Vastavuoroista jäljittelyä – kuvittelemisen ja kopioimisen liikkeitä
Tutkimuksessani kokeilen tapoja välittää työskentelyprosessin kokemuksellisuutta kirjoittamiseen. Tilanteellisuuden huomioimisesta tulee näin keino asettautua käsikirjoituksen äärelle sekä osoittaa myös tiedon paikantuminen. Tällöin ikään kuin jatkan teoksen äärellä olevaa paikantumista ruumiillisesti. Samalla se tuo silti esiin etäisyyden teoksen tekemisen hetken ja kirjoitustapahtumaan välillä. Toinen seikka tutkimuksen tekemisen näkökulmasta ajatellen taiteellista tutkimusta nimenomaan tekemällä tutkimiseksi. Tästä syntyy ajatus ruumiillisesta asettautumisesta suhteessa tutkittaviin ilmiöihin ja niiden osatekijöihin.
Ruumiillinen asettautuminen - ajatus siitä, että ruumiillisen liikkeen kautta lähestyen ymmärtäisin enemmän tai tietäisin paremmin. Tämä tulee mieleen asettautuessani piirtämään liikkuvan kuvan esitystä tietokoneen näyttöruudun äärelle kirjaston ahtaassa pöytälokerikossa.
Kuten jo edellä mainitsin, Benjamin kirjoittaa tekstissään tiellä kulkijan ja lentokoneen lentäjän erilaisesta tavasta kokea maisema. Hän vertaa tätä tekstin lukemiseen ja sen kopioimiseen. Benjaminin mukaan tekstiä kopioimalla pääsemme syvemmälle, ikään kuin asettaudumme fyysisellä liikkeellä enemmän tekstin maailmaan, ja että liikahdus tapahtuu myös meissä.(58) Tämä tuo mieleeni oman kopioimiseleeni liikkuvan kuvan äärellä.
Toisto ja kulkeminen ovat keskiössä Bruce Naumanin teoksessa Slow Angle Walk (Beckett Walk), 1968. Teoksessa tekijä etenee erityisen kävelytavan mukaan. Pelkistetyt, kömpelöt liikkeet viittaavat sanalliseen käskymuotoiseen oheistukseen tai tehtävänantoon, joka liikkujalle on annettu. Tämä tuo mieleen omat kävelyni käsikirjoituksen mukaisen oheistuksen mukaan.
Olin alussa nimennyt kävelykäytäntöni toisinkävelyksi. Hylkäsin tämän nimityksen kuitenkin aika pian. Se tuntui liian epämääräiseltä, silti sen tapa viitata poikkeavaan kävelytapaan toi mieleeni Bruce Naumanin kävelykokeilut työhuoneellaan 1960-luvulla.
Olen kirjastossa katsomassa videoteosta Slow Angle Walk (Beckett Walk). Videon kestoksi on merkitty yksi tunti, kaksi minuuttia ja kolmekymmentäkahdeksan sekuntia. Teen muistiinpanoja, mutta aika pian keskittymiseni herpaantuu.
Alan piirtää. Jaan muistivihon aukeaman suorakaiteisiin ruutuihin. Merkitsen ruudun sisälle ajan, videon pysäytyskohdan. Pysäytän videon ja piirrän nopeasti. Valitsen pysäytyskohdan summittaisesti, kirjaan sen ruutuun. Piirrän ensin pystysuoran linjan ja sen jälkeen diagonaalilinjan. Suhteutan Naumanin liikkuvan hahmon näiden viivalinjojen mukaan. Tummin elementti mustavalkoisesssa videossa on Naumanin housut. Jalat ovat koholla eteen tai taakse askeltamisen seurauksena.
Toiminnot: videon katsominen, pysäytys ja piirtäminen tuntuvat tapahtuvan samansuuntaisella rytmillä kuin Naumanin kävely videossa.
Tietokoneen näyttö täyttää pienen pöydän, oikealla puolella on hiiri ja vasemmalla puolella on pieni tila viholle. Molemmat kädet ovat toiminnassa: vasen piirtää, oikea pysäyttää videon. Pysäytysajat eivät tapahdu säännöllisin väliajoin: alussa pysäytän kymmenen sekunnin välein, myöhemmin paljon harvemmin, ehkä minuutin tai useammankin välein. Näin liikkeen kerronnallinen jatkuvuus ei tule esiin piirustuksissani.
Jatkan piirtämistä, mutta 48 minuutin kohdalla väsähdän. Päätän piirtämisen sijasta kirjata toistuvat liikkeet: alas, ylös, kääntyminen pois jne.
Antropologi Michael Taussig viittaa John Bergerin kirjoituksiin puhuessaan elävän mallin piirtämisestä eräänlaisena tulemisen tilana Taussig viittaa Bergeriin ja Benjaminiin sanoessaan, että piirtämisen viivalla tullaan toiseksi, ollaan kohteen sisällä, viivan sisällä.(59)
Mallista piirtämistä voisi ajatella seuraamisena. Seuraamisena siinä mielessä, että antautuu vietäväksi, tarkkailee jotakin toista, itsensä ulkopuolista. Tunnistan Naumanin pyörivän liikkeen avulla kolmiulotteisen tilan ja olen tietoinen omasta fyysisestä tilastani kirjaston pöydän äärellä. Piirrosviiva johdattelee seuraamaan kävelijän liikkeitä, jäljittämään toisen liikkeitä omilla liikkeillä. Jäljittelijä säilyttää etäisyyden kohteeseensa, mutta huomaan ajattelevani, että piirtämisen toimella minusta on tullut myös osallistuja. Nyt omat liikkeeni kirjaston pöydän äärellä liittyvät kävelijän liikkeisiin kuvaruudulla. Minusta tulee rinnakkainen toimija piirtämisen kautta. Mietin, mistä tässä on kyse, puran piirtämisen tilannetta. Ensiksikin kolme asiaa tulee mieleen: tilallinen orkestrointi, hallinta ja rytmi. Orkestrointi liittyy tässä tilalliseen hahmottamiseen, ruumiilliseen asettautumiseen näyttöruudun ja kirjastopöytälokeron ääreen sekä käsien erilliseen toimintaan. Tämä taas tuo esille hallinnan ja toiminnan, liikkuvan kuvan pysäytyksen ja siitä seuraavan piirtämisen toimen. Seuraava asia on rytmi tai paremminkin työskentelyn intensiteetti. Pidän kiirettä piirtäessäni. Tilanne muistuttaa croquis-piirtämistä sillä erotuksella, että määrittelen videon pysäytysajankohdat summittaisesti. Piirtämisen toimella uppoudun teoksessa tapahtuvaan toistuvaan liikkeeseen.
