Exposition

VIRTUAALISEN MATERIAN JÄLJILLÄ (2013)

Esa Kirkkopelto

About this exposition

Kun esiintyjä esiintyy hänen ruumiinsa käy läpi tietynlaisen transformaation. Tuo transformaatio ei koske vain hänen ulkomuotoaan vaan myös hänen ruumiinsa sisäisyyttä. Ilmiö on sinänsä tuttu kaikille esiintyjille, mutta asiaa ei yleensä tavata tarkastella tähän tapaan. Esiintymisen kokemusta hallitsevat joko erilaiset psykologiset tai tekniset kategoriat, ”psykofyysiikka”. Ekspositio kohdentaa huomion ruumiillisen esillä olemisen kokemukseen sen molemmilta puolilta ja johdattaa havainnoimaan sitä kuinka virtuaalinen materiaalisuus voi ilmetä eri yhteyksissä. Tarkoituksena on etsiä esiintymisen tekniikkaa, joka ei ole enää valjastettu palvelemaan ihmisyksilön selviämistä taidemaailmassa ja yhteiskunnassa.
typeresearch exposition
date06/06/2013
statuspublished
affiliationTaideyliopiston Teatterikorkeakoulu
urlhttps://www.researchcatalogue.net/view/47685/47686
doihttps://doi.org/10.22501/ruu.47685
published inRuukku
connected toRuukku

Ruukku portal comments: 2
Mikko Kanninen 26/03/2015 at 13:28

Tarjotun artikkelin esipuheessa Esa Kirkkopelto kertoo tutkimuksensa pyrkivän tuottamaan muutoksen tavassamme havaita materiaa – tuoda esiin materian ilmiö uudella tavalla. Artikkelin edetessä saamme tietää, että Kirkkopellon havainnot perustuvat taiteellisiin kokeiluihin esiintyvän ruumiin kanssa. Materiaali on siis tässä tutkimuksessa esiintyjän ruumis ja sen erilaiset tulkinnat. Esiintyvät ruumiit taas puolestaan artikkelin tulkinnassa muodostavat itse esityksen materiaalin.


Kirkkopelto haluaa myös nostaa ihmisruumiin esityksellisen materiaalin erityisen kaksijakoisuuden esille: esiintyjä havaitsee oman ruumiinsa samaan aikaan esityksen katsojan kanssa.


Varsinainen tutkimuskysymys materiaalisuuden suhteen tässä ekspositiossa on kuitenkin esittävän ruumiin materian virtuaalisuuden luonne. Virtuaalisuuden idea ilmenee Kirkkopellolle mm. siten, että ruumiin esittävä materia ilmenee esittävässä tilassa niin että se voidaan esityksessä aina tarvittaessa korvata jollain muulla materiaalilla. Virtualisointi on ruumiissa paitsi osittainen myös vaihdannainen. Virtualisointi tässä tutkimuksessa olevissa harjoitteissa tarkoittaa myös että jokin osa ruumiista siirtyy esteettisen ilmenemisen alueelle tai dimensioon. Virtualisaatio ei siis ole Kirkkopellolle tässä tutkimuksessa jokin erityisen tarkasti määriteltävä käsite tai käsitys, vaan tutkimusongelma jonka esiintyminen tuo pohdittavaksi tietyllä tavalla.


Esittävän ruumiin materiaalisuuden virtuaalisuus ilmenee Kirkkopellolle mm. osittaisuuden-, luomisen- ja vaihdettavuuden kvaliteetteina.

 

Kirkkopelto tekee artikkelissaan eräänlaista perustutkimusta esiintyjästä ja esiintymisen ilmiöstä. Esiintymistä ja esiintyjän positiota on teatterin tutkimuksen historiassa yleensä pohdittu suhteessa johonkin toiseen ilmiöön: yhteiskunnallisena ilmiönä, suhteessa johonkin taiteelliseen traditioon, jonkun erityisen esiintymistä pohtivan väitteen läpi, esiintymisen (metodologisina) historiallisina jatkumoina… jne. Esiintyminen nähdään usein peilaavan jotain toista ilmiötä tai teoriaa jaetussa todellisuudessamme. Esitys tuo historiassa usein ilmi jotain piilotettua tai ennen näkemätöntä.


