anonymous

°2005
en

This is a default account to stand in for JAR reports that are kept anonymous. This profiles does thus not represent a single person.

comments

Exposition: Miten voimme antaa museoesineidän puhua? – osallistavan esityksen käsikirjoitus (05/06/2017) by Lea Kantonen et al.
anonymous 09/10/2018 at 14:34

Katri Hirvonen-Nurmi, Lea Kantonen ja Pekka Kantonen pohtivat ekspositiossaan ”Miten voimme antaa museoesineiden puhua? – osallistavan esityksen dramatisointi” tapoja joilla he voivat esittää wirrarikayhteisöjen esineitä. Ekspositiossa tekijät käyvät toimitettua vuoropuhelua asiaan liittyen, lisäksi he ovat valinneet kahdeksan videoklippiä ja kolme valokuvaa osaksi keskustelua.

 

Tekijät ovat vierailleet wirrarikojen parissa Meksikossa, läntisessä Sierra Madren vuoristossa. Wirrarikojen kulttuuriset perinteet ovat säilyneet verrattain pitkään, mutta nykyinen työllisyys- ja koulutustilanne ja siihen liittyvä muuttoliike ovat saaneet Hirvonen-Nurmen ja Kantosten haastattelemat henkilöt miettimään vaihtoehtoisia tapoja tiettyjen perinteiden säilyttämiseen. Yhtenä ideana on noussut yhteisömuseon perustaminen, Tatuutsi Maxakwaxi -koulun kulttuurin opettajan Agustín Salvadorin unen innoittamana. Salvador näki museon unessa ja unen innoittamana yhteisön jäseniä on käynyt tutustumassa myös Suomessa Siida-museoon.

 

Haastavaksi tekijöiden pohdinnan museoesineiden roolista tekee se, että wirrarikojen parissa ajatellaan esineillä olevan erityistä toimijuutta osana sosiaalista vuorovaikutusta. Esineillä ei täten ole pelkästään tiettyjä merkityksiä, vaan ne osaltaan saavat ’asioita aikaan’. Näitä esineisiin liittyviä toimijuuksia ei kuitenkaan kaikki wirrarikatkaan näe, vaan heillä pitää olla tekijöiden mukaan erityinen näkemisen taito, esimerkiksi nierika, jotta he osaavat nähdä mitä esimerkiksi nuolet, kulhot tai lankamaalaukset viestivät tai tekevät. Visuaalisen kulttuurin tutkimukseen liittyvässä kirjallisuudessa Christina Grasseni on kutsunut erityistä kykyä nähdä taidokkaaksi näkemiseksi, ja hän esittää että kaikissa ihmisyhteisöissä on erilaisia ja erityisiä tapoja nähdä taidokkaasti.

 

Jos ajatellaan että esineillä on erityisiä toimijuuksia yhteisön sisällä, niin tällöin eksposition tekijöiden haasteena on oppia yhtäältä ymmärtämään näitä toimijuuksia, ja toisaalta pohtia miten esineiden ja niiden esitysten siirto museokontekstiin vaikuttaa toimijuuksiin itsessään. Mediumteoreettisessa tutkimuksessa on keskitytty pohtimaan erityisesti tiettyjen medioiden ’toimijuutta’ osana kulttuurisen tiedon siirtoa, puhutaan sitten kuvasta, tekstistä tai numeroista, tai valokuvakamerasta, kirjoituskoneesta tai levysoittimesta. Hirvonen-Nurmi ja Kantoset auttavat osaltaan avaamaan tätä pohdintaa, osoittamalla että esineiden toimijuuksia pitää selvittää empiirisesti ja kontekstisidonnaisesti. Miten muuten tiedämme mitä kulho kertoo?

 

Koska Hirvonen-Nurmella ja Kantosilla on ekspositiossaan jo useita eri kertomisen ja näyttämisen tasoja (kirjallinen keskustelu, videoklipit, valokuvat ja lähdekirjallisuus), ei ole yllättävää että wirrarikojen tavat ajatella esineiden toimijuutta ja näkemisen taitoa, nierikaa, esitetään yhdenlaisina, ilman wirrarikojen sisäisiä ristiriitoja. Tuntematta yhteisön jäseniä sen enempää, pohdin kuitenkin, että ovatko perinteiset tavat ajatella ja nähdä pelkästään ristiriidassa länsimaisen, alun perin kolonialistisen museoajattelun kanssa, vai löytyykö wirrarikojen keskuudesta eri tapoja ajatella heidän perinteistään?

 

Hirvonen-Nurmi ja Kantoset antavat ekspositionsa otsikolle ”Miten voimme antaa museoesineiden puhua?” kahdenlaisia vastauksia. Yhtäältä he palaavat tekstissään yhä uudestaan kysymään esityksen tavoista, ja täten herättämään lukijan ja katsojan pohtimaan vastauksia tähän kysymykseen. Toisaalta he ekspositiossaan tarjoavat tavan tälle ’esineiden puheelle’ tekstin, kuvien ja äänen avulla. Kehystämällä esineiden esittelyn omalla tavallaan, he tarjoavat sekä tavan esittää esineitä, että tavan refleksiivisesti kyseenalaistaa myös heidän omaa esitystään. Tämä on huomionarvoista refleksiivisyyttä, jota toivoisi muillekin aloille.

 

Miten museoesineet sitten puhuvat tekijöiden työssä? Hirvonen-Nurmi ja Kantoset ovat valinneet lähestymistavakseen Alfred Gellin pohdinnat esineiden toimijuuksiin liittyen, joita Gell näkee etnografisen aineistonsa lisäksi myös omassa kulttuurissaan, kuten esimerkiksi autoon tai sotilaiden aseisiin ja varusteisiin liittyen. Gell systematisoi erilaiset toimijuussuhteet kaavioihin, jotka ovat tilannesidonnaisia. Nämä osittain hyvinkin kompleksiset toimijuussuhteiden esitykset luultavasti sopivat hyvin wirrarikojen esineistön esittelyyn, mutta Gellin tarkempaa systematisointia ei ekspositiossa kuitenkaan käytetä wirrarikojen esineistä puhuttaessa. Näin ollen katsojalle selviää, että eri esineillä on tärkeitä rooleja wirrarikayhteisössä, mutta näitä rooleja ei avata tarkemmin. Kaltaiselleni lukijalle/katsojalle, jolla on vain vähäistä tietoa yhteisöstä, olisi mielenkiintoista ymmärtää paremmin minkälaista toimijuutta nuolet, kulhot tai lankamaalaukset saavat tilannesidonnaisesti. Kuka näkee niissä mitä, ja miksi? Se, että tekijät kysyvät näitä kysymyksiä, on itsessään arvokasta. Kuten Gellkin esittää, niin tähän näkökulmaan on keskitytty vähemmän yhteiskuntatieteellisessä taiteen ja visuaalisen kulttuurin tutkimuksessa.

 

Olisi erityisen mielenkiintoista nähdä Katri Hirvonen-Nurmen ja Lea ja Pekka Kantosen tapoja esitellä esineiden toimijuutta ja näkemisen tapoja Suomessa. Esitys tietenkin eroaisi sisällöltään nykyisestä, mutta eroaisiko se myös muodoltaan? Ovatko teksti, kuva ja ääni sopivia medioita myös näiden aiheiden pohtimiseen, vai ovatko tietyt mediat yhteydessä tiettyihin näkemisen tapoihin ja tiettyihin esineiden toimijuuksiin?

Katri Hirvonen-Nurmi, Lea Kantonen ja Pekka Kantonen pohtivat ekspositiossaan ”Miten voimme antaa museoesineiden puhua? – osallistavan esityksen dramatisointi” tapoja joilla he voivat esittää wirrarikayhteisöjen esineitä. Ekspositiossa tekijät käyvät toimitettua vuoropuhelua asiaan liittyen, lisäksi he ovat valinneet kahdeksan videoklippiä ja kolme valokuvaa osaksi keskustelua.