Mietin katsetta, silmillä tarkkaamista ja määritän nyt sen kyvykkyyttä monumentaalisuudella. Tarkoitan kaiken yli pyyhkivää ja etäisyyksiä tavoittelevaa katsetta. Se on jotakin Benjaminin lentokoneen lentäjän katseen kaltaista. Vastapainona tälle ehdotan langan katsetta, langan näkökykyä. Langan katse on puolestaan sukulainen Benjaminin tiellä kulkijalle. Yritän avata tätä sanomalla, että se on työvälineen katsetta, sillä se on yksityiskohdan koskettamisen katsetta. Työvälineenä käytän lankaa, joka merkitsee pinnan ja näkymän yksityiskohtaisella tarkastelulla. Se on lankakosketusten peräkkäisyyttä ja juuri tällä toiminnalla rakennetaan pintaa. Oikeastaan yritän vain johdatella seuraavaan asiaan.
Tarkastelen langan avulla oksan muotoa. Hahmotan kolmiulotteista kappaletta, sen tilallista ulottuvuutta langalla. Käytän apuvälineinä pahvinpaloja, joihin liitän oksanhaarojen väliin kiinnittämäni langat. Siirtämällä pahvin palaa pystyn ohjailemaan lankoja niin, että ne asettuvat punottaessa oksan varsien väliin mukaillen niiden muotoa.
Monumentaalisuus tässä ei ole vain keksitty asia. Itse asiassa kyseessä on mittakaavojen tarkastelu ja suhteuttaminen. Olen residenssissä, pienessä katalaanikylässä Pyreneitten vuoristossa. Jokainen aamu alkaa jo rituaaliksi muodostuneella eleellä, aukaisen verhot ja jään tuijottamaan vuoren rinnettä. Vuoren rinteet pysyvät kaukaisuudessa ja vaikka kuinka tarkasti yritän katsoa, seurata katseella vuoren ääriviivoja, ne pysyvät käsittämättöminä.
Päätän piirtää maisemaa, mutta se saa aikaan lisää vaivaantumista ja vahvistaa vain tunnetta, että minut on sysätty keskelle postikorttimaisemaa. Tunnistan arasteluni tällaisen maiseman edessä. Mutta miksi tyytyä kaksiulotteiseen esitykseen. Lähden kävelemään, teen haparoivia kävelyretkiä, haparoivia siksi, että olen kokematon vuoristossa liikkumiseen. Tuntuu kuin juoksisin kehää pitäen tiukasti kiinni myssystä ja huutaen kovaa: huimaa, huimaa. Niin korkealla olen ja sen ajatteleminenkin saa jo vatsan kouristelemaan. Unessa sänky lähtee liikkeelle ja vain kantapäiden kopautus patjaa vasten tainnuttaa lentohaluisen paikalleen öiseltä vaellukseltaan. Ikkunasta tai parvekkeen ovesta sänky tuskin mahtuisi lentämään. Kuvittelen, kuinka jonakin yönä kouraani tarttuu pilvenpaloja, ja taas huimaa sen ajatteleminenkin. Herään aamulla, menen parvekkeen oven eteen ja huomaan kuinka koko laakson pohja on kadonnut pilvipeitteen alle, yhtä pilvimerta koko laakso.
Minusta tulee taitava, taitava kävelijä, niin minusta tuntuu. Alan tunnistaa polut, kivet, askelmat. Löydän reittejä, joista lampaat ovat kulkeneet. Polkujen varsilta löytyy villatuppoja takertuneena oksanhaaroihin tai aidan varsiin. Opin ryömimään tiheän piikkipensaskasvuston läpi tai paremminkin ymmärrän kiertää ne. Löydän muinaiset polut alas laaksoon ja muihin kyliin.
Iltapäivisin niityllä laumassa hevoset asettautuvat jonoon odottaen viimeisintä paikalleen ja vasta sen jälkeen lähtevät nousemaan tietä pitkin kotiin, naapuri kylään. Kapealla kujalla vanhan hautausmaan reunustalla hevoset lähestyvät, pysähtyvät vastaantulijan kohdalla ja vasta ohitettuani kaikki seitsemän, ne lähtevät uudestaan liikkeelle. Laaksossa vastaan tulee kylän viimeinen paimen. Hän osoittaa sormellaan vuoren rinteellä näkemiään eläimiä. Yritän seurata hänen edestakaisin huitovia käsiään, mutta en pysty erottamaan yhtäkään eläintä, en liikkuvaa tai pysähtynyttä.
Käännyn kylää reunustavaa polkua pitkin alas, ohitan niitylle, kyläläisten yhteismaille levittäytyneet puutarhapalstat. Polku on nyt leveä ruohopeitteinen vuoren rinteen reunus, jota toiselta puolen rajaa kivimuuri erottaen pienen laitumen. Polku johtaa kiviselle kielekkeelle, jossa vanha osin raunioitunut kappeli sijaitsee. Tästä polku kaartuu jyrkästi alas sahaten vuoren rinnettä pirunpellon tiheinä askelmina.
Työskentelen rinteellä iltapäisin lähelle auringon laskuun. Tämä on loistava paikka, sillä iltapäivän aurinko osuu rinteen kalteville pinnoille ja rinne on suojassa läpitunkeutuvalta, raa’alta Atlantilta puhaltavalta tuulelta. Työskentely, kasvuston yhteen punonta keskeytyy, kun huomaan lähellä lentäviä petolintuja. Jossain lähellä partakorppikotkat ovat löytäneet saaliin. Myöhemmin illalla kuulen yhden hevosista kaatuneen jyrkältä rinteeltä alas.
