Research Catalogue

Mari Mäkiranta

Maarit Mäkelän artikkelikäsikirjoitus ”Naisellista sukupuuta rakentamassa” valottaa Mäkelän taiteellista työprosessia ja sen aikana syntyneitä näyttelyitä, erityisesti Peilileikki III:sta, teosten kerronnallisia elementtejä, omaelämäkerrallisuutta ja autofiktiivisyyttä. Koska lehden teemana on kokemus ja kokeellisuus taiteellisessa tutkimuksessa, näen, että käsikirjoitus kytkeytyy kokemus-teemaan saumattomasti: omaelämäkerran genreen liitetään yleisesti henkilökohtaisten kokemusten esilletuominen ja tunnustuksellisuus, mikä näkyy myös Mäkelän työskentelyssä. Sen sijaan kokeellisuus taiteellisessa tutkimuksessa –teemaa ei ole asetettu artikkelin keskiöön, vaikka Mäkelän tutkimisen tavat, ”tutkimustulosten” esittäminen ja tulkinta sekä materiaalin työstäminen näyttelyksi voitaisiin jossain määrin ymmärtää kokeellisena, ja ainakin haasteena esimerkiksi ”perinteisten” laadullisten ja visuaalisten aineistojen parissa työskenteleville. Mäkelän ekspositio piirtää esiin tekijän ja teosten katsojan: tutkijan omaan elämään ja henkilöhistoriaan liittyvät kuvat ja haastattelut tarjoavat samaistumispinnan, ja katsoja löytää teoksista kiinnekohtia omiin kokemuksiinsa ja kulttuurisesti tunnistettaviin narratiiveihin. Eksposition uutuusarvo kärsii hieman siitä, että Mäkelän artikkelissa läpikäyty näyttely ja siihen liittyvä tematiikka on monille taiteilijoille sekä taiteen- ja visuaalisen kulttuurin tutkijoille tuttua jo hänen väitösprosessistaan. Monimediainen julkaisu tuo kuitenkin selkeän lisäarvon artikkelissa käsiteltyjen teosten tulkitsemiselle ja niihin eläytymiselle.

Eksposition kiinnostavinta antia on tapa, jolla Mäkelä tuo esiin Muisto ja Speculum II -installaatioidensa lähtökohtina olevat esiäitejään esittävät valokuvat. Vanhojen valokuvien rinnastaminen taiteellisen prosessin aikana tuotettuihin uusiin kuvastoihin antaa katsojalle tulkinnan avaimia ja vihjeitä siitä, miten visuaalinen ”todistusaineisto”, teosten lähtökohtana olleet alkuperäiset valokuvat, ovat muokkaantuneet lopullisiin teoksiin erilaisina variaatioina. Teosten lähtökohtina käytetyt valokuvat ovat indeksisiä, ainutkertaisen syntytapahtumansa merkkejä. Tämä rakentaa Mäkelän Muisto ja Speculum II -kuvasarjoihin kiinnostavan kontrastin: installaatioissa näkyy tekijän jälki ja läsnäolo, mikä lisää kuvien henkilökohtaisuutta ja tulkinnanvaraisuutta. Koska kuvasarjojen lähtökohtina olevien ”alkuperäisten” muotokuvien henkilöt eivät ole enää keramiikkaan piirtyneinä niin tunnistettavia, ja koska kuvien tekemisen jäljet ovat näkyvissä kuvasarjoissa, haastaa Mäkelän työskentely kiinnostavasti muotokuvan näköisyyden. Mäkelän käyttämä materiaali, tekniikka ja ilmaisumuodot haastavat näin ollen myös muotokuvan traditioita. Installaatiot saavat lisäksi pohtimaan visuaalisten identiteettien moniäänisyyttä, minän suhdetta aikaan ja muistamisen fragmentaarisuutta, minkä tulkitsen olevan myös tekijän yhtenä lähtökohtana.

Taiteen tekeminen ja taideteosten tuottaminen on ymmärtääkseni Mäkelän tutkimuksen keskeinen metodologinen ”väline” sekä tutkimustulosten esittämisen tapa. Taiteellisen prosessin aikana Mäkelä käsittelee subjektiviteettiin, omaelämäkerrallisuuteen ja representaation politiikkaan liittyviä teemoja, jotka ovat hänen kysymyksenasettelunsa keskiössä. Artikkelissa ei kuitenkaan kirjoiteta auki sitä, miten tutkimus sijoittuu taiteellisen tutkimuksen kenttään, mikä tutkijan positio on suhteessa aikaisempaan aiheesta tehtyyn tutkimukseen ja millaisia tutkimuksellisia haasteita oman taiteellisen työskentelyn tutkimiseen sisältyy. Mäkelä kirjoittaa artikkelinsa lopussa kiinnostavasti kuvallisen ja verbaalisen ilmaisun eroista, sekä omasta positiostaan näiden ilmaisumuotojen ”välissä”. Tätä tematiikkaa voisi syventää ja ulottaa käsittämään myös niitä metodologisia haasteita, joita taiteelliseen tutkimukseen sisältyy. Metodologinen reflektio toisi merkittävän lisäarvon artikkelille vallankin, kun Mäkelän työskentely tarjoaa siihen hedelmällisen lähtökohdan ja kiinnostavaa empiiristä näyttöä. 