Tekijät ovat vierailleet wirrarikojen parissa Meksikossa, läntisessä Sierra Madren vuoristossa. Wirrarikojen kulttuuriset perinteet ovat säilyneet verrattain pitkään, mutta nykyinen työllisyys- ja koulutustilanne ja siihen liittyvä muuttoliike ovat saaneet Hirvonen-Nurmen ja Kantosten haastattelemat henkilöt miettimään vaihtoehtoisia tapoja tiettyjen perinteiden säilyttämiseen. Yhtenä ideana on noussut yhteisömuseon perustaminen, Tatuutsi Maxakwaxi -koulun kulttuurin opettajan Agustín Salvadorin unen innoittamana. Salvador näki museon unessa ja unen innoittamana yhteisön jäseniä on käynyt tutustumassa myös Suomessa Siida-museoon.

Haastavaksi tekijöiden pohdinnan museoesineiden roolista tekee se, että wirrarikojen parissa ajatellaan esineillä olevan erityistä toimijuutta osana sosiaalista vuorovaikutusta. Esineillä ei täten ole pelkästään tiettyjä merkityksiä, vaan ne osaltaan saavat ’asioita aikaan’. Näitä esineisiin liittyviä toimijuuksia ei kuitenkaan kaikki wirrarikatkaan näe, vaan heillä pitää olla tekijöiden mukaan erityinen näkemisen taito, esimerkiksi nierika, jotta he osaavat nähdä mitä esimerkiksi nuolet, kulhot tai lankamaalaukset viestivät tai tekevät. Visuaalisen kulttuurin tutkimukseen liittyvässä kirjallisuudessa Christina Grasseni on kutsunut erityistä kykyä nähdä taidokkaaksi näkemiseksi, ja hän esittää että kaikissa ihmisyhteisöissä on erilaisia ja erityisiä tapoja nähdä taidokkaasti.

Jos ajatellaan että esineillä on erityisiä toimijuuksia yhteisön sisällä, niin tällöin eksposition tekijöiden haasteena on oppia yhtäältä ymmärtämään näitä toimijuuksia, ja toisaalta pohtia miten esineiden ja niiden esitysten siirto museokontekstiin vaikuttaa toimijuuksiin itsessään. Mediumteoreettisessa tutkimuksessa on keskitytty pohtimaan erityisesti tiettyjen medioiden ’toimijuutta’ osana kulttuurisen tiedon siirtoa, puhutaan sitten kuvasta, tekstistä tai numeroista, tai valokuvakamerasta, kirjoituskoneesta tai levysoittimesta. Hirvonen-Nurmi ja Kantoset auttavat osaltaan avaamaan tätä pohdintaa, osoittamalla että esineiden toimijuuksia pitää selvittää empiirisesti ja kontekstisidonnaisesti. Miten muuten tiedämme mitä kulho kertoo?

Koska Hirvonen-Nurmella ja Kantosilla on ekspositiossaan jo useita eri kertomisen ja näyttämisen tasoja (kirjallinen keskustelu, videoklipit, valokuvat ja lähdekirjallisuus), ei ole yllättävää että wirrarikojen tavat ajatella esineiden toimijuutta ja näkemisen taitoa, nierikaa, esitetään yhdenlaisina, ilman wirrarikojen sisäisiä ristiriitoja. Tuntematta yhteisön jäseniä sen enempää, pohdin kuitenkin, että ovatko perinteiset tavat ajatella ja nähdä pelkästään ristiriidassa länsimaisen, alun perin kolonialistisen museoajattelun kanssa, vai löytyykö wirrarikojen keskuudesta eri tapoja ajatella heidän perinteistään?

Hirvonen-Nurmi ja Kantoset antavat ekspositionsa otsikolle ”Miten voimme antaa museoesineiden puhua?” kahdenlaisia vastauksia. Yhtäältä he palaavat tekstissään yhä uudestaan kysymään esityksen tavoista, ja täten herättämään lukijan ja katsojan pohtimaan vastauksia tähän kysymykseen. Toisaalta he ekspositiossaan tarjoavat tavan tälle ’esineiden puheelle’ tekstin, kuvien ja äänen avulla. Kehystämällä esineiden esittelyn omalla tavallaan, he tarjoavat sekä tavan esittää esineitä, että tavan refleksiivisesti kyseenalaistaa myös heidän omaa esitystään. Tämä on huomionarvoista refleksiivisyyttä, jota toivoisi muillekin aloille.

Miten museoesineet sitten puhuvat tekijöiden työssä? Hirvonen-Nurmi ja Kantoset ovat valinneet lähestymistavakseen Alfred Gellin pohdinnat esineiden toimijuuksiin liittyen, joita Gell näkee etnografisen aineistonsa lisäksi myös omassa kulttuurissaan, kuten esimerkiksi autoon tai sotilaiden aseisiin ja varusteisiin liittyen. Gell systematisoi erilaiset toimijuussuhteet kaavioihin, jotka ovat tilannesidonnaisia. Nämä osittain hyvinkin kompleksiset toimijuussuhteiden esitykset luultavasti sopivat hyvin wirrarikojen esineistön esittelyyn, mutta Gellin tarkempaa systematisointia ei ekspositiossa kuitenkaan käytetä wirrarikojen esineistä puhuttaessa. Näin ollen katsojalle selviää, että eri esineillä on tärkeitä rooleja wirrarikayhteisössä, mutta näitä rooleja ei avata tarkemmin. Kaltaiselleni lukijalle/katsojalle, jolla on vain vähäistä tietoa yhteisöstä, olisi mielenkiintoista ymmärtää paremmin minkälaista toimijuutta nuolet, kulhot tai lankamaalaukset saavat tilannesidonnaisesti. Kuka näkee niissä mitä, ja miksi? Se, että tekijät kysyvät näitä kysymyksiä, on itsessään arvokasta. Kuten Gellkin esittää, niin tähän näkökulmaan on keskitytty vähemmän yhteiskuntatieteellisessä taiteen ja visuaalisen kulttuurin tutkimuksessa.

Olisi erityisen mielenkiintoista nähdä Katri Hirvonen-Nurmen ja Lea ja Pekka Kantosen tapoja esitellä esineiden toimijuutta ja näkemisen tapoja Suomessa. Esitys tietenkin eroaisi sisällöltään nykyisestä, mutta eroaisiko se myös muodoltaan? Ovatko teksti, kuva ja ääni sopivia medioita myös näiden aiheiden pohtimiseen, vai ovatko tietyt mediat yhteydessä tiettyihin näkemisen tapoihin ja tiettyihin esineiden toimijuuksiin?