Oksamaisuuden jäljittelyssä on ensinnäkin tärkeätä huomioida, että se, mitä tavoittelee, on jotakin sellaista, jolla ei voi olla tarkkaa, määrättyä muotoa. Ja, että parhaimmillaankin voidaan sanoa vain, että tavoitellaan jotakin tällaista. Yhtä lailla voisin sanoa, että pyrkimys on tuomittu epäonnistumaan. Näin on, mutta en anna tämän häiritä. Silti sen sanominen ääneen on tärkeätä, koska näin vain voin päästä lähelle jonkin kaltaisuutta. Ja vain tällä kaltaisuudella voin näyttää jotakin. Jos siis sanoisin, että yritän ymmärtää oksaa ja jos työskentely olisi suhtautumista ja asettautumista oksan kannalle, olla myötämielinen, suhtautua myötämielisesti oksaan. Näin se olisi.
Yhtä lailla voisin laittaa tuoteselosteen kaltaisen listan käytettävistä materiaaleista. Jotenkin tähän tapaan 73% kangaspaloja, 13% mehiläisvahaa, 10% kyniä, erilaisia kyniä, vääntyneitä neulepuikkoja, muovipulloja ja 4% pahvisuikaleita, niittejä, langanpäitä. Tämä skannaus ei tuo varsinaisesti mitään lisää tai anna edes riittävää selvitystä, mutta se tuo työpöydän äärelle, nimittäin keittolevy vasemmalla puolella ja siinä vahakattila vesihauteessa ja orastava oksan kaltaisuus vieressä. Kankaan pala upotetaan sulaan vahaan. Varovaisesti sormenpäiden, kynsien otteella kankaasta valutetaan ylimääräinen vaha kattilan kuumaa reunaa vasten. Siitä lämmin kangas asetetaan kynärungon päälle. Mutta ei pidä hätiköidä, koska vahan on ensin hyvä asettautua kankaaseen, vähän viilentyä ja vasta sen jälkeen taitella jäykistynyt kankaan pala kynärungon ympärille.
Tarpeeksi hyvä on tässä riittävä. Ei pidä liioitella, yrittää liikaa, tämä on tarkkaa ja epämääräistä toimintaa. Tarkkana olo on tässä keskittymistä ja epämääräisyys on luottamista prosessiin. Olosuhde mahdollistaa tilaisuuden, valinta marraskuun hämärän ja räikeän loistelamppuvalaistuksen välillä on helppo ja tässä voisin juoda teetä Tanizakin Varjojen ylistyksen kanssa. (Tanizaki, Junichiro: Varjojen ylistys, 2002. Kääntäjä Jyrki Siukonen. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Taide.)
Hämäryys leviää ja venyy äärimmilleen ja ainoa asia on asettautua siihen niin, että toiminta ja hämäryys tukevat toisiaan. Niukassa valossa tarkastellaan olennaista, työskentelyyn tulee valppautta. Huolehdin laiskasti kuplivan vesihaudekattilan ja sulan mehiläisvahan tarpeeksi, vaan ei liian kuumasta liemestä. Mehiläisvahan tuoksu leviää ja kynsien alla on vahapaakkuja.
Lopetan vasta kun huoneen nurkat häviävät räystäiden alle Tanizakin sanoin (ibid. sivu 38). Vaharakennelmat lepäävät pöydällä, en tarkastele niitä vielä sen tarkemmin. Aamulla nostan ne nurkkaan metsästä keräämieni oksien sekaan. Tämä taas huvittaa aina, oppikoot nyt oksien elämää.
Kuviteltu oksa, Paikoitusalueita, Galleria Sculptor, 2010
Savikimpaleita pöydällä, miniatyyrimaisemiako. Huomaan miettiväni maalauksia, jotakin maisemamaalauksen genreä. Pienellä kuvataan monumentaalisuutta - luonnonvoimien äärellä. Mutta ei se niin ole, kehitän vain tarinaa teoksen äärellä, vaikka saankin kiinni mielikuvaa aallonharjoista myrskyävällä merellä. Mutta mimesis uupuu nyt, koska ajatus askartelee materiaalissa, siis savenpalassa, johon kaiverrukset ja painallukset ovat rekisteröityneet. Indeksikaalisuutta pikemminkin kuin mimeettisyyttä. Indeksikaalisuus viittaa tapahtumaan, tekoon, ja tässä on perustavammalla tavalla kysymys havainnosta ja työskentelystä. Sanon perustavammalla, koska nyt ei ole kyse esittämisestä, vaikka nimi ehkä antaa viitteitä siihen. Mietin prosessia ja sen rekisteröintiä. (Ote muistiinpanoistani Damián Ortegan teoksesta Eroded Valley näyttelyssä States of Time, The Fruitmarket Gallery, Edinburgh 2016.)
Kyse on siis lankakosketuksesta. Tarkoitan tällä katseen luovuttamista konkreettiselle materiaalille niin, että materiaalilla on näkökyky ja kosketuskyky. Oksan kolmiulotteisen muodon hahmottamisessa käytän lankaa. Nämä ovat kangaspuun loimilankoja, neulalla parsin kudelankoja, jotka liitän oksanhaaroihin. Näkökyvyn luovutus perustuu ajatukseen, että paikat ovat fyysisesti saavuttamattomissa. Näkeminen on nyt konkreettista tointa ja se saa ajattelemaan kosketusta, siis näkijä tai näkevä elin koskettaa ja tässä en voi olla viittaamatta taas Benjaminin tielläkulkijaan. Tämä on tielläkulkijan katsetta. Tielläkulkija on paikassaolija. Ja tässä viittaan lankakosketukseen myös paikassaolijana, ulottuvilla olijana.
Leikittelen ajatuksella, että vuoristoisessa maisemassa valtavien etäisyyksien tähden näkökyvystä tulee kelvoton tai ainakin vajaakykyinen. Vaikka se kantaa saavuttamattomille vuoren rinteille, siitä tulee epämääräinen tai parhaimmillaankin vain suuntaa antava. Ajatus lienee enemmänkin siinä, että vain katsomalla minulla on pääsy kaukaiseen vuorenrinteeseen. Siksi tarvitsen jotakin konkreettisempaa ja tähän käytän lankakosketusta. Tällä tavoin ikään kuin tunnustelemalla pääsen pidemmälle.
