Ennestään tuntemattomien kohtaaminen: yksi sanoo, että hän tuntee metsän, ja toinen epäilee. Yksi sanoo, että hän tietää, kuinka monta puuta kasvaa metsässä, ja toinen epäilee. Yksi sanoo, että hän voi kertoa kaiken metsästä, ja toinen epäilee. Nyt yksi kutsuu toisen metsään ja sanoo näyttävänsä tälle kaikki puut.
Voiko lähemmäs metsää enää päästä, tarkoitan, että nyt on hyvä aika pukea neuleasu päälle. Neuleasu, se on neulepusero ja neulotut housut. Kummassakin on raitoja, voi sanoa, että siinä on vihreitä raitoja sinisellä ja valkoisella pohjalla. Tai voi sanoa, että siinä on sinisiä, valkoisia ja vihreitä raitoja eikä puhua mitään pohjaväristä tai sen ja sen värisestä taustasta. Tai sitten voi sanoa yksinkertaisesti, että on raidallinen neuleasu.
Mitä tulee raitojen väreihin, voi sanoa, että ensiksi on vihreä raita, jota seuraa sininen, ja vasta sen jälkeen on valkoinen ja antaa ymmärtää, että koko neuleasu koostuisi raidoista tässä järjestyksessä. Mutta näinhän asia ei ole, sillä joissakin kohdin on jonkin matkaa vain vihreätä ja valkoista raitaa. Lisäksi raitojen leveys vaihtelee, vaikkakin näyttää siltä, että vihreä raita on aina kapein. Tässä kohtaa en voi olla huomauttamatta, että eleenä tämä huomautus ilmaistaisiin kulmakarvojen pienellä kohotuksella ja silmälasin asennon korjausliikkeellä, joka tapahtuisi oikean käden etusormen ja keskisormen pienellä otteella. Nimittäin langalla on määrätty mitta, sillä sen avulla kerrotaan kuljetun matkan pituus. Neuleasun malli ja kävellyn matkan pituus määrittävät raidan leveyden. Kyseessä on kahden eri systeemin törmäys tai yksinkertaisesti – neuleasu toimii kävelymenetelmän sovelluksena. Sovellus tietää enemmänkin kääriytymisestä. Se kertoo kietoutumisen liikkeestä, sillä se on syntynyt, tuotettu tällä liikkeellä. Kutoja kutoo, puikot kiertävät ja neulos etenee kehää seuraten, kuten kävelijä kiertää runkoa. Kiertäjä painaa kätensä puun runkoa vasten ja sormet uppoavat kaarnan syviin uurteisiin – ja melkein kolme sormea katoaa. Kutoja kutoo kehää, joka on housunlahkeen laajuinen runko, vyötärön, hihansuun tai pääntien laajuinen, sillä kaikki kudotut aukot ovat nyt puunrunkoja ja oksia.
Pieni metsäalue, jota kehystää pelto, pihapiirit ja itäreunassa kapea maantie. Ei siis puistoa, jonka nurmialueita reunustavat vanhat puut, jotka taimina on istutettu tasapituisin välein, tai pihapiiriä, jossa navetan reunustalla kasvaa puurivistö, puut, joiden runkoja vasten lehmät kyhnyttävät paarman pistoista ruvelle kuluneet nahkansa. Koska kyseessä on metsä, on sinne tänne lennelleet puun siemenet ja tässä tapauksessa tammen terhot ovat löytäneet otollisen paikan ja suotuisten olosuhteiden ansiosta päättäneet juurtua perinpohjin.
Toisen ja kolmannen puun lähistöllä makaa kaatunut iso tammipuun runko. Se on vehreän sammaliston peittämä, silti puun runko, puuaines on vielä kovaa ja tiivistä. Se on hyvä paikka istahtaa, levätä, syödä eväät ja levittää muistiinpanot hetkeksi. Muistiinpanoista selviää puiden sijainnit ja kuljettujen matkojen askelmäärät. Askelmäärät kuten kymmenen askelta, kymmenen askelta on yksi kaakeli kylpyhuoneessa ja kahdeksantoista askelta on silloin yksi kaakeli ja melkein kokonaan seuraavaa kaakelia. Loput siitä, kaksi askelta saa seuraava kävely. Se on lehvästökävely ja se merkitään sinisellä värillä.