 


Exposition: The aural garden of sounding materials: performing within the materiality of Et in Arcadia ego-music performance (04/01/2018) by Assi Karttunen
anonymous 08/10/2018 at 14:05
Sekä tutkimuskysymys että tutkijan positio (klassisen musiikin kontekstissa, niin kutsutun vanhan musiikin alalla toimiva muusikko-tutkija) on erittäin spesifi, ja myös siihen vastaamisen tavat ovat spesifejä. Tästä hyvin erityisestä tilanteesta käsin kirjoittaja kuitenkin avaa laajemmin jaettavissa olevia näkymiä muun muassa musiikkiin, muusikon taitoon ja musiikin aistimiseen esitystilanteessa. Tilanteessa, jossa musiikin kontekstissa taiteellista tutkimusta ei ole määritelty tai ehkä haluttukaan määritellä, on vaikea ottaa kantaa siihen, missä määrin tämä ekspositio on taiteellista tutkimusta. Jos taiteellinen tutkimus kuitenkin ajatellaan vaikkapa taiteilijan omasta prosessistaan tekemäksi tutkimukseksi, silloin tämä ilman muuta on sitä. Samalla teksti, kuvat ja musiikkiotteet todennäköisesti puhuttelevat musiikin taiteellisen tutkimuksen yhteisöä laajempaa yleisöä, mm. barokkimusiikin tai antiikin tutkijoita, fenomenologiasta kiinnostuneita, muusikoita ja musiikkiyleisöjä. Mitä tulee kutsussa mainittuihin toisin tematisointeihin, sellaisten läsnäoloa en tässä artikkelissa havaitse. Pikemminkin voisi sanoa, että ekspositio koettelee tutkimuskirjoittamisen ja musiikin esittämisen rajoja tavalla, joka sekä saa lukijan vakuuttuneeksi kirjoittajan asiantuntemuksesta ja kokemuksesta että luo miellyttävän häiritsevän tunteen rajanylityksistä, jotka nimenomaan eivät ole provosoivia, ylimitoitettuja, eivätkä perustu absurdille argumentoinnille tms. – ja ovat ehkä juuri siksi vaikuttavia.

Kiinnostavinta ekspositiossa on tekstin lukemisen tuottama kokemus – myös ilman musiikkia tai muita ääniä. Teksti joka lähtee liikkeelle varsin tavanomaisesta kontekstin rakentamisesta (Arcadian, pastoraali-idylli, paimenten suru Daphisin haudalla), ajautuu varsin nopeasti maatuvan metsän, puun olomuotojen, elämän ja kuoleman sekä aineen ja muodon pohdintoihin. Äänetön teksti vie lukijan keskelle rapisevia lehtiä, kuivuneita risuja, luumuja, viikunoita, raunioita ja veden hiljaista liikettä. Kuvaus kävyn kädessä rutistumisen tuottamasta rapeasta äänestä, laulajan ja tanssijan juoksuaskelista, paahtokoneen rasahduksesta tuoksuvan leivän ponnahtaessa ulos tuo konserttikokemuksen läsnäolevaksi ja herkistää lukijan. Kirjoittaja myös avaa lukijalle herkullisesti préludes non-mesurés -sävellysten inspiroiman Graham Lynchin sävellyksen vuoroon mehevän hämäriä ja selkeämmin aistittavia sointeja, soittajan hallittua taitoa antautumisessa kappaleen vietäväksi, preludeista perittyä meditatiivista laatua, samana pysymisen ja muuttumisen suhdetta ja improvisaatioiden ennalta järjestetyn keskelle tipahtelevaa luonnetta.

Kirjoittajan oma, ammattimainen musiikin tekeminen on tämän eksposition keskiössä. Tarkastelun kohteena on taiteilijan prosessi ja klassisen musiikin konserttitilanteen kehittäminen, ja kysymystä on lähestytty keskellä taiteen tekemistä. Tällaisen tekstin kirjoittaminen on mahdollista ainoastaan sille, joka on ammattimuusikko ja lisäksi tuntee tarkasteltavana olevan musiikin ja sen kontekstin syvällisesti. Eksposition aiheen, menetelmien, ja loppupäätelmien tutkimuksellisuus on ilmeistä. Tutkiminen on ollut selkeästi läsnä niin konsertin suunnittelussa ja toteutuksessa kuin myös tutkimuksen raportoinnissa ekspositiona. Eksperimentointi konsertin tuottamisen eri vaiheissa on ollut systemaattista, monipuolista ja vanhan musiikin esittämisen käytäntöjä raikkaasti purkavaa.

Klassisen musiikin esittämisen käytännöt näyttävät ulospäin usein kangistuneilta, vanhanaikaisilta, seremoniallisilta. Tämä muoto saattaa pettää, sillä vaadittu ankaruus usein nimenomaan mahdollistaa kuulijassa/katsojassa suuret liikahdukset varsin pienin elein. Karttusen eksposition päätösjaksossa esitetyt klassisen musiikin resitaalin esittämiskäytännön muuntelun mahdollisuudet avaavat tätä liikkumavaraa ankarassa kehyksessä. Tämä lienee yksi produktion sanallistamatta jääneistä lähtökohdista, jonka tekijä pyrkii asettamaan kysymyksen alaiseksi konsertissaan ja ekspositiossaan. Toisaalta klassisen musiikin esittämistä koskevien stereotypioiden esittäminen taas kerran tavalla, joka todennäköisesti saisi lukijan kuvittelemaan tekijän asettuneen joko niiden puolelle tai niitä vastaan, ei mielestäni palvelisi tämän tekstin päämääriä. Tuon lähtökohdan sijaan tekijä positioi tarkastelunsa kokemuksen tutkimukseen. Vaikka 1600- ja 1700-lukujen pastoraali-idylliä avaava materiaali on melko runsasta, se onnistuu onneksi jäämään sivurooliin ainakin tämän lukijan kokemuksessa. Ei ole kysymys paimenista, lampaista, vihreistä niityistä ja huilunsoitosta vaan muusikon ja nykykuulijan/-katsojan kokemuksesta sekä teoskäsitteen ja musiikin esittämisen käytäntöjen purkamisesta. Taiteelliset ja teoreettiset kysymykset ovat vahvasti läsnä. Ekspositio osoittaa omaperäisyyttä ja uudistustahtoa vanhan musiikin esittämisen käytäntöjen suhteen. Tämä uudistustahto ei ilmene repimisenä eikä kaatamisena vaan yleisön ja lukijan joustavana suostutteluna asettua toiseen asentoon. Ekspositio herättää jopa kokeneen esittäjän aistimaan läsnäoloa, hiljaisuutta ja elävän äänen ainutkertaisuutta, joka tapahtuu kävyn rusentuessa ihmisen kädessä ja yksittäisten äänten tipahdellessa kuulijan korviin – yksi kerrallaan, jokainen rasahdus ja kilahdus merkityksellisenä. Näin se muistuttaa lukijaa siitä, että jokainen elämässä tapahtuva ääni tai hiljaisuus tai muu aistimus on potentiaalisesti merkittävä sille, joka sen kokee. Kysymys ei nähdäkseni olekaan siitä, mitä ekspositio tuottaa, vaan siitä, mitä se lukijalle ja musiikin kuulijalle tekee. Sikäli ensilukemalla vieroksumani abstraktin ”performative”-käsite onkin odottamatta melko kohdallinen käsite tässä ekspositiossa. 

Kirjoittaja on rajannut tarkastelunsa siten, että yhtäältä kysymys on toki muusikon kaikista ratkaisuista valitsemansa aiheen ja ohjelmiston ääressä mutta toisaalta keskittyminen yhteen konserttiin rajaa ja konkretisoi tätä kaikkien ratkaisujen moninaisuutta. Aiheen ympärillä oleva tutkimus tulee riittävästi huomioiduksi eksposition tarjoamassa suppeassa tilassa, ja ihan alun esittelynomaista jaksoa lukuun ottamatta se niveltyy varsin luontevasti kirjoittajan omiin tarkasteluihin. Tätä musiikkia tuntevan kokemus tekstin lukemisesta on vahva. Muun muassa teoskäsitteen lähestyminen sen kautta, miten sitä voisi avata, on mukava poikkeus usein jyrkästi esitetystä jonkinlaisen vastustajan kuvauksesta, joka jähmettää muusikon. Kokonaisuuden osalta harkitsisin vakavasti muun muassa asioiden esittämisen järjestystä, musiikkiesimerkkien sijoittelua, tekstin esittämisen mediumia ja tekstin lineaarisuuden asettamaa haastetta asian esittämiselle. 