Kirkkopelto lähestyy tietoisesti tätä koko ilmiötä mielestäni varsin toisesta näkökulmasta: hän haluaa pohtia esiintymistä/esiintyjää itsessään – sen ilmiötä ja ilmenemistä. Hän haluaa tutkia esiintymisen perusteita sinällään ja luoda niille käsitteitä. Tässä mielessä fenomenologia tuntuukin melko ilmiselvältä valinnalta tämän kaltaisen tutkimuksen teoreettiseksi viitekehykseksi.


Tutkimus pyrkii juurruttamaan itsensä käytännön näyttämöllisiin tapahtumiin – itse näyttämön ilmiöön. Tutkimuksen kova ydin tapahtuu esityksessä/esiintymisen tilanteessa ja sitä onkin viety eteenpäin useissa eri yhteyksissä. Yleensä tämänkaltainen analyysi tapahtuu historiallisena tai etäisyyttä ottavana analyyttisena tutkimuksena: jonkun toisen tekemiä esityksiä tarkastellaan jonkin teoreettisen apparaatin läpivalaisemina. Kirkkopellon näkökulma on toinen. Hän haluaa luoda toistettavia esitystutkielmia jotka toteutetaan itse esitystilanteessa. Hänelle esiintyminen on tutkimista ja tutkiminen vaatii aitoa esitystilanteen tapahtumista.


Artikkelissa mainitaan taiteellisen tutkimuksen lähtevän taiteilijan (omasta) ymmärryksestä ja havainnosta. Toisaalta kerrotaan myös että havaittavien ilmiöiden todennettavuus riippuu havaintovälineistä, koejärjestelyistä ja tutkimuksen infrastruktuureista. Jälkimmäisellä lauseella tutkija siirtää (varsinkin omansa) taiteellisen tutkimuksen lähemmäksi luonnontieteitä kuin humanistista tutkimusta.


Taiteellisen tutkimuksen esitysten (myös tämän arvioitavissa olevan) poikkeavuudet perinteisestä akateemisesta tutkimuksesta ovat kirjoittajan mukaan seuraamusta tavasta jolla tutkimuksen aiheiden luokse päästään.


Kirjoittaja myös kokee että taiteellinen tutkimus haastaa tai jotenkin kohottaa joitain akateemisen filosofian kysymyksiä historiallisesti uuteen valoon – toisaalta kirjoittaja väittää että taiteellinen tutkimus ”ei voi sivuuttaa fenomenologiaa”. Fenomenologian kysymys tai sen määritelmä jää tosin itselleni ehkä hieman arvoitukseksi juuri tässä kohtaa (metodologinen esipuhe): tarkoittaako kirjoittaja fenomenologiaa moninaisena filosofisena traditiona vai fenomenologista tutkimusta (tai”fenomenologista asennetta”) yleisen tason tutkimusmenetelmänä? Toisaalta kirjoittaja erityisesti mainitsee (tarkoittamansa) fenomenologian perustajaksi Edmund Husserlin, mutta käsittelee sitten fenomenologiaa melko yhtenäisenä traditiona. Palaan tähän kysymykseen tarkemmin kohdassa ”päätelmät”.


Artikkeli sijoittuu esittävän taiteen alaan. Jotta taiteellinen toiminta johon tässä tutkimuksessa viitataan saataisiin johonkin kontekstiin, on teoksia tai tapahtumia joihin artikkelissa viitataan (Toisissa tiloissa –ryhmä, artikkelin esityksellisessä järjestelyssä olevat arkiset kuvasarjat, videoidut harjoitteet…) mielestäni lähestyttävä yleisesti tunnettujen avantgarden teorioiden rinnalla. Taiteen tekemistä tässä tutkimuksessa on siis ehkä mielekästä hahmottaa jonkinlaisena teatterin/esittävän taiteen avantgardena.


Yksi teoria voisi olla Peter Burgerin teoria avantgardesta yhteiskunnallisen edistyksen ja siihen tähtäävän toiminnan alueena. Kirkkopellon tutkimuksessa olevien teosten yksi ominaisuus tuntuu olevan Burgerin mainitsema taiteen liittäminen elämän käytäntöön, taiteen ja elämän välisen vastakkaisuuden poistaminen. Burger nostaa taideinstituution avantgarden keskeiseksi kysymykseksi. Burger ei tarkoita tässä taideinstituutiolla konkreettisia ”instituutteja” (laitokset, näyttelyt), vaan viittaa joukkoon taiteen tuottamisen ja levittämisen samoin kuin sen vastaanottamiseen tarvittavia suhteellisen pysyviä yhteiskunnallisia normeja.