Kylpyhuoneen kaakelien väritys noudattaa metsäkävelyä. Otetaan kolmekymmentäkaksi askelta lehvästökävelyä ja se on kylpyhuoneen seinällä lähellä metallista kuivaustelinettä kylpyammeen yläpuolella. Siinä lähellä seinän nurkkaa on kohta, jossa askelmäärä on maalattu hennon keltaisella värillä. Sama väriraita löytyy vastakkaiselta seinältä ylhäältä nurkasta läheltä ikkunakarmia ja kylpyhuoneen ovea. Se poikkeaa muusta värityksestä, koska tästä alkaa metsäkävely. Tähän jätän pyörän ja tässä kasvaa koivu ja koivun takana on kivi. Kylpyammeen nurkasta, ylhäältä katon rajasta alkaa kävelykierros uudestaan.
Ensimmäinen tammipuu, sitä on vaikea ohittaa ilman, että menisi lähemmäs tarkastelemaan sitä. Se on sellainen mahtipuu, satujen peruskamaa, ajattelen. Puu muistuttaa takajaloilleen noussutta karhua, käsivartena paksut vääntyneet oksan tyngät, jotka jyrisevien salamoiden välähdyksien lailla levittävät oksanhaaroja. Sen runko on melkein pienen vajan kokoinen ja siitä on iso kaarnan liuska irronnut, vähän liikahtanut paikoiltaan. Liuska on pienen oven kokoinen, sellainen, josta pitää mennä sisään hieman kumartuneena, ettei pää osuisi oven karmiin. Puu kasvaa pienen rinteen juurella lähellä pellon rajaa. Ennen kuin pääsee puun juurelle, on pitänyt ohittaa kivikasat, ehkä ne on pelloilta raivattu aikoinaan ja arveltu, että näistä voisi rakentaa kiviaita. Loiva rinne on tiiviin aluskasvillisuuden peittämä. Tarkkailen maastoa, pensaiden seasta on hankala kulkea, koska lanka tarttuu oksiston teräviin piikkeihin. Ei hätää, mennään hitaasti, lanka löytää väylänsä polveillen aluskasvillisuuden kannattelemana ja paikoitellen kadoten lehtien raoista.
Ensin mietin, että kävelen kyllä tuon puun ohi, ei kuulu joukkoon, ei kelpaa. Mutta heti seuraavassa hetkessä, onko se närhen terävä rääkäisy jossakin lähellä ylhäällä vai satelevat tammen terhot, jotka pysäyttävät, miten niin ei kelpaa. No ajattelin niin, kun siinä on latvusto katkennut. Tukeva runko on katkennut ja latvusto maahan ankkuroituneena, miten niin ei kelpaa, hyvinhän tässä kävelen ja voisin jopa sanoa, että nyt latvusto aivan kruununa tarjottimella tarjotaan. Ei tarvitse kurkotella ylös etsimään kohtaa, mihin puunlatvusto päättyy, vaan melkein kädellä seuraten voi askeleita laskea. Hyvä tästä tulee, tämä on seitsemäs puu kävelykehässä.
