’esineiden puheelle’ tekstin, kuvien ja äänen avulla. Kehystämällä esineiden esittelyn omalla tavallaan, he tarjoavat sekä tavan esittää esineitä, että tavan refleksiivisesti kyseenalaistaa myös heidän omaa esitystään. Tämä on huomionarvoista refleksiivisyyttä, jota toivoisi muillekin aloille.

Miten museoesineet sitten puhuvat tekijöiden työssä? Hirvonen-Nurmi ja Kantoset ovat valinneet lähestymistavakseen Alfred Gellin pohdinnat esineiden toimijuuksiin liittyen, joita Gell näkee etnografisen aineistonsa lisäksi myös omassa kulttuurissaan, kuten esimerkiksi autoon tai sotilaiden aseisiin ja varusteisiin liittyen. Gell systematisoi erilaiset toimijuussuhteet kaavioihin, jotka ovat tilannesidonnaisia. Nämä osittain hyvinkin kompleksiset toimijuussuhteiden esitykset luultavasti sopivat hyvin wirrarikojen esineistön esittelyyn, mutta Gellin tarkempaa systematisointia ei ekspositiossa kuitenkaan käytetä wirrarikojen esineistä puhuttaessa. Näin ollen katsojalle selviää, että eri esineillä on tärkeitä rooleja wirrarikayhteisössä, mutta näitä rooleja ei avata tarkemmin. Kaltaiselleni lukijalle/katsojalle, jolla on vain vähäistä tietoa yhteisöstä, olisi mielenkiintoista ymmärtää paremmin minkälaista toimijuutta nuolet, kulhot tai lankamaalaukset saavat tilannesidonnaisesti. Kuka näkee niissä mitä, ja miksi? Se, että tekijät kysyvät näitä kysymyksiä, on itsessään arvokasta. Kuten Gellkin esittää, niin tähän näkökulmaan on keskitytty vähemmän yhteiskuntatieteellisessä taiteen ja visuaalisen kulttuurin tutkimuksessa.

Olisi erityisen mielenkiintoista nähdä Katri Hirvonen-Nurmen ja Lea ja Pekka Kantosen tapoja esitellä esineiden toimijuutta ja näkemisen tapoja Suomessa. Esitys tietenkin eroaisi sisällöltään nykyisestä, mutta eroaisiko se myös muodoltaan? Ovatko teksti, kuva ja ääni sopivia medioita myös näiden aiheiden pohtimiseen, vai ovatko tietyt mediat yhteydessä tiettyihin näkemisen tapoihin ja tiettyihin esineiden toimijuuksiin?

Katri Hirvonen-Nurmi, Lea Kantonen ja Pekka Kantonen pohtivat ekspositiossaan ”Miten voimme antaa museoesineiden puhua? – osallistavan esityksen dramatisointi” tapoja joilla he voivat esittää wirrarikayhteisöjen esineitä. Ekspositiossa tekijät käyvät toimitettua vuoropuhelua asiaan liittyen, lisäksi he ovat valinneet kahdeksan videoklippiä ja kolme valokuvaa osaksi keskustelua.

Tekijät ovat vierailleet wirrarikojen parissa Meksikossa, läntisessä Sierra Madren vuoristossa. Wirrarikojen kulttuuriset perinteet ovat säilyneet verrattain pitkään, mutta nykyinen työllisyys- ja koulutustilanne ja siihen liittyvä muuttoliike ovat saaneet Hirvonen-Nurmen ja Kantosten haastattelemat henkilöt miettimään vaihtoehtoisia tapoja tiettyjen perinteiden säilyttämiseen. Yhtenä ideana on noussut yhteisömuseon perustaminen, Tatuutsi Maxakwaxi -koulun kulttuurin opettajan Agustín Salvadorin unen innoittamana. Salvador näki museon unessa ja unen innoittamana yhteisön jäseniä on käynyt tutustumassa myös Suomessa Siida-museoon.

Haastavaksi tekijöiden pohdinnan museoesineiden roolista tekee se, että wirrarikojen parissa ajatellaan esineillä olevan erityistä toimijuutta osana sosiaalista vuorovaikutusta. Esineillä ei täten ole pelkästään tiettyjä merkityksiä, vaan ne osaltaan saavat ’asioita aikaan’. Näitä esineisiin liittyviä toimijuuksia ei kuitenkaan kaikki wirrarikatkaan näe, vaan heillä pitää olla tekijöiden mukaan erityinen näkemisen taito, esimerkiksi nierika, jotta he osaavat nähdä mitä esimerkiksi nuolet, kulhot tai lankamaalaukset viestivät tai tekevät. Visuaalisen kulttuurin tutkimukseen liittyvässä kirjallisuudessa Christina Grasseni on kutsunut erityistä kykyä nähdä taidokkaaksi näkemiseksi, ja hän esittää että kaikissa ihmisyhteisöissä on erilaisia ja erityisiä tapoja nähdä taidokkaasti.