Melkein, siis melkein, olla jotakin muuta kuin on. Kuvitella tai huijata, näyttäytyä toisena kuin mitä itse asiassa on. Tämä on tehtävä, löytää kohta, missä materiaali näyttää toiselta, mutta tunnistettavasti olla myös itsensä. Ajattelin alussa, että kysymys on muodonmuutoksesta, mutta ei se niin ole. Se on enemmänkin kahden erilaisen asian, käsitteen tai materiaalisen olomuodon samanaikaisuus.
Talo rakennetaan, kirjasto, nuorisotila ja asukastupa. Lähiö saa uuden kirjaston – jotakin tällaista voisi paikallislehti kirjoittaa. Arkkitehdilla on piirustukset valmiina, ja taiteilijalle esitetään toive moniosaisesta teoksesta talon eri tiloissa. Taiteilija tarkastelee piirustuksia, yrittää hahmottaa tilaa niiden perusteella. Kuviteltavissa oleva tila sisältää pilareita, jotka herättävät kiinnostusta. On siis kuviteltavissa oleva näkymä ikkunoiden takaa ja sisällä kuviteltavia kirjahyllyjä pilareiden välissä. Taiteilija kuvittelee lukijoita vaeltamassa hyllyjen välissä.
Piste tai kohta, ei se ole konkreettinen kohta vaan siirtymä, josta huomaa, että jotakin on muuttunut. Muutos on lisäystä, on tullut jotakin vierasta ja tämä lisäys on perustavalla tavalla muuttanut tilannetta, materiaalin tilannetta tai sanoisinko sen olosuhteita. Lisäys antaa ymmärtää, että on kysymys jostakin, mistä ei ole varmuutta. Epävakaa ehdottaa, häilyy kahden vaiheilla ja saa varmuutensa horjunnan edestakaisesta liikkeestä. Epävakaa on avoin tila ja tilaus erilaisille näkökulmille. Yhtä lailla voidaan viitata puiden elämään, vaatteen kuviointi, maastopuvun kuosi tarjoaa vihjeen sulautumisesta ympäristöön, ei erottautuvana taustastaan. Silti samaan aikaan tarkastellaan takin saumaa, taskun ompeleita tai hihansuuta. Raja on ylitetty, en tiedä tarkalleen missä, mutta olotila on toinen. On tapahtunut muutos, uusi identiteetti. Ja sitten eletään toisin. (Pohdintoja teoksesta Plataanikuja 8, 90420 Oulu, 2008, mehiläisvaha, vaatteet, Kaakkurin kirjasto ja monitoimitalo, Oulu.)
Kävelymenetelmässä rajoitteet kuljettavat jonkin toisen äärelle. Näitä rajoja kuvaan aluksi havainnoimalla metsän ja pellon rajaa. Nyt iso oja kuvaa rajoilla oloa. Yritän avata ja tarkentaa tätä kuvailemalla materiaalityöskentelyä mehiläisvahan ja vaatteen, maastopuvun kuosin, kanssa. Häilyminen tunnistettavan ja tunnistamattoman välillä kuvaa tätä prosessia. Pitäytymisen strategia havainnollistaa nyt tätä tunnistettavan ja tunnistamattoman samanaikaisuutta. Se on aktiivinen tila, mutta se ei pyri hallitsemaan eikä määrittämään toista.
Siinä missä rajoitteet ovat toimintaa sääteleviä ja määrääviä sekä käsikirjoituksen kaltaisia toimintaa ohjaavia tekijöitä, niin mielenkiintoni keskittyy nyt rajoitteen ja rajan tunnistamiseen. Lähestyn sitä materiaalin muutoksen kautta, ehkä liian kaukaa, mutta näin pääsen tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin tuomaan esiin valinnan paikan ja muutoksen.
Kuuma vaha imeytyy kankaaseen ja muuttaa sen olemusta; vähän niin kuin märän kankaan väritys, vahasta turvonnut ja nahkamainen tuntu. Näistä kankaanpaloista kootaan yhteen kappale. Puran vaatteen osiin. Erityisesti saumat, muotoon ommellut palat ja yksityiskohdat kiinnostavat. Työskentelyssäni korostuu ajatus jatkuvasta valintojen tekemisestä ja näiden valintojen todentamisesta. Hyödynnän vaatteen muotoon leikkauksia ja -ompeleita, käytän niitä ikään kuin hakeutuvana, puun muodoksi tulemisen asiana. Vaha horjuttaa kankaanomaisuuden tutusta johonkin tuntemattomaan. Vahattu kangas ”viivähtää” orgaanisuudessa. Ja se mitä kutsun orgaanisuudeksi tässä on outous tai paikaltaan siirtyminen.
Pidän yllä mielikuvaa, että jotakin tunnistamatonta on tullut materiaaliin ja tätä vierautta voi korkeintaan työntää johonkin suuntaan vai sanoisinko, että se on työskentelyä rajoilla. Valinnan tekemisestä vielä: se on jonkin asian, yksityiskohdan esiin nostamista. Esiin nostamista niin, että se on suhteessa muuhun. Tai parempi olisi kutsua sitä tasapainoiluksi, sitä se on.
Tienhaarassa olo on tasapainoilua mielikuvan ja konkretian välillä. Mielikuva tarkentuu siitä mille on jättänyt tilaa pysytellessään tienhaarassa. Pitäytymisellä – minä pysyttelen tuntemattomassa, enkä edes yritä määrittää sitä ja vain se on tärkeätä, että antaa sille tilaa. Minun pitää siis ainoastaan huolehtia siitä, että vieraalla on tila ja tilan antamisen kautta tuo, toinen, on olemassa. Määrittelemätön todentuu tehdessä.
Kosketuksen figuureja -artikkelikokoelman johdanto-osassa Mika Elo täsmentää kosketukseen liittyvää paattisuuden käsitettä. Kreikankielisestä pathos-sanasta juontuva sana ilmaisee jonkin vaikutuksen alaisena olemista, herkkyyttä, altistumista jollekin.(60) Kiinnostun tarkastelemaan paattisen asenteen kautta kävelymenetelmän rajoitteita ja rajan ulotteisuutta. Kävelymenetelmässä rajoitteet ovat jollakin tapaa muodollisia ja pitävät ”etäällä”, mutta silti määrittelevät toimintaa. Voisin ajatella rajoitteen rajalla oloa pitäytymisen kaltaisena, joka omaa muodollisen piirteen. Elo mainitsee paattisuuden kohdalla tahdikkuuden käsitteen, nimeten sen ”toisenvaraiseksi herkkyydeksi, joka on vastaamista kosketuksessa kohdattuun koskemattomaan”(61). Mietin tässä muodollisen ja tahdikkuuden vastaavuutta, pysymisenä ”etäällä”, pysymisenä rajoilla.