Exposition: Miten voimme antaa museoesineidän puhua? – osallistavan esityksen käsikirjoitus (05/06/2017) by Lea Kantonen et al.
anonymous 08/10/2018 at 12:56
Ekspositio vastaa kirjoituskutsun haasteeseen kiinnostavasti ja monipuolisesti. Esitys kytkee taiteellisen tutkimuksen, etnografisen museon tematiikan, taiteenantropologiset ja esinekulttuurin teoreettiset lähtökohdat tuoreesti ja kiinnostavasti yhteen. Esitys haastaa konventionaalisia käsityksiä museoista, mutta osoittaa myös taiteellisen tutkimuksen metodista voimaa monialaisen ongelmatiikan eli wirrarikojen traditioiden säilyttämisen tavoitteissa. Ekspositio onnistuu rakentamaan polyfonisen analyyttisen esityksen aiheestaan, ja moniäänisyys paljastaa samalla niitä erilaisia asemia, joista eri osapuolet tätä perinteen säilyttämisen tematiikkaa tarkastelevat. Esitys on kiinnostava ja hedelmällinen esimerkki moniäänisyyden ja monimediaisuuden yhdistävästä esitystavasta ja tarjoaa mallin taiteellisen tutkimuksen julkaisemisen muotojen kehittämiseen.

Ekspositiossa on parasta kerronnallisesti onnistunut moniäänisyys, jossa eri mediamuodot muodostavat loogisen ja ehjän kokonaisuuden. Arvokasta on myös museolaitoksen ja elävän (perinteisen) kulttuurimuodon välisen suhteen kriittinen pohdinta ja museotoiminnan jäsentäminen kulttuurin omista lähtökohdista käsin. Ekspositio osoittaa myös kuva-aineiston ja videokuvan monipuolista käytettävyyttä tieteellisessä diskurssissa, ei ainoastaan kuvituskuvana vaan ennen kaikkea sisällön monipuolistajana ja rikastajana niin, että kuvien ja tekstin välille syntyy dialogi. Kuvat avaavat tekstiä ja teksti avaa kuvia.

Taiteen tekeminen ei tässä ekspositiossa tarkoita taiteilijan työskentelyä taideteoksen valmistamiseksi. Tässä ekspositiossa koko taiteen käsitys määrittyy toisin. Taiteellista työskentelyä on tekijöiden pitkäkestoinen työskentely wirrarikojen museon perustamiseksi, jolloin ”teos” on mieluummin koko tämä työprosessi kuin esimerkiksi jonakin päivänä avattava kulttuuri-instituutti wirrarikojen alueelle. Se mikä euroamerikkalaiselle taidekeskustelulle näyttäytyy taiteena on wirrarikojen kannalta enimmäkseen toissijaista, koska “taide” wirrarikoilla kytkeytyy erilaisiin uskonnollisiin, rituaalisiin ja kulttuurisiin käytäntöihin ja ilmenee ”kokonaistaiteellisuutena” (tai esteettisesti motivoituneena ilmaisuna esinekulttuurissa, tilankäytössä ja rituaaleissa) mieluummin kuin “taideteoksina” galleriassa. Tämän havainnon tekijät ovat sisäistäneet monipuolisesti ja rakentavat ajatuksen varassa kiinnostavaa diskurssia esineiden ja taiteen ympärille kytkeytyvästä toimijuudesta (Gell). Ajatus muodostaa myös keskeisen motiivin tekijöiden yhteistyölle wirrarika-yhteisön kanssa ja se ohjaa tekijöiden taiteellisen tutkimustyön tavoitteita sekä eksposition päätelmiä, joiden esittäminen tosin jää kovin ohueksi.

Ekspositio tarjoaa kosolti pohdittavaa taiteellisen tutkimuksen tekijoille. Se haastaa myös konventionaalisia käsityksiä tieteellisen tiedon esittämistavoista ja taiteellisen näkökulman kytkemisestä muuhun tutkimukseen. Ekspositio kiinnostaa eri tieteenalojen edustajia.

Ekspositio nojaa gelliläisen taiteenantropologian peruskysymykseen esineisiin ja teoksiin liitetyn toimijuuden luonteesta ja postuloi tämän avulla koko eksposition temaattisen jännitteen, joka ohjaa myös museon perustamisen edellytysten pohdintaa wirrarikojen parissa. Tässä suhteessa esitetty tutkimuskysymys on omaperäinen muttei ainutlaatuinen, sillä tätä pohdintaa käydään laajasti eri puolilla maailmaa esimerkiksi pohdittaessa etnografisten ja muiden museoiden nykyaikaistamista ja kehityssuuntaa kohti elävän kulttuurin keskuksia. Sellaista myös wirrarikojen keskuuteen suunnitellaan näiden taiteilija-tutkijoiden tukemana.

Tekijöiden edustamat taiteellisen tutkimuksen ja työskentelyn käytännöt perustuvat kuitenkin pitkäkestoiseen ja kulttuurisesti sensitiiviseen työskentelymenetelmään. Se yhdistää taiteellista ja etnografista näkökulmaa uskottavasti ja hedelmällisesti niin, että tehdyt havainnot wirrarikoista ovat luotettavia, kiinnostavia ja myös hyödyllisiä museo/kulttuurikeskus-tavoitteen kannalta.

Eksposition esitystapa on selkeä ja looginen. Monimediaiset aineistot on sijoitettu järkevästi oikeisiin asiayhteyksiin ja niiden katselu tukee kokonaisnarraatiota monipuolisesti: syntyy myös dialogia kuva-aineiston ja keskustelutekstin välille, mitä voidaan pitää ansiona. Kielellisesti ekspositio ei ole lukijan kannalta ollenkaan vaativa: kieli on selkeää ja lähes arkikielistä. Tieteellisiä käsitteitä tekstissä on niukasti. Haastetta kuitenkin tarjoavat lukuisat wirrarika-kieliset käsitteet, joiden avulla wirrarikojen kulttuuria ekspositiossa avataan.

Ekspositio rakentaa onnistuneesti moniäänisen ja monimediaisen esityksen aiheestaan. Moniäänisyys ja monimediaisuus tukee itse eksposition aiheen, wirrarikojen museon perustamisen edellytyksiin liittyvää pohdintaa ja kysymysten erittelyä teroreettisesti perustellun lähtökohdan ja tutkimuskysymyksen avulla. Vaikka itse tutkimuskysymys on relevantti, sern perustalle rakennetut teoreettiset kytkökset jäävät viitteellisiksi eikä teoriataustaa perustella kriittisesti tai monipuolisen teoriadiskurssin tukemana vaan mieluumminkin teoreetikkojen ydinajatuksista rakennetun lähtökohdan avulla. Gellin tai Appadurain ajatuksia ei esitetä kuin niukasti ja valikoidusti, ja kriittinen lukija jää kaipaamaan noista ydinajatuksista käytyä laajaa keskustelua, joka paikantaa myös ydinajatuksia hieman toisin kuin mitå tekijät ekspositiossaan esittävät (esim. kysymys esineiden sosiaalisesta toimijuudesta).

Kuitenkin eksposition teoreettiset peruslähtökohdat tukevat monipuolisesti tekijöiden työskentelyä wirrarikojen parissa ja tarjoavat mielekkään analyyttisen näkökulman, jonka avulla wirrarikojen ja tekijöiden yhteistyötä ja työn edellytyksiä voidaan paremmin ymmärtää. Ekspositiolle olisivat eduksi nykyistä monipuolisemmat kytkennät taiteenantropologiseen ja museotutkimuksen viimeaikaisiin keskusteluihin.

Exposition: An Obstract for Midpointness (12/05/2017) by Andrew Bracey et al.
anonymous 08/10/2018 at 12:53

The theme of Conditions of Sharing has been delivered in an inspiring and innovative fashion. The constellation of fragments (1-12) across the exposition provides a playful sharing space, which is unique and thought provoking.