Metsänrajassa tai voisi sanoa jo metsän nurkassa tasaisten peltojen takana häilyy näkyvissä valtatie ja erottuu suurten rekkojen ketju. Siinä pellon lähistöllä on kolme kookasta tammea, jotka kasvavat vain parin askeleen päässä toisistaan. Puiden latvustoa on vaikea erottaa toisistaan, sillä siitä, mistä toinen alkaa ja toinen loppuu, ei ole rajaa. Puiden yhteisen latvuston alueen ratkaisen jakamalla kävelemäni askelmäärän tasan kolmelle puulle. Se on kaakelimittauksella puolitoista kaakelia puulle. Mutta näin en toimi lankamittauksella, vaan latvuston yhteen kävely on yhteen neulottukin. Tästä, melkein kahden loikan päässä metsästä pellon rajauduttua on pihapiiri, jossa on suuri peltinen varastorakennus ja sen vierustalla punainen talo. Talosta aukeaa näkymä metsäiselle kielekkeelle. Joku voisi luulla, että kieleke on osa pihapiiriä, jossa on vain vähän raivattu aluskasvillisuutta, sellainen niittymäinen kaistale. Tämä käsitys on viljelijän koiralla, näin päättelen. Uuttera vahti pitää toimeani arveluttavana. Tulkiten sen luvattomaksi tunkeutumiseksi se päättää kaikin puolin estää kulkuni ja lopulta sotkuisen lankavyyhden kanssa peräännyn. Harmiteltuani tätä jonkin aikaa ymmärrän, ettei kyseessä ole paikan kartoittaminen siinä mielessä, että esittäisin paikka autenttisena vaan tapahtumana, toimintana siinä, jolloin se kaikki, mikä tapahtuu, kuuluu asiaan. Koiran kannalta minä olen tunkeutuja, paikkaan kuulumaton. Kielekkeen puut jäävät ilman latvustokävelyä, vihreää seuraa valkoinen raita.
Jälkenä hampaidenpesusta valkoinen tahra tummalla lattialaatoituksella. Tuijotan sitä ja ajattelen, käsienpesuallas on liian matalalla. Hampaidenpesijä kumartuu ja hammasharjakäsi ylittää altaan reunan ylhäällä ja vaahtoava neste valuu suupielestä kämmensyrjän ja harjan varren kautta lattialle. Tahra lattialla häviää, kun laittaa jalan sen päälle, näin helposti se käy, hymähdän ja siirrän jalkaa. Nyt jalka osoittaa kaakeliriviä, jossa ylempänä peilikaapin ja käsienpesualtaan välissä on sinisellä ja vihreällä maalattu väriraita. Sininen väri rajautuu pesualtaaseen, mutta vihreä jatkuu seuraavaan kaakeliin ylempänä ja ottaa vielä siitä seuraavastakin kaistaleen. Lasken vihreitä askeleita olevan kaikkiaan neljätoista. Puu on kolmaskymmenes ensimmäinen puu kävelykehässä.
Peilikaappi kätkee edellisen puun. Se on ontto, sisuskalunsa jo luovuttanut, mutta vankasti kaarnallaan pystyssä pysyvä. Siinä on pari oksatappia kauluksineen ulos rungosta työntyneenä. Hivuttaudun varovasti katsomaan aukosta sisään vain todetakseni puun sisuksen kadonneen. Jostakin kohtaa runkoa on kaarna hävinnyt ja paljas, sileä, harmaa puuaines on lautamaisena palana näkyvilla korvaamassa puuttuvaa kaarnaa. Puut kasvavat vain kahdeksantoista askeleen päässä toisistaan, vaikka toinen on jo ontto, on siinä vielä puunelämää versona tai ainakin sammaleen alustana, joten en tohdi olla ottamatta sitä mukaan. Suoristan neulepuseron helmaa, tunnustelen sormella sen edustaa, siinä jossakin alimpien kylkiluiden kohdalla on kaksi kapeata puolen sormen paksuista vihreätä raitaa ja näiden välissä hieman leveämpi valkoinen raita. Siinä on tämä ontto puu ja kolmen neulerivin päässä toinen puu. Mutta ennen kuin olen päässyt tähän asti, olen kulkenut pitkälti loivasti kohoavaa metsänrinnettä, ohittanut pienen ojantapaisen, metsänpintaa halkovan syvänteen ja edennyt avonaiselta kielekkeeltä syvemmälle metsään.
Olen saapunut Saaren kartanoon residenssiin Mietoisiin. Työpöydän päälle on jätetty kartta. Aukaisen kahisevan, jäykän paperiarkin, suoristan huolellisesti taitokset, sormi vaeltaa kartan pinnalla, kohoaa taitosten kohdalla ja löytää Saarentien, josta erkanee valkoinen viiva. Se on Tammimäentie. Vaalean vihreitten peltojen keskellä on tummempi läiskä, joka erottuu ohuen punaisen katkoviivan rajaamana. Oikeastaan se muistuttaa enemmänkin laivaa terävine kulmineen. Laivan punaisten viivojen sisällä lukee rauhoitettu alue. Ajattelen tällöin, että käyn vain nopeasti vilkaisemassa, ennen kuin aloitan työskentelyn muualla.