Artikkelin merkitys taiteellisen tutkimuksen, visuaalisen kulttuurin tutkimuksen ja sukupuolentutkimuksen kannalta on merkittävä; teksti osoittaa niitä henkilökohtaisia ja poliittisia käytäntöjä, tutkimuksen tekemisen tapoja ja taiteellisia prosesseja, joilla voidaan vaikuttaa ympäröivän yhteiskunnan arvoihin, merkityksiin ja käsityksiin. Eksposition tutkimuksellinen ansio piileekin eritoten siinä, miten taiteen tekemisen prosessi tehdään läpinäkyväksi ja millaisia kuvallisten esitystraditioiden ja narratiivisuusteorioiden uudelleenmuotoiluja tutkimusasetelma mahdollistaa.

Tutkija asettaa artikkelinsa alussa relevantin tutkimusongelman: ”Minua kiinnostaa, miten näyttelytöitteni omaelämäkerralliset elementit liittyvät omaan elämäntarinaani? Miten nämä elementit purkavat ja rakentavat (uudelleen) kertomusta, jonka omasta elämästäni kerron?” Myöhemmin, Naisellista genealogiaa –videoteosta tarkastellessaan Mäkelä kirjoittaa: “Tarkastelen tätä videosta ja keraamisesta valkokankaasta rakentuvaa tilateosta eräiden työn kannalta keskeisten ilmaisukeinojen kautta. Nämä liittyvät työn kuvallisiin elementteihin, materiaalisiin ratkaisuihin ja rakenteelliseen kompositioon.” Lukijana kaipasin paikoin tarkennuksia siitä, mihin omaelämäkerrallisiin elementteihin kirjoittaja fokusoi näkökulmansa. Naisellista genealogiaa –videoteoksen kohdalla elementit ovat tarkoin eritelty kuvallisen ilmaisun ja kuvan rakentamisen tapoihin liittyviksi. Ekspositiossa käsitellään myös omaelämäkerralliseen kerrontaan yleisesti liitettyjä piirteitä, kuten fiktiivisyyttä ja omaelämäkerrallista totuutta. Lisäksi artikkelissa nousee esille paitsi taiteen tekemisen prosessi myös teosten sisällölliset teemat, jotka liittyvät muun muassa äidin ja tyttären suhteeseen ja siihen liittyvään kuvallisuuteen. Äidin ja tyttären representaatiot (tai niiden puute) on aihe, jota on laajalti käsitelty feministisen kuvantutkimuksen piirissä. Nyt teemaa sivutaan ohimennen, vaikka kiinnostavaa olisi ollut lukea taiteilijan pohdintaa esimerkiksi niistä tekijöistä, jotka saavat äidin ja tyttären välisen ”aukon” ja kuvien ”puuttumisen” toistumaan paitsi taiteilijan omissa myös suvun tarinoissa. Onko toisto (tai toisin toistaminen) myös yksi omaelämäkerrallinen elementti, jolla tekijä rakentaa omaa elämätarinaansa? Myös ääniteos, ja siihen tallennetut tarinat isän tytöstä, muistamisen aukoista, ja äidin puolen suvun kertomattomista ja kuulematta jääneistä tarinoista olisi tarjonnut mahdollisuuksia tälle keskustelulle. Lisäksi jäin pohtimaan, löytyisikö teoksista tai niiden tuottamisen tavoista jokin sellainen narratiivisuutta, muistamista tai omaelämäkerrallisia elementtejä valottava näkökulma, joka on mahdollista tavoittaa vain taiteellisen tutkimuksen avulla. Tekstin alkuun kaipasin myös vankempaa tutkimuksellista kontekstualisointia; millaisiin aikaisempiin tutkimuksiin artikkeli liittyy ja ketkä ovat kirjoittajan keskeisimmät keskustelukumppanit. Miten ekspositio sijoittuu suhteessa aikaisempaan aiheesta tehtyyn tutkimukseen ja taiteeseen?