 

The space of becoming that has been created in this contribution is one of the most important parts. The experimentation with linguistic intervention, full stops, footnotes and anecdotes in visuals and voice-overs is inspiring. The idea of consultation, whether through different working methods, communities (artists, curators) or mediums (texts, slideshows, voiceovers) has also been well demonstrated.

 

I would re-think the role of artistic practice a little, as presently, it is more of an artistic reflection or perhaps experimentation rather than an artistic research outcome. The method is innovative but the context could be more theoretically pronounced. For instance, the section marked * makes brief reference to Rancière and Mersch, but this could be expanded on much more.

Practice-based research or research-orientated outcomes need to have a strong theoretical stand; it is not sufficient to simply explore through artistic experimentation. This is happening in the second part of the submission but the first part needs to be enhanced and the connection made I think. The research needs to be more contextualised in terms of social, artistic and/or theoretical issues. That would provide the exposition with an excellent level of artistic research, which is lacking at present.

 

The exposition would be an inspiring contribution to the Conditions of Sharing issue. It strongly refers to the contemporary notion of ‘becoming’ in contemporary artistic practice through its presentation, experimentation and innovative method. Having said that, it requires additional theoretical context for it to be contextualised as an artistic research piece.


Exposition: Performative Well-Being: Conditions of Sharing (22/09/2017) by Alexander Komlosi
anonymous 17/09/2018 at 09:34

The work really hits the point in analyzing and making visible systems of sharing knowledge and results, both by reflecting on the topic, and by digging into the structures themselves, i.e. the way journals works. Together with the beef / side dish of the well-being exercise, it shows two sides of the world, the matrix of knowledge, and ways of coping with the world.

 

The reader / audience felt perplexed in what to focus on and what this is about, but definitely the work hits the sensitivity on what is normal in sharing knowledge and how one should think about it.


Exposition: Performative Well-Being: Conditions of Sharing (22/09/2017) by Alexander Komlosi
anonymous 17/09/2018 at 09:33

Struggle

 

One of the good outcomes of Alex’s strategy and process is that it engaged him with Ruukku and helped the two (unequal) parties to learn something about each other. A process that was referred to as struggle. Participatory dialogue with the journal’s editors and its organizers might not exactly challenge the power but definitely can be the first step to gain an insight to the mechanics of an organization or institution. Alex learned about Ruukku’s sharing conditions, its participants, methods and flexibilities. Similarly, Ruukku gained knowledge and experience on how to deal with other researchers in similar situations in future. And, now that the paper is out, it can also be used for educational purposes for the rest of society or certain communities.


Condition

 

What I like to focus on is not the sharing and collective aspect of this process, but the structural definition of ‘condition’ (which was mentioned in Step 2 by Alex). The sharing and collective aspects of the project is without a focus and can be dissected individually in depth in another venture. The abstract categories such as unconventional, interactive, collaborative, participatory, and performative might all share a common dichotomy, but they are all also very different topics.

 

For example, Hannah Arednt’s ‘Human condition’ is considered right-wing (by some radical-leftists and neocolonialists such as Jodi Dean) or imperialist and Eurocentric (in Edward Said’s perspective [1]). Therefore, what matters is one’s ‘position’ to this ‘condition/conditions’ based on the institution’s history, power and privilege. Conditions of sharing might not be restricted to just two parties but relational to their history, power and privilege. There might be an antagonistic (not agonistic) relationship between the institution’s objective and what is presented to the general public. I like Alex’s positivism toward this situation which borrowing from Mouffe, he referred to as ‘an agonistic struggle’. A Condition of distinguishing agonistic from antagonistic according to Mouffe is differentiating the social from political:

 

The political is linked to the acts of hegemonic institution. It is in this sense that one has to differentiate the social from the political. The social is the realm of sedimented practices, that is, practices that conceal the originary acts of their contingent political institution and which are taken for granted, as if they were self- grounded. Sedimented social practices are a constitutive part of any possible society; not all social bonds are put into question at the same time. The social and the political have thus the status of what Heidegger called existentials, i.e. necessary dimensions of any societal life. If the political - understood in its hegemonic sense- involves the visibility of the acts of social institution, it is impossible to determine a priori what is social and what is political independently of any contextual reference. [2]


Although at the time of writing this review, I haven’t seen the video correspondence, but I am glad that the conception of Alex’s project (and the core idea of it) was based on the critique of pure objectivism or scientific objectivism. While Alex might be able to keenly and respectfully challenge Ruukku’s editors, participants and audience in a positive way, the conditions that made this reciprocal relationship possible might not be universal and equal to everyone, just as democracy might work for certain subjects while excluding others, and that might be what Alex wanted to attain in his piece.

 

Bibliography


1.Said, Edward W. Culture and Imperialism. s.l. : Vintage , 1994.

2. Artistic Activism and Agonistic Spaces. Mouffe, Chantal. 2, s.l. : Art & Research, 2007, Vol. 1. ISSN 1752-6388.


Exposition: Harjoitus, jossa tekijä vapautuu ja eettinen yhteisöruumis astuu esiin (13/01/2017) by Minna Heikinaho
anonymous 04/06/2017 at 22:57

Mielestäni ekspositio vastaa hyvin kirjoituskutsuun esitellessään taiteilijan positiota yhteisössä. Se kysyy paikan, mimesiksen ja läsnäolon suhdetta mielekkäästi, perustuen tekijän pitkään ja pitkäjänteiseen taiteelliseen työskentelyyn yhteisötaiteen perusteella. Tekijä haastaa myös sitä tapaa, jolla yhteisöä ja sen ilmenemistä nykytaiteessa usein lähestytään etäältä, kun taas tässä ekspositiossa keskiössä on taiteellinen työskentely, yhteisöt ja tutkimus.  

 

Ekspositio rinnastaa äänitallenteet, jotka ovat tarinoita, joiden avulla muuten teoreettispainotteinen kirjoitus saa viitekehyksen siitä paikasta tai tilanteesta, jossa tällä hetkellä, tekijän sanoin kapitalistisessa kontrolliyhteiskunnassa eletään. Tekstiä ryydittää myös kuvat tekijän yhteisötaiteen projekteista ja kokemuskuvaukset Toisissa Tiloissa ­–esitystaiteen ryhmän tapahtumista. Jaettu ympäristö on kirjoittajan mukaan konfliktin, itsen ja toiseuden ristiriitaisen kohtaamisen paikka, joita hän omakohtaisissa äänitteissä kuvaa. 

 

Kysymys on yhteisön ja tekijyyden suhteesta, mikä erottuu kollektiivista. Siitä voiko tekijyys olla jaettua, ja miten se voi tapahtua taiteessa. Esiin nousee teknologia, mutta jollain tavalla ulkoamäärittyvänä ongelmana joka on sidoksissa markkinavetoiseen kapitalismiin ja globalismiin. Ristiriita, jossa elämme yhteisönä on kokemuksen, kuvan, ruumiin ja teknologian eripuraisesta suhteesta, joka antagonistisesti voi kirjoittajan mukaan tuottaa myös kollektiivisuutta ja yhteisöllisyyttä. Eräs käsite kirjoittajan mukaan on mimesis, joka saa ekspositiossa olennaisen roolin.

 

Kirjoittaja lähtee siitä väittämästä, että kaupunkitila on paikaton ja poissaoleva, jossa ihmisen on löydettävä oma ’paikkansa’. Tähän hän käyttää pohjana mm. Martin Heideggerin ajattelua paikasta, olemisesta ja asumisesta. Paikalla on selkeä vuorovaikutussuhde, jossa rakennettu ympäristö on Heideggerin mukaan ihmisen jatke. Vain sitoutumisen kautta voimme löytää paikan, josta voimme pitää huolta, ja tällöin ajattelemme Heideggerilaisessa mielessä. Tämän yhteyden kautta paikasta tulee merkityksellinen, ja asuttava, ihmisen elettyä tilaa, kuten kirjoittaja viittaa Henri Lefebvren ajatteluun. Ymmärrän kirjoittajan teeman niin, että paikka syntyy elämän ja ajattelun merkityksellisestä, mutta myös merkitystä tuottavasta yhteydestä.