Löydän 37 vanhaa tammea kävelykehääni. Työskentely alkaa kokeiluna, vanhat puut herättävät mielenkiinnon, mutta mitään valmista suunnitelmaa ei ole. Minulla on mukana lankarulla, räikeän vihreä, neonvärinen, pehmeä ja tekokuituinen lanka, jota olen monesti aikaisemminkin käyttänyt. Ulkona työskennellessä lanka muistuttaa enemmänkin keväistä lehtivihreän sävyä kuin huomioväriä kaupunkitilassa. Lisäksi mukana on erilaatuisia valkoisia lankoja. Nämä ovat vakiotavaraa työkalusetissä niin kuin kynä, vihko tai maalarinteippi.
Aluksi löydän puut, jotka kasvavat lähinnä metsää reunustavaa tietä. Kolme vanhaa tammea, päätän laskea puiden välisen matkan ja etäisyyden tiestä. Tiestä tulee nyt akseli, johon kävellyt matkat projisoidaan. Laitan lankarullan jalkaani, kiinnitän langan pään puun juurelle ja kävelen siitä maantielle vain saadakseni selville suoran linjan tien ja puun välille merkitäkseni siihen puun sijainnin. Akselilla on jana ja janalla on nyt kolme pistettä, a, b ja c. Mutta aika pian maantie ajateltuna puiden etäisyyksien projisointina, käveltyjen matkojen alustana tuntuu väkinäiseltä. Hylkään pian ajatuksen, koska huomaan miettiväni käsitystä metsästä kartta projisointina. Mutta kerätessäni mittalankaa takaisin lankakeräksi ja samalla aivan huomaamatta jatkan askeleiden laskemista, vaikka en vielä hahmota, mihin niitä käyttäisin. Mittalangan keräksi rullaaminen ja askeleiden laskeminen tuntuu liittyvän luontevasti yhteen, aivan kuin kyse olisi samanaikaisesta, toisiinsa liittyvästä eleestä. Käsien melkein mekaaninen liike lankaa keräksi pyörittäessä ei vaadi huomiota, mutta askeltaminen puolestaan vaatii tarkkaavaisuutta maaston vaihdellessa lankaa jäljittäessä. Tässä vaiheessa olen vain innostunut metsästä ja kävelytapahtumasta enkä paljoakaan pohdi vielä, miten tallenteiden kanssa jatkossa toimin. Kirjaan merkinnät vihkooni ja merkitsen lankakerän pienellä teipillä, jossa on kävelyn päivämäärä ja mikä kyseinen kävely on.
Ei se niin tapahdu, että lankakerä levitetään auki ja levitetty lanka ulottuu, vaikka työhuoneen ulko-ovelta roskakatoksen ovelle ja nyt tämä etäisyys esittäisi kahden puun välistä matkaa. Mittalanka esitetään tiivistetyssä muodossa. Neljäkymmentäneljä silmukkaa tarvitaan jalkapohjani pituudeksi. Hyvä tietää, sillä tästä lähtien mittalanka on aina virkatussa muodossa niin, että etäisyys ilmaistaan silmukoiden lukumäärällä. Tällä tavoin arkistoin kävellyt matkat virkkauspaloina. Jokainen langallinen esitystapa perustuu näihin virkattuihin kappaleisiin. Näin kävellyn matkan pituuden selville saaminen vaatii aina virkkaustapahtuman. Etäisyyden selville saaminen on nyt ajallinen toiminta niin kuin kävelykin. Mietin, tapahtuuko tiedon vastaanotto ja hankinta jollakin riittävän samankaltaisella toiminnalla kuin millä se on tuotettukin. On ajateltava langalla. Puran virkkauksen ja kerään langan keräksi tai neulon kävelyasun. Ainoastaan esittäessäni kävelymatkat pieninä kuutiopaloina en purkanut virkkausta. Varsinainen kuhnailijan menetelmä, ja sitten raita housun lahkeessa näyttää tavalliselta väriraidalta eikä ulkonäkö millään muotoa perustele tätä hankaluutta, johon sorrun systeemin puitteissa.