Jos ajatellaan että esineillä on erityisiä toimijuuksia yhteisön sisällä, niin tällöin eksposition tekijöiden haasteena on oppia yhtäältä ymmärtämään näitä toimijuuksia, ja toisaalta pohtia miten esineiden ja niiden esitysten siirto museokontekstiin vaikuttaa toimijuuksiin itsessään. Mediumteoreettisessa tutkimuksessa on keskitytty pohtimaan erityisesti tiettyjen medioiden ’toimijuutta’ osana kulttuurisen tiedon siirtoa, puhutaan sitten kuvasta, tekstistä tai numeroista, tai valokuvakamerasta, kirjoituskoneesta tai levysoittimesta. Hirvonen-Nurmi ja Kantoset auttavat osaltaan avaamaan tätä pohdintaa, osoittamalla että esineiden toimijuuksia pitää selvittää empiirisesti ja kontekstisidonnaisesti. Miten muuten tiedämme mitä kulho kertoo?

Koska Hirvonen-Nurmella ja Kantosilla on ekspositiossaan jo useita eri kertomisen ja näyttämisen tasoja (kirjallinen keskustelu, videoklipit, valokuvat ja lähdekirjallisuus), ei ole yllättävää että wirrarikojen tavat ajatella esineiden toimijuutta ja näkemisen taitoa, nierikaa, esitetään yhdenlaisina, ilman wirrarikojen sisäisiä ristiriitoja. Tuntematta yhteisön jäseniä sen enempää, pohdin kuitenkin, että ovatko perinteiset tavat ajatella ja nähdä pelkästään ristiriidassa länsimaisen, alun perin kolonialistisen museoajattelun kanssa, vai löytyykö wirrarikojen keskuudesta eri tapoja ajatella heidän perinteistään?

Hirvonen-Nurmi ja Kantoset antavat ekspositionsa otsikolle ”Miten voimme antaa museoesineiden puhua?” kahdenlaisia vastauksia. Yhtäältä he palaavat tekstissään yhä uudestaan kysymään esityksen tavoista, ja täten herättämään lukijan ja katsojan pohtimaan vastauksia tähän kysymykseen. Toisaalta he ekspositiossaan tarjoavat tavan tälle ’esineiden puheelle’ tekstin, kuvien ja äänen avulla. Kehystämällä esineiden esittelyn omalla tavallaan, he tarjoavat sekä tavan esittää esineitä, että tavan refleksiivisesti kyseenalaistaa myös heidän omaa esitystään. Tämä on huomionarvoista refleksiivisyyttä, jota toivoisi muillekin aloille.

Miten museoesineet sitten puhuvat tekijöiden työssä? Hirvonen-Nurmi ja Kantoset ovat valinneet lähestymistavakseen Alfred Gellin pohdinnat esineiden toimijuuksiin liittyen, joita Gell näkee etnografisen aineistonsa lisäksi myös omassa kulttuurissaan, kuten esimerkiksi autoon tai sotilaiden aseisiin ja varusteisiin liittyen. Gell systematisoi erilaiset toimijuussuhteet kaavioihin, jotka ovat tilannesidonnaisia. Nämä osittain hyvinkin kompleksiset toimijuussuhteiden esitykset luultavasti sopivat hyvin wirrarikojen esineistön esittelyyn, mutta Gellin tarkempaa systematisointia ei ekspositiossa kuitenkaan käytetä wirrarikojen esineistä puhuttaessa. Näin ollen katsojalle selviää, että eri esineillä on tärkeitä rooleja wirrarikayhteisössä, mutta näitä rooleja ei avata tarkemmin. Kaltaiselleni lukijalle/katsojalle, jolla on vain vähäistä tietoa yhteisöstä, olisi mielenkiintoista ymmärtää paremmin minkälaista toimijuutta nuolet, kulhot tai lankamaalaukset saavat tilannesidonnaisesti. Kuka näkee niissä mitä, ja miksi? Se, että tekijät kysyvät näitä kysymyksiä, on itsessään arvokasta. Kuten Gellkin esittää, niin tähän näkökulmaan on keskitytty vähemmän yhteiskuntatieteellisessä taiteen ja visuaalisen kulttuurin tutkimuksessa.

Olisi erityisen mielenkiintoista nähdä Katri Hirvonen-Nurmen ja Lea ja Pekka Kantosen tapoja esitellä esineiden toimijuutta ja näkemisen tapoja Suomessa. Esitys tietenkin eroaisi sisällöltään nykyisestä, mutta eroaisiko se myös muodoltaan? Ovatko teksti, kuva ja ääni sopivia medioita myös näiden aiheiden pohtimiseen, vai ovatko tietyt mediat yhteydessä tiettyihin näkemisen tapoihin ja tiettyihin esineiden toimijuuksiin?