 

Vastaavasti, ja ymmärtäisin kirjoittajan seuraavan Heideggerin ajattelua, yhteiskunta määrittää toisaalta millaisen suhteen luomme paikkaan. Yhteiskunta siis muokkaa paikkaa, tai paremminkin rajoittaa tai kontrolloi sitä, millaisia paikkoja, ja kenelle niitä mahdollisesti rakennetaan. Tässä kirjoittaja nostaa esiin teknologian ja ihmisen suhteen, ja erityisesti digitaalisen teknologian sekä mimeettisenä, että sumentavana kalvona ruumiiden välissä. Kirjoittajan pyrkimys on tuoda esiin moniäänisyys, jonkinlaisena vastarintana teknologian sumentavalle ja etäännyttävälle vaikutukselle — ja näin myös markkinataloudelle, joka on määrittelemätön ja hallitsematon entiteetti.

 

Kirjoittaja jatkaa analyyttisesti Theodor Adornon ajattelun kautta, pyrkien ajattelemaan mimesistä sekä filosofiaa eräänlaisena välittäjänä, ja poissaolon kautta toimijuutta luovana tekijänä. Tällöin kyse on siitä, kuinka tekijyys voisi olla jaettua, ja viitaten kirjoittajan logiikkaan, jossa kapitalismi on rajoittava ja kontrolloiva koneisto, kuinka silloin toimijuus voisi olla ilman yksilöllistä omistussuhdetta. Tämä olisi siis merkityksellinen erityisesti yhteisötaiteen parissa, eli kuinka taitelija voisi luopua oman toimijuutensa omistussuhteesta. Tähän kirjoittaja ehdottaa, oman taiteellisen työskentelynsä pohjalta, kuinka sisältö itsessään on jaetun tekijyyden lähtökohta, ja väittää kuinka se tällöin voi paeta markkinatalouden toimintamalleja.

 

Mielestäni kirjoittajan argumentit ovat perusteltuja, ja teksti toimii erityisen hyvin silloin kun sen viittaukset liittyvät tekijän kokemuksiin kaupunkitilassa, omissa yhteisötaiteen projekteissa tai harjoitteissa.

 

Tunnistan kirjoituksessa vireen, jossa nykyinen kapitalismin vaihe määritellään kategorisesti elämää vieraannuttavaksi ylärakenteeksi. Tämä ylärakenne ja sen luoma digitaalisuus on ihmisten kykyjen, halujen, kosketuksen ja kohtaamisten välissä. Ajatuksena esiin nousee se, että yhteisöllisyys voi olla yhteiskunnan antagonistinen voimavara, jota kapitalismin muoto digitaalisuutena pyrkii heikentämään, mutta samalla hyötymään ristiriidasta.

 

Ekspositio on ansiokas juuri tämän ristiriidan tutkimisessa taiteellisen tutkimuksen keinoin.


Exposition: Drawing Exercises (11/05/2016) by Tero Heikkinen
anonymous 23/05/2017 at 20:02

Ekspositio piirtämisharjoituksista kytkeytyy erinomaisesti harjoittelu ja harjoittaminen taiteessa teemanumeroon.  Tämä on samalla uusi ja mielenkiintoinen avaus piirtämisen tutkimukseen ja taidon harjoittamiseen ja harjaantumiseen.  Heikkisen lähestymistapana on ollut suunnitella ja tunnistaa henkilökohtaisesti tarkoituksenmukaiset piirustusharjoitukset ja reflektiivisen tutkimuskäytännön mukaisesti analysoida sekä piirustusharjoituksia että tuloksena syntyneitä piirustus- ja videomateriaalia taitojen kehittämisen yhteydessä. Artikkelin alussa Heikkinen rajaa ja perustelee kolme kolmiulotteisen perspektiivin muotoihin ja tiloihin suuntautunutta harjoitustyötä, joita hän myöhemmin tarkastelee taiteellisen tutkimuksen näkökulmasta perusteellisemmin.  Tero Heikkinen taustoittaa lukijalle hyvin piirtämisen merkitystä taiteen tutkimuksen ja piirtämisharjoituksiin liittyvän kirjallisuuden kautta ja kytkee siten hyvin oman tutkimuskontekstin aikaisempaan keskusteluun. Tekijä kuvaa mielenkiintoisesti omaa piirtämisprojektiaan taidon kehittämisen näkökulmasta ja samalla keinona kehittää reflektiivistä ajattelua. Piirtämisharjoitukset on kuvattu todella mielenkiintoisesti ja käytäntöpohjaisen tutkimuksen näkökulmasta.


Exposition: Upper Styrian Big Band Folk: Exploring Local Identity and Authenticity in Jazz (01/01/2013) by Michael Kahr
anonymous 18/06/2013 at 23:38

The theoretical framework of this exposition remains problematic, even after earlier revisions. The author states: “The text is not about developing theoretical concepts of philosophy or the social sciences in a community project in jazz and surely not about discussing the seminal conceptions of the notions of identity and authenticity found in the scholarly literature. . . . Imposing scholarly rigidity onto this project would have meant to exclude the majority of the group members from participating in the process of exploring the contextual background and artistic possibilities.” This may very well be the case, but that doesn’t mean the author shouldn’t to provide an alternative discourse. The scholarly literature is looking at constructions of identity and authenticity as it is understood also by non-academic groups. So while the participants need not to be versed in that debate, that doesn’t let the author of the hook to provide a reading of their understanding. If he doesn’t want to engage with the scholarly discourse, he still needs to provide an alternative framework. Furthermore, the suggestion is that the scholarly discourse has validity only for academics among themselves (as if it is a game of sorts), and that too needs to be explained. Remarkably, the author does cite some scholarly texts, which makes one wonder whether he only wishes to engage with the texts that suit him.

 

Substantiation is another issue. The text speaks of debates and discussions, but nowhere do we get to see what these are. It is not clear either who are represented by “the community.” Is that the 13k inhabitants of the region, or the 30 (?) people (actually musicians—barely representative I would think) involved in the project? Has there been any form of inquiry on how the people in the region felt that the project represented issues of identity and authenticity? This isn’t clear from the text at all.

 

Substantiation is needed as well for remarks such as “the local jazz scene has become an integral part of Austria's traditionally rich musical life” or “Jazz Big Band Graz [has] achieved international recognition”: how is all that established? The author states that “I had the opportunity to instigate specific definitions by means of circulated email letters and formal project descriptions for funding applications. I introduced some definitions which, in my perception, contributed to the clarification of thoughts raised by the community.” What are these specific definitions? Why aren’t we let in on “the thoughts raised by the community?” I would expect quotes here from debates, or possibly a filmed summary of how these debates evolved—JAR’s website seems to be an excellent platform for such media.

 

Another example, of such bold announcements: “Here the soloist was given the instruction to think of his cultural background as a native of the rural area. Gradischnig expressed these thoughts spontaneously by employing connotations of folkloristic melodic ideas, without neglecting his jazz background.” It makes one wonder whether the author is aware at all of the deep problematics that surround concepts of “folklorism” and “jazz”, about which ample literature has been published in the last two decades or so—these are concepts that need to be unpacked before it is clear what they mean. A transcription of the solo with an analysis that details how all this works would be needed to evidence such statements.