Eksposition vahvuudet ovat Mäkelän korkeatasoisessa taiteellisessa työskentelyssä ja kyvyssä nostaa taiteen ja tutkimuksen tekemisen keskiöön kulttuurisesti unohdettuja ja marginaalisia teemoja. Naisellista genealogiaa –teoksen kohdalla koin erityisen kiinnostavana kirjoittajan näkemyksen siitä, miten hän on teoksessaan käsitellyt omaa kulttuurista ja sosiaalista paikkaansa ja paikantumistaan. Teosta katsoessani minulle heräsikin lisäkysymyksiä. Millaisia henkilökohtaisten ja yleisesti tunnistettavien subjektipositioiden tai minä-kertomusten välisiä jännitteitä teos sisältää? Mitä kirjoittajan mainitsemat sosiaaliset ja kulttuuriset asemat konkreettisesti ovat? Sijoittuuko Mäkelä naissukuunsa äitinä, taiteilijana, tyttärenä, suomalaisena, valkoisena? Mitä tällaisesta identiteetin intersektionaalisuudesta mahdollisesti seuraa teoksesta tehtäville tulkinnoille?

Ekspositio tuntuu vaativan artikkelin alkuun laajemman tutkimuksellisen kontekstualisoinnin.  Lukukokemusta parantaisi myös johtopäätös-luku, jossa kirjoittaja esittää kootusti artikkelinsa keskeisimmät pointit. Ehdotan näin, koska näen ekspositiossa ja Mäkelän työskentelyssä potentiaalia uudenlaisen omaelämäkerrallisen aineksen tematisointiin, jossa taiteellisten prosessien avulla tehdään näkyväksi ja tunnistetaan kulttuurissa vaiettua, marginalisoitua ja tiedostamatonta. Näen myös, että Mäkelän tutkimus voi valottaa niitä konkreettisia ja materiaalisia kuvan rakentamisen tapoja, joilla on mahdollista ilmaista ”ilmaisematonta” ja eritasoisia muistin kerrostumia. Kiehtovinta esityksessä ovat moniääniset, kenties myös konfliktien ja erimielisyyksien täyttämät teokset, jotka tarjoavat paitsi esteettisiä kokemuksia, ovat myös yhteiskunnallisesti muutosvoimaisia. Lisäksi kiinnostavaa on kirjoittajan pohdinta siitä, mitä kirjoitetun kielen ja taiteen ilmaismuotojen avulla voidaan sanoa tutkittavasta ilmiöstä. Ekspositio inspiroi myös kysymään, millaisia uudenlaisia merkityksiä taide ja siihen liittyvä tutkimus tuottaa omaelämäkertagenreen.

Katve-Kaisa Kontturi

Naisellista sukupuuta rakentamassa -ekspositio tutkii retrospektiivisesti Peilileikki-näyttelysarjaa (1996, 1997, 2000), joka muodostaa taiteellisen osan Maarit Mäkelän väitöskirjatutkimuksesta (2003). Tarkemmin ottaen ekspositio pohtii sekä visuaalis(-materiaali)sta että suullista muistitietoa perustuen taiteilija-tutkijan omaan henkilöhistoriaan (esim. sukukuvat) sekä luovaan autofiktioon. Näin se on ymmärrettävissä selvästi ja kiinteästi suhteessa numeron teemaan, joka on Kokemus ja kokeellisuus. Esitystä vahvistaisi teemanumeron avainkäsitteiden laajempi käyttäminen eli oman taiteen tekemisen hahmottaminen vielä selvemmin kokemuksen ja kokeellisuuden kautta. Nyt yhteys on, vakaasti kylläkin, enemmän rivien – ja kuvien – välissä.

Ekspositio on parhaimmillaan Naisellista geneologiaa video- ja ääniteoksissa. Ne tekevät eläväksi näyttelyt, joita ekspositio käsittelee. Erityisesti ääniteos on kiinnostava. Se kertoo – ja muistuttaa – erittäin tärkeästi, mutta myös häkellyttävästi, muistamisen sukupuolittuneisuudesta. Teos nostattaa keskusteluun aiheen, jonka arvioisin olevan yhtä ajankohtainen tänään kuin kymmenisen vuotta sitten, jolloin teos on toteutettu. Tapa, jolla kirjoittaja hahmottaa näyttelyidensä ripustusta on kiinnostava. Erityisesti pidin pohdiskeluista liittyen ”pääteokseen”, sen hienovaraiseen, liikkuvaan ripustukseen, joka hyvin materiaalisella tavalla osoittaa muistamisen fragmentaarisuudesta tai mosaiikkimaisuudesta.