Altistuminen kyvykkyytenä, sanon näin, koska haluan tuoda tämän puolen esiin. Altistuminen ei rakennu puolustusasemissa oloon, jonkinlaiseen poteroitumiseen, jossa yritetään hallita tai puolustaa. Vieraan kohtaaminen tapahtuu välittömyyden ja avoimuuden kautta, kiinnostuksen liittyessä siihen, mitä rakentuu asioiden kohdatessa toisensa. Tämä on vankkaa oloa, sellaista vastaanottoa, joka ei ole passiivista omaksumista, vaikka sana ”passiivinen” tuleekin samasta juuresta (pathos). Tarkastelen sitä toimintana, altistumisen tapahtumana ja toimena hahmottaa prosessia. Ja kävelemistä pidän esimerkkinä tästä.
Rajoite on määritetty, se on jotakin, joka pakottaa toimimaan, kulkemaan. Rajan voi ymmärtää muutoksen merkkinä. Jotakin on tullut lisää tai jokin on muuttunut. Sellainen raja, jota ei aluksi tunnista, ei huomaa heti muutosta, koska se on tapahtunut hitaasti, asteittain tai ujuttautuen aluksi tunnistettavan jatkona. Itsensä ulkopuolisen kohtaaminen ja sen vaikutuspiiriin joutuminen on altistumisen tapahtuma.
Otan esimerkin ehkä kaukaa tai tukeudun kauaksi, kun avaan rajan ja muutoksen tunnistamisen kokemukseen fyysisen materiaalin työstämisestä. Kerron vahan kanssa työstämisestä, jossa tunnistettava asia muuttuu toiseksi ja tätä toista ei voi määritellä. Pysyttelemällä tässä, etäämpänä annan sille tilaa. Näin tunnettu ja tiedetty ikään kuin saa seurakseen havaitun mutta tuntemattoman. Tein oululaiseen lähiöön, Kaakkuriin teoksen, jonka nimenä on kuvitteellinen osoite. Ajattelin, että kuvittelemalla vieraalle paikan se on olemassa.
Tutkimukseni johdanto-osassa lähestyin kävelymenetelmän rajoitteita viitaten Oulipon tapaan tuottaa tekstiä menetelmällisesti. Kävelymenetelmässä rajoite, toiminnallinen rajoite kuljettaa jonkin luokse. Lähestymisen ja etääntymisen liikkeistä rakentuu teos, jota voi kuvata vaikkapa välimatkojen kirjautumisena.
Johdannossa liipaisin tätä teemaa läheltä mainitessani metsän ja pellon rajan: huomautin, että itse asiassa kahden loikkauksen levyinen raja, ja tässä tapauksessa uomaksi kaivettu oja, rajaa pienen metsäkaistaleen. Raja, jota edustaa kartassa pelkkä viiva, on rajaksi leveä ja laaja. Ja tähän kuvaannollisesti tarjosin kahden loikan hyppyä. Rajaa voi tässä tapauksessa kutsua jo alueeksi, joka erottaa metsän ja pellon, ja rajaksi, jossa voisi oleskella. Siihen voisi nostaa vaikka keittiön pöydän ja tarjoilla vieraalle teetä. Voisin sanoa, että tällaisilla rajoilla oleskeluilla teos rakentuu.
Pysyttelen ulkopuolella, en ylitä rajaa. Tämä seikka tuo mieleen toisenlaisen lähestymistavan ja mietin millä tavoin kävelymenetelmän rajoitteiden mukainen toiminta muistuttaa rituaalia. Yhtäläisyyksiä löydän helposti kuten toistoon perustuvan toiminnan. Tietynlaisen tavan toimittaa jotakin ikään kuin koreografiana, vaikka jokapäiväisestä toiminnasta. Mietin sitä, että alulle pantu toiminta sujahtaa jonkinlaisen kynnyskokemuksen kautta uudenlaiseen järjestykseen. Metsäkävelyn osalta etäisyyttä tuottavan menetelmän kautta olen syvemmällä metsässä.
Menetelmän harjoittaminen ja yllättävä kohtaaminen
Voidaan ajatella, että kokonainen tuotantolaitos on nyt pystytetty, nimittäin esitystapoja suoltava menetelmä, jonka avulla sikiää uusia ja uusia esityksiä. Äskeinen tuntuu jo melkein mainoslauseelta, mutta en anna sen häiritä, sillä toden totta tämä tuotantolaitos sylkee tilallisia tai tilattomia esityksiä, joita se kevyesti tarjoaa metsäkävelynä, kaupunkikävelynä tai vaikkapa runonlausuntana talvisessa maisemassa.
Rajoitteiden mukaan toimiva kävelijä on enemmän menetelmässä kuin paikassa olija. Etäännytys paikasta on väliaikaista ja tuotettua, silti etäisyyden tunnistaminen on tärkeätä. Etäännytys on siinä määrin keinotekoista ja väliaikaista, että se hämärtää rajoitteiden vaatimusten mukaan toimivan kävelijän käsitystä kokonaisuudesta. Tai ehkä parempi ilmaisu etäännytykselle on epäsuora suhde. Epäsuora suhde kuvaa kaikkea sitä materiaalisuutta, mitä menetelmä kykenee tuottamaan. Paikassaolija on siis enemmänkin menetelmässä olija ja tähän positioiden itsensä, etäisyyden päästä tarkastellen, hän jäsentää suhdettaan ympäristöönsä. Menetelmän tuottama etäännytys paradoksaalisesti altistaa kävelijän ympäristölle aivan erityisellä tavalla, pakottaa ”skarppaamaan” ja muokkaamaan jatkuvasti suhdetta ympäristöön.