”Miksi käytät tällaista lankaa, miksi et käytä luonnonkuituista lankaa”, työhuoneessa käyvä vierailija kysyy. Mietin hetken, kysymys ei tunnu kovin tärkeältä, sillä itse asiassa koko menetelmä on keinotekoinen ja tuotettu, miksi siis langalle pitäisi asettaa tällainen vaatimus. Toisaalta yhtä lailla villainen kuitukin on langaksi kehrätty, tuotettu. Vastaan, että olen käyttänyt tällaista lankaa aikaisemmin paljonkin. Se on tekokuitulanka ja pehmeytensä vuoksi sitä kutsutaan vauvalangaksi. Tästä syystä värikarttakin on suppea, lähinnä hempeitä sävyjä. Kovetettaessa sitä on vaikea hallita, koska se muuttaa muotoaan, kadottaa lankamaisuutensa kuumassa nestekäsittelyssä. Tämä hallitsemattomuus kiinnostaa minua. Minulla on jokin pyrkimys, mutta materiaalilla on ominaisuutensa, eräänlaiset reunaehtonsa. Joudun ikään kuin osittain luovuttamaan pyrkimyksiäni, mutta samalla saan jotakin, mikä on paljon enemmän kuin se mitä kuvittelin.
Menetelmä on vierailija, ulkopuolinen, jonka avulla yritän selvittää jotakin. Ajatuksessa langan kautta välittämisestä, siinä on jotakin kiinni pitämisen luonnetta tai onko se jopa tarrautumista tapahtumaan nähden, ei päästä irti, jatkaa ja jatkaa. Tämäkö on menetelmän ansa. Langan ominaisuus on juoksevuus, jatkuvuus. Toinen ajatus, mikä tulee virkkaamisen ja purkamisen jatkuvasta toimesta, on se, että langan tärkein ominaisuus tai vaatimus tässä on sen kierteisyys, säikeitten kierteisyys. Mutta tämä on tekijän kysymys ja vaatimus langalle. Tämän oivallan vihreätä lankaa purkaessani, sillä langan säikeet yksinkertaisesti takertuvat toisiinsa neulosta purkaessa ja purkamisesta tulee säikeitten keskenään solmiutumisen tähden vaikeaa.
Tallenteen tehtävä on varastoida ja näyttää. Esillä olo mahdollistaa sen vastaanoton. Kävely on näkyvillä. Voisin ajatella, että tämä on kävelyn välitystoimintaa ja tällä tavoin kävelyn voi antaa eteenpäin. Toinen seikka, mikä kiinnostaa on se, yhtä lailla virkkaamisen voisi tarkastella tapahtumana. Tallentamisen toimi käsittää lähinnä istuallaan tehtäviä kädenliikkeitä, joissa työvälineinä on lanka ja koukku ja askelmäärien kohdalla laskeminen. Pohdin, että arkistoidut kävely -kappaleet määrittävät osaltaan kävelyä, joka tässä tapauksessa määrittyisi etäisyyden ja toistettavuuden käsitteiden avulla
Kun leikkiin esitetään kutsu, on parasta tarttua siihen, ei auta valittaa, ettei muka ehdi tai että tekee töitä. Selkäni takaa, jostakin etäämmältä kuuluu tirskahtelua ja sitten käännyn katsomaan. Jotakin vilahtaa puun rungon taakse häviten. Jatkan kävelyä, pysähdyn, olen tarkistavinani jalkaani kiinnitettyä lankarullaa. Taas tirskahtelua, ja askeleita, nyt lähempänä, rapisevien lehtien ja katkenneiden oksien rapinaa. Puiden taakse häviäviä hahmoja, olen kuin en huomaisikaan heitä ja jatkan puuhiani, mutta yllättäen käännyn ja paljastan seuraajani, jotka nyt muka yllättyneinä hälisten vetäytyvät taakse. Näin etenemme jonkin matkaa ja kunnes joku kutsuu lapsia. Lapsijoukko häviää metsäisen kumpareen taakse. Käännyn, heilutan kättä ja muistan, että samassa paikassa aamulla näin kahden metsäkauriin liikkuvan.