Kun elämän käytännöstä erillistä taideteosta ei enää ole olemassa, taide ja elämä ovat yhtä – näin Burger väittää. Toisissa tiloissa -ryhmän toiminta on mielestäni helposti luettavissa tällaisten pyrkimysten kautta (kollektiiviset/ruumiilliset ei-esittävät harjoitteet, ammattinimikkeiden/hierarkioiden hylkääminen, arkisuus, fokus on siirretty ulkoisen ilmaisun tuottamisesta kokonaan harjoitteen tekijälleen synnyttämään kokemukseen. jne…) . Samoin arkiset kuvasarjat jokapäiväisiltä kävelyretkiltä ja kaupungissa olevista patsaista pyrkivät mielestäni tietoisesti tähän samaan. Marxilaiselle Burgerille taiteen ja elämän yhdistäminen tarkoitti, ettei elämästä irrallista taidetta enää tarvita.


Burgerin teorian kritiikki sopii mielestäni myös tässä tutkimuksessa esitetyn taiteen kritiikiksi: kun taide menee taideinstituution rajojen ulkopuolelle, se kuitenkin menettää jotakin. On eri asia kohdata taidetta kävelyllä puistossa (puut ja sulava jää) kuin kohdata sitä siihen valmistuneena. Taiteen normit – joku sopimus siitä että miten jokin on taidetta – luovat sen välimatkan, josta elämää on mahdollista tarkastella kriittisesti. Toisaalta, se että nimitämme tässä tutkimuksessa esiintyvää taidetta avantgardeksi avaa myös mielenkiintoisen suhteen aikamme teatteriin ja esiintyviin taiteisiin ylipäätään: Onko teatteri viimeinen paikka (taiteessa) missä avantgarde ylipäätään on enää mahdollista?


Tässä taiteellisessa tutkimuksessa tutkija on muuttanut taiteellisen työnsä tutkimukseksi. Taiteellinen mediumi on tutkimuksen mediumi. Taiteellisia käytäntöjä ei tässä kohtaa mielletä tutkimuksesta erilliseksi toiminnaksi. Niissä ei myöskään ole mitään mieltä ilman tutkimuksellista intentiota.
Artikkelin tutkimus ja siinä mahdollisesti tuotettu uusi tieto on mielestäni suunnattu sekä akateemisen filosofian että esittävän taiteen aloille. Tutkija haastaa sekä filosofian fenomenologisen perinteen että näyttelijää/esiintymistä koskevan tutkimuksen. Kirkkopellon mukaan ”…taiteellinen tutkimus herättää tämän viime vuosisataisen debatin (dekonstruktion fenomenologia kritiikin) uudelleen henkiin ja tekee siitä uudella tavalla ajankohtaisen.” ja ”Kokemukseni mukaan taiteellinen tutkimus ei näet voi sivuuttaa fenomenologiaa.”


On täten mielekästä arvioida vastaanottoa juuri näillä kahdella alalla:


-Vastaanotto suomalaisen filosofian kentällä: Tämä on silkkaa spekulaatiota, koska en ole ammatiltani filosofi. Uskon kuitenkin että metodologisessa esipuheessa esitetyt väitteet voivat heti alussa karkottaa lukijoita juuri tältä alalta. Yleinen mielipide suomalaisessa filosofisessa keskustelussa lienee että näin suuria väitteitä ei tulisi esittää yksittäisestä tieteellisessä artikkelissa, vaan ne tulisi yleensä olla osa suurempaa kokonaisuutta. Väitteet ovat mielestäni monografian kokoisia. Vastaanotto jossain toisessa filosofisessa kulttuurissa voisi olla täysin toinen – tällainen rohkea kurkotus uuteen voidaan kokea hyvinkin mielenkiintoisena.


-Vastaanotto esittävän taiteen kentällä: artikkeli kokonaisuutena (teoria ja käytännön harjoitteet) otetaan varmasti mielenkiinnolla vastaan niissä piireissä joissa tämänkaltaista pohdintaa harrastetaan käytännön taiteen tasolla (aikaisemmin mainitsemani avantgarden suuntaus). Yksittäisinä harjoitteina tai käytännön toimina ajattelu voi olla mielekästä oikeastaan kenelle tahansa. Monimutkainen (ja erittäin laaja) teoreettinen viitekehys muodostaa kuitenkin syventymistä estävän muurin suurimmalle osalle esittävän taiteen ammattilaisista.