 

Similarly, the author states that “USBBF is embedded within these European-wide initiatives regarding identity in jazz as a specific local case-study and it is particularly connected to Jazz & the City in its exploration of a musical expression of the local identity of a distinct community, which is situated close to the city of Graz.” Again, it is simply announced, but it remains unclear how all that works.

 

That leaves us with a project of which the theoretical framework is deeply problematic, and since the theoretical framework seems to be the rationale behind the project, i.e., to create something that musically expresses local identity and authenticity, the research part of the project is flawed. This is furthered by the self-congratulatory tone: apparently the project is a towering success, in which nothing misfired, everything worked exactly as expected, no major adjustments were called for, and there was no need to rethink the project.

 

This is an interesting and engaging artistic project, but the research perspective is seriously underdeveloped. The theoretical framework is problematic, there is insufficient substantiation of many of the claims, and there is not enough critical reflection on both the process and its resultant outcomes. Finally, it is not clear to what artistic problem this project provides an answer.


Exposition: Voice (a retracing) (01/01/2012) by Vida Midgelow et al.
anonymous 23/11/2012 at 17:26

I was interested by the presentation, but feared that it was so open, so discursive and conversational that it actually resisted engagement. I was being asked to bear witness to a series of reflections and artists’ statements, without being presented with a contextualised argument about what was going on… it feels more like an elaborate (and interesting) artists’ talk, rather than a grappling with intellectual and artistic problems. While the conversations are interesting insofar as they provide an insight into a particular collaboration, there does not seem, to me, to be much that is conceptually innovative, and while the work cites Luciano Berio’s work of 50 years ago, there is nothing that anchors the project in contemporary theory and thought. I am aware that I am a harsh marker in these kinds of things.
In fact, the work itself declares itself to be “deliberately partial and elusive”. But my anxiety is that this is something of a cop-out, and there needs to be more of a proposition put to the viewer reader. Too much of the talk was mundane and bordering on the unremarkable—although, as I suggest, there is an inherent value in accessing artists’ processes, I would like to see this done in a developed, considered, contextualised and theorised manner, rather than in a somewhat chatty, partial manner. The conversation between the artists needs to be edited for publication.
I am struggling to see this presentation as being anything significantly more than the presentation of an artwork with some conversation about that artwork from the artists’ perspectives. There is a lack of criticality, a radical assertion of authorial authority, and little for me, as the reader, to take away. There was so much talking that it was hard to sustain my listening. It was unclear what I was being asked to engage with, and too much of the talk seemed to return to similar territory, and too often returned to a simple discussion/exposition of ‘what we were doing’. I consider this to be the least convincing dimension of practice-based research.


Exposition: The Entanglement of Arts and Sciences. On the Transaction Costs of Transdisciplinary Research Settings (01/01/2011) by Martin Tröndle
anonymous 21/11/2011 at 17:03

The exposition has an interest for the debate on the practice of artistic research, and more in particular for the question on the way scientific research and artistic research can be combined to gain exceptional results. The example given is the research project into the reactions of visitors to a museum under the title eMotion. The results of this project are not presented, as the exposition mostly focuses on the transdisciplinary method and its advantages and costs. Because of this the exposition remains rather abstract, stating advantages and results, but not showing them in detail.

 

The role of the artist, always a difficult and much debated point in this kind of project, is not elaborated enough here, although the research project seems to have gathered enough material to offer more reflection on this.

 

It is not completely clear in what way exactly the efforts of the artists, if not in the form of artworks, contributed to the success or failure of the research project. Stating towards the end of the exposition that the advantage of this transdisciplinary way of working is to be found in the openness the art practice offers for ’taking into account the ambiguity of complex objects of study’ is simply too general.


Exposition: Motion Perception: Interactive Video and Spatial Awareness (01/01/2011) by Nell Breyer
anonymous 21/11/2011 at 17:02

In general, I consider the topic of the submission as interesting. However, I wish the artist’s actual practice and research questions would connect to the given theoretical framework more convincingly.

 

The structure of the paper and the English used are very good, most of the times a pleasure to read. Furthermore the submission’s references are well chosen - it would have been nice to see a few of my interactive video favourites added (Toshio Iwai, Scott Snibbe, and David Rokeby), but of course the list of examples never can be complete.

 

I believe that quite often the facts (e.g. under the section ‘Theoretical Framework’) don’t connect well with the author’s conclusions and assumptions. For this reason I suggest reformulating suggestions made by the artist (making usage of the word ‘may’) as questions.

 

The intended research also could have more impact on the execution of the final piece — I have seen frame difference visualisations in a lot of different pieces, with a lot of different explanations for them, so I would like to see something new and more to the point.


Exposition: Oorwonde - a tactile experience (01/01/2011) by Laura Maes
anonymous 21/11/2011 at 17:00

The exposition is indeed of artistic and intellectual interest. It reflects the changing face of musical performance and/or performance art in the public sphere especially in terms of audience location and embodied involvement. The fixed boundaries become permeable, the workspaces, negotiable. This leads to a hybrid artwork having the potential to re-vivify views about the nature of performance.

 

The author calls this a ‘young trend’, but it arguably has antecedents in the experimental approaches of the 1950s and -60s, particularly in the United States. The attempt to address this in the section Sounding Sound Art needs more historical grounding; there was very little reference to secondary literature, both in this section and in the project as a whole, and this makes one uneasy about both historical grounding and aspects of the empirical research. (The final Reference section of the weave indeed shows very few secondary sources).

 

However, the detailed presentation of Oorwonde itself revealed much more clearly the creative and working processes of the artist-researcher. This section was very engaging. The weave was particularly effective here in helping the viewer to dissect aspects of the quasi-medical set up. The exploration of boundaries between ‘patient and environment’, power relations and objectification was noteworthy here (though not unprecedented, having models at least as far back as the eighteenth century [Rameau]).

 

The mapping of the creative process of the evolution of the structure, the employment of user feedback in its development, was significant in its additional challenging of the boundaries of artworks (i.e. in making us question who is actually creating the artwork at such points – artist or ‘patient’?).

 

The Introduction section of the exposition describes clearly the research scope of the work that is to follow, and this shows an approach that is clearly embedded in the artist’s practice. As stated above, the exposition would be stronger with a more rigorous historical apparatus and a more clearly articulated following up of statements concerning social relevance.

 

The short list of exemplary works that precedes the detailed study does not reveal clearly enough the relationship to specific data being collected, being descriptive rather than analytical. The mapping of the ’12 parameter analysis’ to specific works presented in Precursors was not transparent; though the text on Leitner was analytically sound, but presented more as a paraphrase than an original synthesis.

 

However, the detailed presentation of Oorwonde itself revealed much more clearly the creative and working processes of the artist-researcher and aspects of the quasi-medical set up, as mentioned before. This is not without precedent, but forms a potentially significant contribution. It might have been of interest and help to have a video in which the viewer could see a subject being ‘installed into’ the setup, in order to better understand how invasive the process might be, and how ‘free’ the ‘subject’ actually remains. For example, the use of the lamp in Oorwonde blinds the ‘patient’ which seems to bring the initial assertion within the exposition that subjects are ‘in full control’ into doubt. And the invasive aspect (e.g. the need to make a dental plate to conduct sound) would be helpful to observe, so that the viewer of the weave could develop a sense of physical empathy with the situatedness of the ‘patient’.

 

The navigation of the weave is reasonably straightforward, though as is often the case, one has to work out reading direction (whether to read rows or columns). It is a shame that the physically sensate sound/sensation world of this project cannot be exposed more overtly by the mode of presentation (see idea concerning use of video, above).

 

The referencing in the weave was correct, but the light use of secondary sources led to a sense of doubt about the way this exposition is situated in historical/social terms. The reliance on Leitner was too heavy, and the references to Pook and Staalplaat Sound systems led to some ethical questions that were not answered, or even raised, in the narrative. (This latter point may have been a deliberate strategy on the part of the artist-researcher).