Minusta tuntuu, että olen ehkä tarjonnut vaaleanpunaiseen paperiin käärityn paketin puhuessani rajoitteista ja niiden mukaisesta toiminnasta. Vaikka menetelmä näyttäytyykin järjestelmällisenä, ehkä antaen vaikutelman tarkkaan suunnitellusta tai harkitusta, on se kokeilujen ja harhailujen kautta muokkautunut ja jonkinlaisen hämmennyksen kaltaisen läpäisemä ja sen aikaansaama. Mutta ennen kaikkea se on toistojen kautta jäsentynyt.
Toiminta tarvitsee alustan, ehkä sanoin jo alussa, että kysymys on soveltamisesta, jossa ikään kuin testataan alustaa tai kappaletta toiminnan tanssiessa sillä. Toiminnan kutsuminen tanssimiseksi alustalla on löyhää, mutta se voi antaa viitteitä koreografisesta otteesta, joka tuo esiin eleet, liikeradat ja menetelmässä käytettävät rajoitteet, toimintaohjeet.
Kävelyn esittäminen toiminnan ja alustan vuoropuheluna jatkaa kävelyn aikaansaamaa suhdetta paikkaan. En ehkä sittenkään loppujen lopuksi innostu soveltamisen ajatuksesta tässä yhteydessä. Se saa kuvittelemaan, ikään kuin olisi muotti olemassa, johon jokin survotaan mukautumaan. ”Soveltamisessa” särähtää mukautuminen, ei-itsenäisyys. Soveltamisen ajatus tuntuu jollakin tavoin alisteiselta, hierarkkiselta suhteelta toiseen nähden. Nyt tarvitaan jonkinlaista notkeutta niin, että asialla tai esineellä tulisi olla vähintään jonkinlaisia plastisia ominaisuuksia. Korvaan soveltamisen ajatuksella yllättävästä kohtaamisesta, koska jos lähestyn menetelmää enemmänkin kyvykkyytenä, siitä katoaa parasiittimaisuus ja se näyttäytyy mahdollisuutena, joka luottaa kykyynsä muuntautua vaihtelevissa olosuhteissa tai tilanteissa. Tätä voi jo kutsua alustan ja menetelmän tuottamien havaintojen yllättäväksi kohtaamiseksi.
Yllättävä kohtaaminen – kylpyhuone tervehtii metsäkävelyä, kätellään tai sitten ei tai nyökätään ainakin. Pian paikalle saapuu pöytä, huomattuaan muut, kiirehtii tasajalkaa ja liittyy joukkoon. Seuraavaksi ryhmää lähestyy vaivihkaa neuleasu, empii hetken, mutta aivan kuin liukuen solahtaa mukaan. Pian kaikkien huomio kääntyy paikalle saapuvan paperiarkin suuntaan. Paperiarkki elehtii kiivaasti, en saa selvää puheesta, sillä huone täyttyy pian hälinästä ja paksusta tupakansavusta. Siirryn muualle.
Kahden erilaisen liitto, kuten esimerkiksi pöytä ja kävely, toimii tukeutumalla toisistaan poikkeaviin ominaisuuksiinsa; menetelmä levittäytymiskykyynsä ja kappale tarjotessaan rajallisen tilan ja alustan tälle määrälliselle levittäytymistavalle. Menetelmä asettautuu kappaleen pinnalle ja näin se on luonut sille uudet koordinaatit. Kappaleen pinta voidaan määrittää nyt toisilla parametreilla ja tämä toinen on siis jotakin täysin muuta. Ja voikin nyt kysyä, mitä merkitystä tällä on tai mitä se antaa lisää. Tähän voisin vastata, ettei mitään, ellei pidä merkityksellisenä jo sitä, että asioita voi tarkastella ja määritellä toisin, toisin kuin tavanomaisesti on tottunut. Tämä liitto kahden erilaisen välillä nimittäin luottaa tai tukeutuu ajatukseen kotiinpaluusta, kävelyn kotiinpaluusta. Ja tällä kotiinpaluulla menetelmä rakentaa uudet koordinaatit kappaleen pinnalle. Voisi ajatella, että kävelymenetelmässä rajoitteiden luominen ja niiden noudattaminen on siinä mielessä tavoitteellista toimintaa, että kävelijällä on pyrkimys saapua ainakin jossakin vaiheessa kotiin.
Samaan tapaan kuin pesäpallossa, jossa lyöjä palaa kotipesään juostuaan kaikki pesät, kävelymenetelmässä kävelijä tukeutuu ajatukseen kotiinpaluusta. Kävely on kierros. Kävelymenetelmässä ja nyt on kysymys metsäkävelystä, jossa kotipesää edustaisi koivun ja kiven juurelle jätetty polkupyörä, niin että tämä olisi se piste, mistä kävely kaakeleiden tai pöydän pinnalla lähtisi liikkeelle uudestaan. Näin ilmaistuna pöydän pinta tai kylpyhuone olisi tietty määrä metsäkävelyjä (kierroksia). Tästä voisin saada helposti matemaattisen yhtälön, voisin osoittaa kahden eri tekijän keskinäisen riippuvuuden, suhteen. Mutta jatkan vielä kävelyn levittäytymistä pöydän pinnalle tai juoksuja pesäpallossa, jotka kuvioisivat tällä tavoin pöydän pintaa. Toiston kautta kävelykierroksen epäsäännöllinen kuvio muuttuu säännölliseksi kuvioksi, osaksi suurempaa yksikköä. Metsässä vahtikoira toimi reviirinsä suojelijana ja oli näin estämässä latvustokävelyt. Se oli kohta, väriraidoissa, jossa useampi sininen raita puuttui vihreitten ja valkoisten väliltä. Nyt tämä poikkeus kuvioinnissa auttaa tunnistamaan kohdan.
Tarkasteltaessa alustan ja menetelmän suhdetta kaupunkikävelyn kohdalla tilanne on toinen. Kaupunkiliikkujan havainnoista rakentuu kolmiulotteinen kappale, joka monimuotoisine kulmineen tuo mieleen kubistisen tavan rakentaa pintaa levittämällä kappaleen erisuuntaiset pinnat tasolle. Kappaleessa kävely on näin anastanut itselleen katujen ja korttelien kulmat. Kaupunkikävelijän askeleita siivittää värirekisterin aktivointi.