Vastaanoton taiteellisena tutkimuksena näyttänee historia.


Eksposition vahvuudet perustuvat sen vahvaan ja erittäin laajaan esitysmateriaaliin – tehtyyn lattiatyöhön. Harjoitteet ja näyttämölliset tutkielmat ovat helposti lähestyttäviä ja niiden tarkoitusperät ovat selkeät ja ilahduttavan avoimet. Mitään ”esittämisen salaisuuksia” tai mysteereitä ei lähdetä luomaan tai itsepäisesti purkamaan. Yksinkertaisuus luo yleisesti tutkimukselle olennaisen saavutettavuuden tunnelman. Tehdyt harjoitteet ovat toistettavissa monissa erilaisissa olosuhteissa ja esityksellisissä tilanteissa.


Metodologisessa esipuheessa tutkimuksen teoriaksi kiinnitetään länsimaisen filosofian fenomenologinen perinne. Tähän, tutkimusartikkelin ensimmäiseen sivuun tiivistyy suurin osa niistä kysymyksistä joita minulla herää koko tämän tutkimuksen suhteen. “METODOLOGINEN ESIPUHE” mielestäni kaipaa myös eniten tarkennuksia ja ennen kaikkea viitteitä esittämiensä väitteiden tueksi. Myös niiden tarpeellisuus ja aseteltu, koko artikkelin lukemista ohjaava paikka artikkelin alussa, tuntuu punninnan arvoiselta asialta.


Kysymykseni onkin: tarvitseeko tutkimuksessa oleva taiteellinen tutkimus ja sen käytännön harjoitteet välttämättä tuekseen juuri fenomenologiaa koska samankaltaista pohdintaa tälle praktiikalle löytyy mielestäni paljon lähempää ja tutummista maastoista? Taiteen puolella mielestäni tällaista keskustelua on käyty paljonkin mm. arkkitehtuurissa (parametrinen arkkitehtuuri ja design) ja tanssin puolella (William Forsythe). Myös feministisessä teoriassa (Donna Haraway, Partial Perspective) löytyisi tämänkaltaista pohdintaa ruumiin osittaisuudesta/monikollisuudesta/eheydestä ja näiden eri käsitysten poliittisuudesta/potentiaaleista. Ymmärrän että filosofia on juuri tälle tutkijalle tuttu teoreettinen viitekehys, mutta onko se tutkimusaiheelle ja sen laajalle lähestyttävyydelle paras mahdollinen?


On totta että juuri taiteellisen tutkimuksen on tehtävä ne rohkeat horisontaaliset liikkeet tiedon maastossa jotta uudenlainen ymmärrys pääsee valloilleen. Historia voi osoittaa että tämänkaltaisia hyppyjä tarvittiin joidenkin oletuksellisten solmujen avaamiseen. Nykytietämyksen valossa monet tällaiset hypyt voivat kuitenkin karkottaa juuri sen tärkeän lukijan jonka ymmärrys olisi mahdollisesti juuri tästä artikkelista hyötynyt.

Jaana Parviainen 30/03/2015 at 13:50

Kirkkopellon esitystutkimusta käsittelevä artikkeli ”Virtuaalisen materian jäljillä” on kiehtova sekä filosofinen että käytännöllinen pohdinta tunnistaa uudella tavalla materiaalisuuden luonnetta esitystyössä. Vaikka teemanumeron tematiikka koskee materiaalisuuden tutkimusta, en arvioi tätä käsikirjoitusta puhtaasti materiaalisuuden tutkimuksen kontekstissa, vaan lähinnä kahdesta näkökulmasta, toisaalta fenomenologian kannalta toisaalta nykytanssin ja tanssintutkimuksen perinteen kannalta. Koska käsikirjoituksen formaatti on nettimuotoinen, valitettavasti en voi kertoa lainausten tarkkoja sivunumeroita.