Ensin on fyysinen liike tai tapahtuma, joka on jäsennelty erilaisin koodein. Seuraavaksi sen esittäminen ja näyttäminen. Näyttäminen sillä tavoin, että se seuraa uskollisesti sitä, mitä tapahtui tai jotakin, mitä tehtiin joskus. Tapahtuma ja sen esittäminen ovat erilaisia toimia luonteiltaan, kuitenkin toinen jäljittelee toista. Tapahtuma tuottaa tallenteita ja tallenteiden välityksellä tapahtuma tai teko esitetään. Välitys implikoi etäisyyttä. Välitetty tulee esiin toisessa muodossa. Installaatio anastaa välitysprosessista jotakin tai se pikemminkin yrittää pitää kiinni välityksestä niin, että se on näkyvillä, saatavilla. Saatavilla olon esittäminen on prosessin esittämistä ja teoksen esillä olo on samalla sen tulemista. Avainasia tässä on näkyvillä olo, mutta tämän voi sanoa vain olemalla ulkopuolella, katsomalla tilannetta etäisyyden päästä. Menetelmä välittää tapahtumaa, kuvaa toimintaa paikassa. Välittämisen välineinä on nyt askelmäärä ja mittalanka, välittämisen työ kuvaa suhteen, vuoropuhelun olemassaolon.
Kuljen portaita pitkin yläkertaan. Portaikon seinustalla on valokuvakooste, kuvissa aurinko paistaa, hieman tuulta ja hajanaista pilvipeitettä. Näin, koska pyöräilijän häilyvä varjo viivähtää selvärajaisena, mutta jossakin kohtaa vain heikosti erottuen asfaltin, maantien, pellon, puiden runkojen ja pensaiden pinnasta. Pyöräilijä valokuvaa pyöräillessään. Astun huoneeseen tai se on enemmänkin avaran hallin kaltainen tila. Se vaikuttaa tyhjältä, seiniä peittävillä valkoisilla levyillä ei ole mitään. Paikka on Promenadigalleria Hyvinkäällä. [1]
[1] Esitin teoksen Tammimäki 3416 askelta ensimmäisen kerran ryhmänäyttelyssä Puun taju, Promenadigalleria, Hyvinkää, 2011. Myöhemmin lisäsin uusia osia teoskokonaisuuteen kuten Kylpyhuone, Kävelyasu, Pöytä ja videoteos Metsäkävely. Esitin nämä näyttelyssäni Kävelemällä, MUU Kaapeli, Helsinki, 2015.
Vanhan hirsitalon yläkerran lattialle on aseteltu tallenteet, installaation tapahtumapaikka on lattiatila. Kävelykehä mittaa tilaa asettamalla jalkapohjaa toinen toisensa perään. Tilan luenta tehdään nyt metsäaskelmilla. Arkistoidut kävelyt myötäilevät tilan muotoa: portaikkoa vasten oleva seinän suuntainen kävelyviiva ohittaa uunin ja kääntyy ja taittaa toisenkin nurkan. Huomioitavaa on paksut harmaaksi maalatut lattialankut ja seinien kulmat, jotka eivät ole suoria.
Videoteoksessa liikkuva kuva on projisoituna nurinpäin käännetyn tuolin pohjalle. Tuoli oikeinpäin ja tuoli nurinpäin ja katsoja istuu tuolilla ja metsässä kulkija istuu kivellä neuleasu päällä ja kertoo metsäkävelystä. Kerronnan kerroksia on nyt monta tai kerronnan alustoja on nyt monta. Kuvitellaan vastaanottaja, hänelle tarjotaan paikka ja näin hän asettautuu kehään. Kuvan rajaus on tiukka, neuleen pintaa pitkin kulkeva käsi, joka pysähtyy välillä raitojen kohdalla, välillä rajaus venyy näyttämään hieman puun latvustoja ja metsän pintaa.