Ensin kiinnostuin metsäkävelyn kohdalla ajattelemaan kääntämistä yksinkertaisesti siinä mielessä, että jalkatyö muutetaan käden työksi, kävelemisen kääntymisenä virkkaukseksi. Kaksiosainen työskentelytapahtuma: kävelytapahtuma ja siitä saatujen tuotosten työstäminen, työskentely työhuoneella. Kumpikin tapahtuma käsittää ruumiin liikeradat ja määrällisen etenemistavan. Benjamin puhuu käännettävyydestä teoksen ominaispiirteenä.(62) Kävelymenetelmääni suhteutettuna tämä tuo mieleeni ajatuksen menetelmän ja alustan vastaavuuksista. Tässä käännettävyys liittyisi mittayksikön, embleemin tunnistamiseen, koska nyt puhuttaisiin kokonaisuudesta käsin, jota mittayksikköä toistamalla saadaan selville.
Jäsennän kävelytapahtuman peräkkäisyytenä ja ajallisena toimintatapana. Kävely tuottaa tilallista hahmotusta. Metsäkävelyn kohdalla kääntämisen ajatus toimii ehkä ilmeisimmin, sillä langan kanssa kävely taipuu helposti mitattavuuteen, järjestykseen perustuvaan esitystapaan ja toistettavuus/käännettävyys on siinä helppo osoittaa. Seikka, joka kiinnostaa on lineaarisen etenemisen kaartuminen tilalliseen esittämiseen kuten metsäkävelyssä kylpyhuoneen kaakeleiden värityksenä ja siitä otettuina valokuvina laatikon muodossa. Käännösten avulla tapahtuu ketjuuntumista.
Tilallisuus olotilana, viittaan tässä metsässä olijaan ja sen tilallisia käännöksiä kuvaan essiivisinä. Tilapäistä tai valinnaista olotilaa tai olomuotoa tarkoittava suomen kielen sijamuoto, jota käytän tässä ilmaistakseni käännöksen olemisen sijana, jonakin olemisena kuten ”neuleasuna” ja ”kylpyhuoneena”.
Kaupunkikävelymenetelmässä käännettävyys ei rakennu yhtäläisillä perusteilla, siinä visuaalinen havainnointi ei tuota lineaarisesti ketjuuntuvaa käännettävyyttä. Kävelyn koreografia on nyt pirstoutuneita näkymiä. Valokuvista koostuva monikulmainen laatikosto ei ehdota etenemistä lineaarisena vaan koosteisena visuaalisena vyörytyksenä. Lähikuva punaisesta kiiltävästä pinnasta tai jonkin yksityiskohdan esiin nostaminen tuo mieleen ajatuksen, että näkevä silmä on nyt kyynärpää, lantio, sääri - siis se, joka koskettaa metallista pintaa.
Lumeen tallattujen kirjainten kohdalla käännös on ruumiillisuutta. Lumeen tallattu jälki ilmentää ruumiillista tapahtumaa. Kun kirjoitan lumeen tallatusta jäljestä kirjoitukseni palauttaa ruumiillisen kokemuksen hetken. Symbolinen ele manifestoi subjektia ajassa ja paikassa. Tallaamisen liikkeen ja lausunnan kautta teksti palautuu ruumiillisuuteen. Kävelijäkirjoittajan asemointi lumiseen maisemaan tapahtuu kirjoitusrivien asettumisena auringon sijainnin mukaan sillä kirjoittajan varjon osoittaa kirjoitussuunnan. Toiminta tuottaa tekijyyttä, joka operoi yksityisen ja julkisen välillä. Toiminta myös kuroo yhteen eri ajalliset kerrokset.
Kirjoitusharjoituksia -osion tein myöhemmin ”lumen jo sulettua”. Se syntyi jatkeena, lisäosiona tai tarkennuksena. Siinä translitteroin arabialaiset kirjainmerkit latinalaisiin. Ohut lanka osoittaa kirjainmerkkien vastaavuuden. Minua kiinnostaa lankajuoksutus, joka kaartuu kirjainmerkkien välissä tilallisuutta hakevana tavoittelemassa jatkuvuutta, osoittamassa käännöstä, mutta myös kääntämisen paikkaa.
Menetelmä ja poikkeama
Kävelijän käsikirjasta, jos nyt kuvitellaan sellaista ylipäätänsä olevan, oivallisesti voisi löytyä c-kirjaimen kohdalta käsite ja mahdollisuus clinamen(63). Tämän sanotaan olevan kaltevuuteen viittaava pienin mahdollinen kulma, tangentti kaarteessa. Oulipolaisessa kehyksessä clinamen häiritsee ylettömän rajoitteiden mukaista toimintaa mahdollisuudella harhautua, valita toisin, sillä clinamen tarjoaa poikkeaman rajoitteiden tiukoista seurauksista. Oulipolle syyksi rajoitteista poikkeamiseen riittävät esteettiset perusteet, ei niinkään se, että rajoitteet olisivat sinänsä toimintakelvottomia.(64)
Derridalta löytyy vastaavanlaisia käsityksiä clinamenista. Epikurolaisen filosofin, runoilija Lucretiuksen mukaan satunnainen poikkeama atomien muutoin tasaisessa, lateraalisessa virtauksessa ylhäältä alas sysää atomit keskinäiseen vuorovaikutukseen. Tätä atomien äkkikäännöstä kuvaa käsite clinamen. Christopher Johnsonin mukaan Derrida löytää tästä yhtäläisyyksiä kirjainten järjestäytymiseen kielellisessä lauseessa verratessaan atomien liikettä ja kirjaimien asettelua keskenään.(65)
Kävelymenetelmässä toiminnan harhautumiseen voi olla monta syytä; koiran raivoisa haukunta metsässä pysäyttää mittaajan pois toimestaan, tai urbaanin tilan autoton näkymä voi saada kulkijan epäröimään. Mutta ei se oikeastaan pysäytä tai edes estä etenemästä, sillä tämä vain herättää lopulta mielenkiinnon tarkastella tilannetta toisin. Niin, että ylipäätänsä mitään ei pidä ajatella itsestään selvyytenä. Tämän voisi jopa ajatella olevan edellytys rajoitteiden vaatimuksilla toimivalle kulkijalle.
(63) Epikurolaisen atomiopin mukaan clinamen eli deklinaatio kuvaa atomien harhautumista, äkkikäännöstä radaltaan. Sen avulla on selitetty, miksi ihmisellä on vapaa tahto. https://fi.wikipedia.org/wiki/Clinamen. Katsottu 8.4.2025.