 

Alussa Kirkkopelto selvittää suhdettaan fenomenologiaan. Toisaalta hän kertoo ottavansa menetelmälliseksi kumppanikseen fenomenologian, mutta asettaa samalla tehtäväkseen radikalisoida fenomenologista lähestymistapaa. Hän toteaa yhtenä perusteenaan, että taiteellinen tutkimus ei voi sivuuttaa fenomenologiaa. En näe syytä, miksi taiteellinen tutkimus ei voisi sivuuttaa fenomenologiaa, mutta en ota kantaa tässä yhteydessä siihen. Kirkkopellon tavassa esitellä tutkimuspositionsa suhteessa fenomenologiaa, lukijalle syntyy vaikutelma, että fenomenologia olisi uusi metodi tai tapa lähestyä taiteellista tutkimusta. Näin ei tietenkään ole. Jo tässä yhteydessä olisi hyvä muistuttaa lukijaa fenomenologisen taiteellisen tutkimuksen perinteestä, vaikka Kirkkopelto ei halua (sellainen vaikutelma syntyy) asettaa itseään ja omaa lähestymistapaansa osaksi tätä fenomenologisen taiteellisen tutkimuksen laajempaa kenttää/kontekstia. Lukijalle jää hämäräksi hänen lähestymistapansa ero esimerkiksi suhteessa ruumiinfenomenologiseen tanssintutkimukseen, jota Suomessakin on jo tehty 20 vuotta.

 

Kirkkopelto kritisoi aiheesta fenomenologian ihmiskeskeisyyttä, toteamalla, että ilmeneminen ei ole pelkästään ”inhimillisesti todennettava prosessi, ilmenemistä ihmiselle, vaan se luonnehtii rajoituksetta kaikkia olioita ja niiden olemistapoja”. Tämä kritiikki herättää lukijalle kiinnostavan odotushorisontin, mutta se ei oikeastaan täyty, koska näkökulma aiheeseen rajautuu lopulta ihmisen kokemukseen. Toivottavasti Kirkkopelto avaa tätä näkökulmaa tulevissa tutkimuksissaan.

 

Kirkkopellon tekstin rytmi pyrkii hyödyntämään verkkojulkaisun erityistä formaattia ja se toimii hyvin, tai ainakin niin kauan kun lukija seuraa tekstiä nettiyhteyden kautta kuvaruudulta. Ongelmia tämän osalta syntyy silloin, kun lukija haluaisi lukea tekstin paperilta. Tekstin tulostaminen osoittautui varsin monimutkaiseksi ellei mahdottomaksi, niin että myös kuvien katsomisen järjestys säilyisi toivotunkaltaisena.

 

Tekstin ei ole tarkoitus olla tutkimusraportin kaltainen kuvaus jonkin tutkimuksen tuloksista. Näkisin kuitenkin, Kirkkopellon kuvauksella on myös teatterintutkimuksen kannalta tärkeää dokumentaarista arvoa. Teatterin- ja esitystaiteen tutkimuksessa kuvataan usein liian vähän niitä käytännön harjoitteita, joilla teoksia ja esityksiä kehitellään ja luodaan. Tässä mielessä yksityiskohtaiset kuvaukset kasvojen kirkastamisesta tai käärmekädestä ovat kiinnostavia. Valitettavasti harjoitukset näyttäytyvät varsin historiattomina, tosin sanoen jää avoimeksi kysymykset, miten niitä on kehitelty ja millaiseen ”esitysperinteeseen” ne kytkeytyvät. Kuvausten perusteella harjoitukset ovat hyvin samantyyppisiä kuin butossa käytetyt kehontekniikat, joissa sulautumisella tai samaistumiselle eläinten, kasvien, kivien tai sääolojen olemisentapoihin luodaan vahvoja energeettisiä tiloja pyrkimällä murtamaan raja sisäisen/kokemuksen ja ulkoisen/ilmaisun välillä. Mikä on Kirkkopellon ja hänen käytännön työnsä suhde esimerkiksi buton perinteeseen, jää hämäräksi.

 