Virkataan silmukoita, lasketaan silmukoita, puretaan silmukoita, neulotaan silmukoita. Neulotaan sängystä noustessa, neulotaan portaiden yläpäässä, keskivaiheilla ja alaportailla. Neulotaan puuroa hämmentäessä, neulotaan syödessä. Ja lopulta sormet ovat niin paksut, etteivät ne taivu enää neulomisasentoihin. Mutta määränpää häämöttää, pääntie on reunustettu ja auto kaartaa tammilehtoon.
Kuvaaja asettaa kameran jalustaansa ja äänittäjä tarkkailee lintuja. Kävelijä pukee neuleasun ja kiipeää isolle kivelle.
Myöhemmin kuvaajaleikkaaja ilmoittaa tarvitsevansa lisää äänimateriaalia. Kävelijä vierailee äänittäjän studiossa ja ihastuu mustiin seiniin. Kävelijä lukee rauhallisella äänellä sotkuisia muistiinpanojaan.
Tavallinen keittiönpöytä, pienellä lisälevyllä varustettu. Pitkään se oli työpöytänä työhuoneella, läheiseltä kirpputorilta ostettu ja sattumalta samaan kauppaan tulleen ystävän kanssa yhdessä kannettu, Katri Valan puiston kautta Käenkujalle. Se on ollut vuosia työpöytänä erilaisten työhuonekoosteiden historiassa. Usein se on ollut asetettuna ikkunan läheisyyteen. Vaalean sinisenharmaaksi maalatut pöydänjalat, jotka on kiinnitetty ruuveilla pöytälevyn kehikkoon. Tämä tekee siitä hieman huteran ja tämän tästä kumarrun tarkistamaan, etteivät ruuvit ole löystyneet. Pöytälevyn päällinen, hennon keltainen, on kuvioitu mustuttamaan kudotun kankaan rakennetta. Melkein kuin voisin laskea siitä langat kuteena ja loimena ja sanoa, että tämä on tavallinen palttina sidos. Tämä on vain hajanainen huomio, joka ei ihan pidä paikkaansa. Mutta pöydän äärellä on helppo ajatella jotakin sen tapaista. Uskon kuvitelmaani ja raivaan pöydän tyhjäksi tavaroista ja otan värikynät esiin. Väritän pöydän pintaan metsäkävelyn. Merkitsen yhden sentin kymmeneksi askeleeksi. Kämmensyrjään tarttuu väri helposti, sääli on, jos käsi tuhrii pöydän pintaa ja värikynävärit leviävät kämmenen alla. Asetan pöydälle valkoisen arkin, jonka reunaan olen tehnyt mittamerkinnät. Paperiin ilmestyy mystisiä numerosarjoja ja päivämääriä omien laskelmieni viereen, näyttelyvieraiden kirjoittamia.
Työskentelen näyttelyssä useana päivänä. Välistä on hiljaista, melkein pystyn unohtamaan lasiseinän takaisen käytäväkuhinan ja viereisen kahvilan äänet. Keskityn toimeen ja näyttelytila alkaa tuntua koko ajan vakuuttavammalta työskentelytilalta. Työ etenee, vaikka väritystyö on hidasta ja askeleiden laskemisessa menen helposti sekaisin. Olen ehtinyt jo useamman kävelykierroksen värittää, kunnes huomaan muutoksia toistuvassa kuvioinnissa. Kuvio ei toistu samanlaisena, olen tehnyt virheitä, mennyt sekaisin laskelmissa tai työn keskeydyttyä jatkanut väärästä kohtaa. Vierailija saapuu näyttelyyn, panen merkille, ettei hän huomaa pöydässä mitään poikkeavaa, en tarkoita nyt virheitä kuvioinnissa, vaan sitä, että kuviointi on ikään kuin huomaamaton, alkujaan jo pöytään kuuluva. Se on jollakin tapaa ilmeinen, ikään kuin se olisi alun perinkin ollut tällainen kuviointi pöydän pinnalla, kaupasta ostettu. Huvitun ajatuksesta, jään miettimään kävelyä häviävänä toimintana, ei näkyvissä, ei jättämässä jälkeä. Lisäys pöytään tai pöytämäisyyteen tässä ei toisi varsinaisesti mitään uutta siihen, jotakin sellaista, joka näyttäisi sen erilaisena.