Ote on kokonaisuudessaan tutkimuksellinen. Taiteen tekemistä lähestytään retrospektiivisesti ja kirjoittajan fokus on näyttelyidensä ripustuksen pohdinnassa, mikä on kiinnostavaa ja onnistunutta. Tutkimuskysymys on esitetty selkeästi: “Minua kiinnostaa, miten näyttelytöitteni omaelämäkerralliset elementit liittyvät omaan elämäntarinaani? Miten nämä elementit purkavat ja rakentavat (uudelleen) kertomusta, jonka omasta elämästäni kerron?” Kysymykset toimivat punaisena lankana, joka ei katkea, ja ne saavat myös vastauksen eksposition mittaan. Lopetuskappale summaa kauniisti kokonaisuuden; teksti soljuu siinä tavalla, joka vastaa ja myötäilee Mäkelän eksposition kokonaisuutta.

Otetta ei erityisesti määritellä taiteelliseksi tutkimukseksi, eikä lähdeluettelossa ole juuri taiteelliseen tutkimukseen viittaavia teoksia lukuun ottamatta kirjoittajan omia tekstejä – näitä olisi kuitenkin saatavilla runsaasti; taiteellisen tutkimuksen kenttä on laajentunut huimasti sitten Mäkelän väitöskirjatutkimuksen. Kriittinen ja pohdiskeleva ote omaa tekemistä kohtaan ja sen analysointi suhteessa tutkimuskirjallisuuteen tekee ekspositiosta joka tapauksessa selvästi tutkimuksellisen.

Pitäisin kiinnostavana, että taiteellisesta prosessista kerrottaisiin (vielä) enemmän, ihan materiaalisella tasollakin. Nyt kirjoittaja selvittää kyllä osuvasti pääteoksensa ripustusta, mutta lukijaa jää askarruttamaan esimerkiksi, kuinka posliinilaatat toteutettiin. Millaisia muistamisen mahdollisuuksia tekemisen materiaaliset prosessit ovat tuottaneet?

Kiinnostavaa on myös se, miten posliinia / keramiikkaa voisi lähestyä sukupuolitettuna materiana. Keramiikalla on huomattava feministinen historiansa alkaen esimerkiksi Judy Chicagon The Dinner Party -installaation (1974–1979) lautasista – sitä paitsi kyseinen teos liittyy myös Mäkelän käsittelemään ”naiselliseen geneologiaan”. Toisaalta feministifilosofit, kuten esimerkiksi Adriana Cavarero, ovat kirjoittaneet huomattavasti äänestä, ja feministinen historian kirjoitus on painottanut suullisesti kerrottua ja välitettyä tietoa. Ääniteoksessa äänellä on tietysti ilmeinen rooli, mutta myös videon vahva naisääni ansaitsisi huomiota. Miten ääntä voisi analysoida osana videota; millaista muistamista tai naisellisuuden genealogiaa se tuottaa? Pitäisin kiinnostavana, että Mäkelä kommentoisi, miten hänen työskentelynsä liittyy feministisen tekemisen, ei ainoastaan teorian historiaan.

Käsittely on suhteutettu tutkimuskirjallisuuteen (erityisesti feministiset teoriat ja yleisemmin muistamisesta) ja valitut käsittelyteemat ovat relevantteja. Tutkimuskirjallisuus sijoittuu kuitenkin pääosin noin vuosikymmenen, osin kahdenkin taakse; mukana ei ole nykytutkimusta. Ymmärrän tämän liittyvän siihen, että kirjoittaja tarkastelee teoksiaan, jotka ajoittuvat 2000-luvun alkuun. Tuolloin Mäkelän siteeraamat keskustelut olivat erityisen ajankohtaisia. Se, että kirjoittaja puhuu retrospektiivisestä käsittelystä nostattaa kuitenkin kysymyksen siitä, miksei mukana ole uudempaa kirjallisuutta; sellaista, joka haastaisi katsomaan aiempaa työskentelyä uusista näkökulmista?