Kirkkopelto toteaa, että tämäntyyppiseen formaatin muotoon kirjoitettu ja kuvitettu teksti ”…tekee vastaanottajastaan, kokijastaan, kanssatutkijan.” Ehkä laajempana kysymyksenä tekstiä lukiessa heräsi myös, kenelle teksti on ensisijaisesti kirjoitettu, kuka on kuviteltu kanssatutkija? Tätä jäin pohtimaan varsinkin silloin, kun teksti kuulosti paikoin joko itsestään selvältä tai tahallisen vieraannuttavalta. Esimerkkinä tästä on seuraava kohta: ”Esitysteokset koostuvat materiaalisesti useimmiten elävistä ihmisruumiista. Esitys syntyy jollakin tapaa yhtäältä niiden kesken toisaalta niiden ja katsojien välillä. Ruumiit toimivat siis esityksen valmistamisen materiaalina, rakenne-elementtinä ja kannattelijoina.” Nykytanssin näkökulmasta on jossain määrin itsestään selvää, että teosten ”materiaalina” ovat (liikkuvat) kehot, vaikka harva tanssintutkija ehkä kuvaisi asiaa kuten Kirkkopelto. Toisena esimerkkinä voisi poimia seuraavaan lauseen: ”Esiintyvä ruumis on tässä mielessä olemis- ja kokemistavaltaan lähempänä taideteosta kuin jokapäiväistä kokemusta ruumiillisuudesta.” Kirkkopellon käsitys esiintymisestä lähestyy kohti kuvanveistoa, mutta se lienee tässä tarkoituksellista.

 

En täysin ymmärtänyt, mitä Kirkkopelto tarkoittaa sanoessaan: ”Se, että ruumis on esitysteoksessa todella materiaalia, ilmenee siten, että se voidaan esityksessä aina tarvittaessa korvata jollakin muulla materiaalilla, esimerkiksi esineellä tai äänellä. Se voi myös loistaa poissaolollaan.” Voidaanko ihmisruumis/ihminen/esiintyjä todella täysin korvata muulla materiaalilla? Vai onko pikemminkin niin, että katsoja pystyy kuvittelukykynsä ansioista ikään kuin näkemään näyttämöllä ihmisen, vaikka tästä ihmisestä olisi muistuttamassa paikalla vain pelkkä ääni tai eloton esine?

 

Edellä jo totesin, että on kiinnostavaa lukea teatterin tekemistä sisältäpäin harjoitteiden näkökulmasta. Tässä tapauksessa kyseessä ei ole tavanomainen esiintyjän ilmaisuvoimaa kehittävän menetelmän kuvaus. Kirkkopelto kertoo: ”Harjoitteita kyllä esitetään julkisesti, ja niiden seuraamisen voi ajatella olevan myös niiden tekemistä. Samalla tehdään kuitenkin aina selväksi, että harjoitteen synnyttämä, tekijälleen kokonaisvaltainen kokemus on riippuvaista käytetystä ruumiintekniikasta eikä siten ole sellaisenaan jaettavissa tekijän ja katsojan välillä.” Jäin miettimään, missä määrin näissä harjoitteissa voisi olla kyse nykytanssissa suosituista monimuotoisista ”somaattisista menetelmistä”. Tai voisivatko ns. ”minätekniikat”, Foucault’a lainatakseni, avata myös kuvattujen harjoitteiden luonnetta? Nähdäkseni Kirkkopellon kuvaamat harjoitukset haluavat pureutua esiintyjän ruumiilliseen/somaattiseen tasoon kuten hän itse toteaa ”transformaatio ei koske vain hänen ulkomuotoaan vaan myös hänen ruumiinsa sisäisyyttä”. Jos näin on, harjoitukset voitaisiin nähdä osana teatterin/tanssin somaattisten menetelmien tutkimusta.

 

Puhuessaan virtualisaatiosta Kirkkopelto toteaa sivuhuomautuksena, että ”Ambivalenssi osoittaa, miten hyödytön husserlilainen erottelu elävän ruumiin (Leib) ja kuolleen kappale-ruumiin (Körper) välillä on taiteellisen kokemuksen fenomenologiassa.” En ole täysin varma, mihin ambivalenssi tässä viittaa, mutta olen eri mieltä Kirkkopellon kanssa erottelun hyödyttömyydestä. Itse asiassa Husserlin erottelun avulla, voisi hyvin päästä samansuuntaiseen lopputulokseen kuin mitä Kirkkopeltokin hakee tekstissään - ja kenties jopa vähemmän kryptisellä tavalla! Kirkkopelto on nähdäkseni ymmärtänyt väärin Husserlin erottelun. Kyse ei ole elävän ja kuolleen ruumiin välisestä erosta, vaan elävässä olennossa on aina läsnä sen materiaalisen ruumiin (Körper) ja virtuaalisen, koetun kehon, (Leib) välinen jännite, ristiriita ja toisiinsa palautumattomuus.  Vastaavasti nähdessämme kuolleen ruumiin (ihmisen tai eläimen), emme näe vain ”materiaa”, vaan tässä kuolleessa Körperissä on edelleen läsnä Leib. Ruumiin (Körper) materiaaliset ja esineelliset piirteet aina sekoittuvat Kirkkopellon muotoilemaan ”virtuaaliseen” eli siihen mitä keholla (Leib) tarkoitetaan elettynä, koettuna, kuviteltuna tai harjoituksen kautta luotuna ”poikkeustilana”. 