 

Arguably, there are ethical questions within this work that would have been productively addressed by the artists-researcher as part of the whole rationale. The ‘intrusion’ of art-making into one’s personal space, the use of heavily-freighted terms such as ‘patient’ and ‘therapy’, call for clarification of ethical practice.

 

Strengths:

The detailed presentation of Oorwonde. The use of Oorwonde as a means of questioning aspects of boundary-making and dissolution.

 

Problems to address:

Sketchy explanation of historical and social situatedness of the artwork.

More transparent presentation of how the twelve parameter empirical analysis maps artworks.

Possible use of video to generate viewer empathy.

Closer editing of the English language to eliminate tautology and re-use of stock phrases.

Clarification concerning ethics (including whether an absence of such a clarification is part of the strategy of the work).

 

While this is already a project with important strengths, with some additional work, this could be made into a stronger exposition, particularly with regard to the critical apparatus.


Exposition: Oorwonde - a tactile experience (01/01/2011) by Laura Maes
anonymous 21/11/2011 at 16:55

The essay consists of an AV description of Oorwonde, an interactive sonic art installation developed by the author/artist. This description is preceded by an introduction, some general remarks about sound art and an enumeration of some works and artists dealing with the same kind of materials. The description is followed by a short conclusion.

 

I find Oorwonde as well as some other works by the author/artist absolutely interesting and definitely contributing to the corps of sonic art works. As far as the textual part of this exposition is concerned, I encountered some problems:

 

In the section titled Introduction the author/artist introduces the idea that sound art uses different presentation forms compared to traditional musical concerts. In Sounding Sound Art the author writes that it is her aim (at least in her research) to ‘define’ sound art, on the basis of 12 parameters, by attempting to differentiate it from other related art forms such as experimental instrument building and visual installations that produce sound. In Precursors she gives some examples of artists experimenting with infrasound or ultrasound.

 

So here we have three different contextualizations: presentation, definition, and ultra/infra-sound. It is not clear at all that she will link all three to Oorwonde; there is no clear relation between the Introduction, Sounding Sound Art, and Precursors, which makes it difficult to understand where the essay will go to/for. In addition, the description of Oorwonde starts out of the blue without even a sentence introducing this topic. In the section, Conclusion, all three elements (presentation, definition and ultrasound) come back, which is positive. However, the conclusion is too short without any critical reflection. Furthermore, she hardly mentions any sound art literature in which the relation between sound art and e.g. visual arts are discussed (see for example Brandon LaBelle and Seth Kim-Cohen, but there are many more).

 

In short, I see an artistic interest but no intellectual interest: there is no clear question; the 12 parameters mentioned in Sounding Sound Art are not developed or explained; the Introduction is not a real introduction to the essay; the emphasis on trying to define sound art in Sounding Sound Art is not developed in the rest of the essay; Oorwonde is not introduced; the fact that Oorwonde was somehow dealing with the ‘problems’ exposed before (presentation, definition, ultra/infra-sounds) is indeed mentioned in the Conclusion but not really elaborated.

 

The author claims that there is a direct relation between her research and her artistic practice: the one is influencing the other. In her artistic practice she is (implicitly) questioning the borders between sound art and other art forms, she is experimenting with alternative forms of presentation, and she’s working with the concepts ultra- and infrasound. A relation between her research and her practice is absolutely possible and it does exist, but it is not explained very well in this essay. There is no clear starting point (as there are in fact three different ones) and theoretical issues are hardly discussed, let alone critically reflected upon. In my opinion those omissions absolutely matter, as I don’t get any new knowledge from the essay.

 

Although I really like the design and navigation proper to both an online journal and more experimental art forms, I am less enthusiastic about navigating to the Oorwonde section/part. I encounter a blank screen and it needs scrolling from left to right as well as from up to down to find texts/images.

 

The author is an interesting artist making sonic art installations of high aesthetic standards, and has an interesting research topic and the input of artistic work absolutely increases the value of this research. However, there seems to be a gap between her research and what she presents in this exposition seems too much like a cut and paste result. A clear focus is missing, the link with the principle work Oorwonde is lacking and in the conclusion there is no critical reflection whatsoever. Furthermore almost logical references to books on sound art are missing.


Exposition: Taking the Book Apart (01/01/2011) by Sarah Alford
anonymous 21/11/2011 at 16:51

The relationship between art and politics is important to sustain and develop critically and analytically through art and research into art practice. On this basis, the submission is a welcome addition. The review of historical art / socio-political influences on contemporary practice is also valuable; on this basis, the submission offers a correspondence of contemporary practice and social interaction with the now historically framed ambitions of the nineteenth-century Arts & Crafts Movement.

 

The drawback is that the discussion of Arts and Crafts ideals and ideology is quite limited. We are made aware in scant description, rather than analysis, of Morris’s social and moral tenets, but of Morris himself as also a writer of fiction, eloquent bookbinder and typographer we learn little; the emphasis is on TJ Cobden Sanderson, the link as teacher of Miss Ellis Gates Starr (1860-1935), Chicago-based binder and founder of the city’s first social settlement in 1899, who is the central focus of the research.The more enticing comparative discourse, therefore, is between the Chicago story of Ellis and a contemporary visual interpretation by the author/artist with her own interactive project. Also as artefacts, Alford’s book works are of interest as they deconstruct and critique the standard composition of a book and draw our attention to the material effects of word and image, 2D and 3D, which the book as sculptural object can offer.

 

Deliberately ‘collaged’ layout of text and image, presumably to ‘layer’ the historical and contemporary multi-disciplinary material and make a parallel between the navigation of a storyline and the literal navigation through the article and its visuals. Written with clarity and feeling.

 

The visual impact and purpose of Alford’s own artwork is interesting in relation to her engagement as a contemporary female artist / activist with the story of an historic female artist / activist. However, it is preferable to view it as that and not an academic treatise on the legacy of Arts & Crafts ideals, either political or artistic.




i have forgotten my password
join the research catalogue
Portals The research catalogue serves:
Journal for Artistic Research
a peer-reviewed international journal for all art disciplines
KC Research Portal
Research Portal of the Royal Conservatoire, The Hague
Norwegian Artistic Research Programme
The portal of the Norwegian Artistic Research Programme
Ruukku Studies in Artistic Research
Taiteellisen tutkimuksen kausijulkaisu / Studies in Artistic Research
University of Applied Arts Vienna
RC portal of the University of Applied Arts Vienna
Journal of Sonic Studies
A peer-reviewed, international journal on sound studies and auditory culture
Academy of Creative and Performing Arts
Portal of the Academy of Creative and Performing Arts, Leiden University
SHAPE - Artistic Research and Institutional Impact
SHAPE aims to describe the impact of artistic research within specific frameworks.
Faculty of Fine Art, Music and Design, University of Bergen
Portal of Faculty of Fine Art, Music and Design
Polifonia
Polifonia
Codarts
Portal of Codarts, University of the Arts, Rotterdam
Stockholm University of the Arts
Stockholm University of the Arts (Uniarts) provides education and conducts research in the fields of choreography, film & media, opera and performing arts.
University of the Arts Helsinki
University of the Arts Helsinki was launched in 2013 upon the merging of the Finnish Academy of Fine Arts, Sibelius Academy, and Theatre Academy Helsinki.
Norwegian Academy of Music
A leading artistic and academic university college with over 600 students. Located in Oslo, Norway.
The Danish National School of Performing Arts
This portal is a platform for distribution of knowledge produced through artistic research at the Danish National School of Performing Arts.
VIS – Nordic Journal for Artistic Research
VIS – Nordic Journal for Artistic Research
Rhythmic Music Conservatory Copenhagen
The portal of Rhythmic Music Conservatory Copenhagen