Tammimäki on metsäinen lehtoalue, runsaan kolmen hehtaarin kokoinen, peltoalueiden ja pihapiirien rajaama pieni metsäkaistale. Se on aikoinaan ollut osin laidunaluetta, aidattua hakamaata. Kartta Saaren kartanon tiluksista vuodelta 1693 perusteella se on ollut metsäistä, osin niittymäistä entistä pelto aluetta.[2] Metsähallituksen selvityksen ja hoitosuunnitelman mukaan metsästä on kartoitettu 31 kookasta vanhaa tammea. Hoitosuunnitelman tarkoituksena on säilyttää puusto tammivaltaisena ja huomioida vanhojen maisematammien suojelu. Selvityksessä arvioidaan tammien iän olevan ainakin parisataa vuotta tai mahdollisesti vieläkin enemmän. Tammilehtoa on hoidettu karsimalla nopeakasvuisia puita kuten kuusia, koivuja ja haapoja. Näin on saatu lisää tilaa aluskasvillisuudelle kuten runsaslukuiselle pähkinäpensaalle rehevöittämään maaperää.[3]
[2] Nurminen, Hanna (toim.). 2008. ”Saaren kartano Mynämäellä.” Porvoo: PAINO WS Bookwell, sivut 204, 231.
[3] https://julkaisut.metsa.fi/wp-content/uploads/sites/2/2021/01/a65.pdf. Luettu 14.03.2023
Kolmekymmentäseitsemän askelta ei ole riittävä määrä peittämään taivaan kantta, ei riitä, vaikka tammipuiden lehvästöt aseteltaisiin vierekkäin. Taivaanpeittäjiksi ei näistä ole, ei näillä päivää yöksi muuteta. Hyvä niin, sillä nyt ei tarvitse pelätä puun hakkaajaa, joka kolmella iskulla kaataisi mahtipuun ja näin vapauttaisi sen voimat. Kalevala tietää Isosta tammesta, joka piti taivaan kantta yllä, toimi pilarina maan ja taivaan välissä. Tammimäen tammien lehvästöjen askelmäärät ovat melkein samansuuruiset. Aivan kuin ne olisivat tasatahtiin kasvaneet ja monen latvustokerrostuman kautta levinneet.
Teoksesta kirjoittaminen tapahtuu usein jälkikäteen. Joskus se voi tapahtua vuosienkin päästä. Varsinkin kun kyseessä on menetelmä, jolle on ominaista toistettavuus, se sisältää kokoelman lukuisista eri esitystavoista. On erinäisiä tekstikokeiluja, haparoivia alkuja, jotka päättyvät tuskaisiin tiivistelmiin tai sitten harhailevat hävyttömästi minne sattuu. Tähän turhautuneena päätän katsoa kuvamateriaalia uudestaan. Alan pohtia, miksi en käyttäisi teoksen rakennetta ja menetelmää hyväkseni myös teoksesta kirjoittaessani. Kävely lineaarisena toimintana toimisi nyt tekstin selkärankana ja paikoitellen kävelymenetelmän eri esitystavat erkanisivat siitä ja näin voisin välillä murtaa tai taittaa tekstin suoraviivaisuutta toimintaan nähden.
Sain ajatuksen aloitukseen Tuukka Pietarisen runoteoksesta Yksin ja toisin. Innostuin siitä, sillä näin sain viitattua kävelymenetelmän laskennallisen piirteeseen esitystapojen tuottamisessa.
Aloitan helposti, pääsen nopeasti jäljille teoksen rakenteesta tekstinä. Näkökulma rajautuu sitä ajatusta vasten, mikä on näkyvissä tai mitä näen. Positioin välillä kirjoittajasubjektin menetelmän ulkopuolelle, etäisyyden päähän. Sisällä olo on menetelmässä, metsässä olemista, kävelyä ja työskentelyä tallenteiden kanssa. Vaihdan näkökulmaa välillä ja haikailen jonkinlaista montaasinomaista kerrontaa. Mietin, miten lopettaa teksti, joka kertoo menetelmästä, jolla ei ole loppua. Mikä on kävelymenetelmän loppu, kun se usuttaa yhä uusiin kierroksiin?