 

Kirkkopelto jatkaa pohdintaansa sanomalla: ”…emme ole tottuneet tarkastelemaan taiteellisten entiteettien, teosten tai niiden osien, olemista molemmilta puolilta, sekä ulkoa että sisältä, niiden itsensä näkökulmasta.” Keihin me-muoto tässä viittaa, ketkä tarkkaan ottaen eivät ole tottuneet tällaiseen tarkasteluun? Nykytanssin perinteessä tämän tyyppisillä tai vastaavilla harjoitusmuodoilla on perinteisesti juuri harjoitettu olemista molemmilta puolilta, sisätyöskentelystä ulospäin. Intensiivisen sisätyöskentelyn kautta somaattiset tekniikat aina muuttuvat esiintyjän ”läsnäolon” tapaa, jota esimerkiksi Kirsi Monni kuvasi yksityiskohtaisesti omassa väitöskirjassaan Olemisen poeettinen liike (2004).

 

Kirkkopelto muotoilee lopuksi kaksi väittämään, jotka muodostavat myös hänen pohdintansa teoreettisen johtopäätöksen: 1) Ruumiin kokemus, eli se että minulla tai jollakulla muulla on ruumis, samoin kuin (”puhtaan” tai ”pelkän”) materian kokemus toiminnan tai tarkastelun kohteena ja vailla muita määreitä on virtuaalista alkuperää. 2) Kokemus siitä, että ruumis ja materiaalisuus kuuluvat yhteen, vaatii virtuaalisen välityksen.”

 

En täysin pysty hahmottamaan, mitä Kirkkopelto tarkoittaa näillä johtopäätöksillä. Ongelmana on, että Kirkkopellon käsitys materiaalisuudesta ja ruumiista jää minun näkökulmastani epämääräiseksi. Avatessaan näitä johtopäätöksiä seuraavassa kappaleessa hän toteaa: ”Jokapäiväisissä käytännöissä, työssä ja vapaa-aikana, ruumiillisuutta ja materiaalisuutta ei kuitenkaan kohdata tähän tapaan muutoin kuin paperilla, esimerkiksi henkilö- tai tavaramääriä laskettaessa tai punnittaessa.” Mikäli ymmärrän häntä oikein, että hänen kuvailemansa materiaalisuutta kohdataan arkipäivän tilanteissa muutoinkin kuin paperilla. Esimerkiksi istuminen tuolilla on tuolin materiaalista kannattelua. Silloin ymmärtääkseni on kyse juuri ”pelkän” materian kokemustoiminnasta.

Comments are only available for registered users.


i have forgotten my password
join the research catalogue
Portals The research catalogue serves:
Journal for Artistic Research
a peer-reviewed international journal for all art disciplines
KC Research Portal
Research Portal of the Royal Conservatoire, The Hague
Norwegian Artistic Research Programme
The portal of the Norwegian Artistic Research Programme
Ruukku
Taiteellisen tutkimuksen kausijulkaisu / Studies in Artistic Research
University of Applied Arts Vienna
RC portal of the University of Applied Arts Vienna
Journal of Sonic Studies
A peer-reviewed, international journal on sound studies and auditory culture
Academy of Creative and Performing Arts
Portal of the Academy of Creative and Performing Arts, Leiden University
SHAPE - Artistic Research and Institutional Impact
SHAPE aims to describe the impact of artistic research within specific frameworks.
Faculty of Fine Art, Music and Design, University of Bergen
Portal of Faculty of Fine Art, Music and Design
Polifonia
Polifonia
Codarts
Portal of Codarts, University of the Arts, Rotterdam
Stockholm University of the Arts
Stockholm University of the Arts (Uniarts) provides education and conducts research in the fields of choreography, film & media, opera and performing arts.
University of the Arts Helsinki
University of the Arts Helsinki was launched in 2013 upon the merging of the Finnish Academy of Fine Arts, Sibelius Academy, and Theatre Academy Helsinki.
Norwegian Academy of Music
A leading artistic and academic university college with over 600 students