Eksposition kantavat huomiot nousevat 1990-luvun loppupuolen teoreettisesta tilanteesta eli ajalta jolloin Mäkelä teki taiteellista väitöstutkimustaan. Nykytutkimuksessa tuskin olisi tarpeen korostaa, että tekstin lailla kuvakin on tärkeä kokemusten välittäjä [“myös visuaalinen elämäkerta voi välittää tekijän kokemukset vaikuttavina ja uskottavina” (Järvelä 1996, 177)]. Sen sijaan, että kirjoittaja tutkimuskirjallisuuteen vedoten todistaa tästä, olisi mielenkiintoisempaa lukea, millaista erityistä elämäkerrallista tietoa kuvataiteen keinoin voidaan tuottaa tai saada esiin. Siinä missä kuvan ja tekstin suhde muodosti vuosikymmen sitten yhden kriittisen tutkimuksen suurista linjoista, tämän päivän teoreettisessa keskustelussa mukaan lisätään usein kysymys materiaalisuudesta: siitä miten juuri tutkittu kuva (tai teksti) on materiaalisesti olemassa. Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä varsinkin kun Mäkelän teokset eivät ole pelkästään tai edes välttämättä ensisijaisesti visuaalisia (hän mainitsee toki itsekin auditiivisuuden). Mukana on ääniteos, ja videoteos on heijastettu keraamisille laatoille. Myös tilallisuus on tärkeä materiaalinen elementti. Kirjoittaja voisi kommentoida enemmän kellaritilan erityisyyttä ja suhteuttaa sen esimerkiksi luolamaisuuteen tai jopa kohtumaisuuteen (esim. Julia Kristevan khoran käsite, joka yhdistyy mainiosti naiselliseen genealogiaan).

Vaikka olen edellä ehdottanut, että materiaalisuuden mukaan tuominen Mäkelän eksposition tekstiosuuteen olisi kiinnostava ja ajankohtainen ratkaisu, pitäisin toisaalta myös tärkeänä, että tekijä kommentoisi jotenkin yhtä visuaalisen kulttuurin tutkimuksen tärkeimmistä teemoista eli katseen problematiikkaa. Katse on aihe, joka on vahvasti läsnä Mäkelän videoteoksessa, mutta johon kirjoittaja ei puutu: miten kuvien naiset katsovat; miten heitä katsotaan? Miten katseet ja muistaminen kytkeytyvät toisiinsa? Huomauttaisin myös, että pohdinnat “sisäisestä totuudesta” tuntuvat ristiriitaiselta suhteessa omaksuttuun konstruktionistiseen muistikäsitykseen.

Ekspositiossa on pientä epätasapainoa ääni- ja videoteoksen käsittelyn välillä. Ääniteoksen tulkinta jää vähemmälle, ja videoteoksen kohdalla muistin teemaa ja teoksen teko/ripustus-prosessia avataan laajemmin ja monitasoisemmin. Olisikin kiinnostavaa, jos ekspositio sisältäisi keskeisiä linjoja ääniteoksesta, kenties sitaattienkin kera: miten esiäideistä puhuttiin, millaisin sanavalinnoin; mitkä teemat toistuivat; miten perusteltiin sitä, ettei muisteta.

Mietin valittua fonttia, courieria – onko sen tarkoitus viitata ”vanhanaikaiseen” mediumiin, kirjoituskoneella ”käsinkirjoitettuihin” muistiinpanoihin? Valinta on käytetty, fontilla on oma historiansa, myös feministisen taiteen kontekstissa, mutta yhtä kaikki toimiva. Se, että sitaatit ovat eri värillä (ruskeanpunerva), on selkeyttävä, onnistunut ratkaisu. Kuvat / videot / ääniteos ovat tekstin suhteen loogisessa järjestyksessä. Nyt teksti on tasattu vasempaan laitaan ja kuvat sijaitsevat oikealla. Lukijan näkökulmasta voisi olla välillä kiinnostavaa, jos jokin tekstikappale alkaisikin kuvainsertillä tai kuvia olisi muutoin sijoitettu vaihtelevammin. Tämä haastaisi tekstin valta-asemaa ja tukisi eksposition sanomaa, jonka tekijä summaa hyvin loppukappaleessa.

Joka tapauksessa Mäkelän eksposition teokset ovat vahvoja materialisoidessaan muistamisen prosesseja, ja edelleen ajankohtaisia, vaikka niiden tekemisestä on kulunut yli vuosikymmen. Näin on sekä posliinilaatoille heijastetun videoteoksen kuin erityiseen tilaan sijoitetun ääniteoksen kohdalla. Pidän eksposition julkaisemista tärkeänä, koska kokonaisuus muistuttaa kaikkia koskettavasta aiheesta: historian muistamisen sukupuolittuneisuudesta. Mäkelän teoksilla on merkitystä feministisen historiantutkimuksen kannalta: ne nostavat ja muokkaavat tärkeitä tutkimusteemoja laajemman yleisön koettavaksi – ja mikä olennaista, moniaistisesti. Ekspositio tarjoaa lukijalleen / katsojalleen / kokijalleen mahdollisuuden reflektoida omia perhemuistojaan ja ajatella niitä toisin.