(64) Mathews & Brotchie 1998 & 2005, 126.
(65) Johnson 1993, 134-135.
Oulipolaisen clinamenin mukaan on oikeutettua käyttää poikkeusta silloin, kun se ei ole välttämätöntä - oulipolaisittain ajateltuna. Niinpä voi valita, kun reviiriään puolustava koira estää kävelyt. Sininen lanka sotkussa ja vähän veemäisellä mielellä kiristelen myös hampaitani. Isäntä huomaa tilanteen ja tulee avuksi, huikkaisee, että laitan koiran liekaan tai vien sisälle. Siihen minä lauhdun ja sanon, että antaa olla vaan, kyllä se näinkin käy. Sotkuisen langan työnnän reppuun, selvittelen sen illalla. Clinamen tarjoaa vaihtoehtoja.
Menetelmä antaa helposti mielikuvan hallinnasta ja sitä kautta aikaansaadusta, edelleen hallitusta kokonaisuudesta. Nyt kuitenkin poikkeava tapahtuma, sattuma, kohtaaminen reviiriään valvovan koiran kanssa sisällytetään kokonaisuuteen, koska on kyse enemmänkin tilanteesta kuin paikasta sinällään. Menetelmä kirjaa poikkeaman. Näin tilapäisyyden koordinaatit on merkitty. Visuaalisessa teoksessa satunnainen muutos menetelmällisessä etenemistavassa sisään kirjautuu osaksi teoksen rakennetta. Voidaan jopa ajatella, että eteneminen tällä tavoin on jo lähtökohtaisesti ”harhautunutta”.
Jospa kävelymenetelmä tässä kaikessa hyvinvoinnissaan lineaarisen etenemisensä voimalla syö mahdolliset ja mahdottomat valinnat ja näin varmistaa, ettei itse asiassa ole mitään sen itsensä ulkopuolista. Aivan kuin atomit vertikaalisessa virtauksessaan ja deklinaation voimalla kaartuvat pyörteen tai jonkun muun imuun. Mutta atomien järjestys virtauksessa on vain naamioitunut kaaos ja itse asiassa deklinaatio on jo alusta asti tapahtunut. Virtaus on jo järjestynyttä kaaosta, sillä brownilaisen liikkeen(66) satunnainen liikehdintä häilyy taustalla. Michael Serresin mukaan asioiden alku ja järjestyksen alkaminen koostuu vain pienestä tilasta kaaoksen ja pyörteen väliltä.(67)
Teoksessa Punaiset autot - kaupunkikävelyn osalta menetelmä rakentuu ajatukseen hallitsemattomuudesta tai paremminkin vastarinnasta ja hallinnan sijaan se tarjoaa todennäköisyyttä tai mahdollisuutta. Edellytyksenä tälle on suostumuksen kaltainen navigointiin valpas asenne.
(66) Brownin liike kuvaa hiukkasten vaihtelevaa, poukkoilevaa liikettä nesteessä. http://fi.wikipedia.org katsottu 30.10.2024
(67) Berressem 2005, 56-58.
Kävelijälle liikennevalon vihreän äänimerkki on ta-ta-ta-ta-ta -tiukkatahtista tempoa tarkoittaen nopeammin: kiihdytykseen kehottavaa rytmitystä. Juokse, juokse se haluaa ja ainakin Herttoniemen risteyksessä Itäväylän ylityksessä. Se todella sitä tarkoittaakin, sillä Itäväylän kaistojen ylittämisessä ei yksi kierros vihreää riitä, ei vaikka juoksisikin.
Ympäristösuhteita
Teos ympäristösuhteena on vuoropuhelua ympäristön ja toiminnan välillä. Teos rakentuu tästä dialogisesta suhteesta. Tällä tavoin määriteltynä sen objektiluonnetta on häiritty. Teos on yhtä kuin sen tuottamisen prosessi. Näin tuottamisen toimi liittyy teoksen esittämiseen.
Kaksiosaisen tapahtuman teoksena esittämisessä ruumiillinen subjekti tuodaan nyt esille embleeminä. Se viittaa fyysiseen toistettavaan liikkeeseen, jonka avulla kykenen ajatuksellisesti venyttämään tapahtumaa kohti installaatiota. Installaatiossa se on ikään kuin järjestäytymisen, fyysisen liikkeen organisoimisen kuva. Nyt tarkastellaan pintaa, sillä toistettava liike on vain katseen kautta tavoitettavissa. Näin saadaan esille mekaaninen liike ja sen jälki esitetään eri tarvikkein. Tämä kaikki liittyy tapahtumasta saatuihin tallenteisiin ja niiden esittämiseen. Läpinäkyvyyteen pyrkivä tapahtuman esittäminen tavoittelee jakamisen ajatusta.
Ruumiin liikkeen jäsentäminen, sen organisointi on se, mitä yritän embleemin avulla tuoda esiin installaatiossa. Donna de Salvo kirjoittaa esipuheessaan Where We Begin: Opening the system, c.1970, että taiteilijoiden pyrkimyksenä on synnyttää katsojissa vastakaikua käyttämällä fyysistä kehoa eräänlaisena duchampilaisena readymade –kappaleena.(68) Tämä huomio ruumiillisuuden tai liikeratojen esittämisestä readymadena liittyy myös siihen, mitä ajattelen embleemistä. Vaikka varsinaisesti readymade–käsitettä on käytetty yleensä kuvaamaan teollisesti valmistetuista esinekoosteista tehtyjä tai löydetyn materiaalin uudelleen käyttöönottoa teoksissa, on se tässä pelkästään kuvaamassa koosteista ruumiinliikekieltä. Se liittyy myös jonkinlaiseen mielikuvaan fyysisestä liikkeestä ja se toimii näin sen jäännöksenä.
En lähde arvailemaan, mikä eleiden kirjoitus olisi nyt kyseessä, en varsinkaan, kun kyse on arkisesta toimenpiteestä, joka tehdään siinä sivussa aikeella. Tarkoitan tällä sitä, ettei siihen yleensä keskitytä niin, että tämä olisi jotakin varsin merkittävää. Huoltotoimenpiteitä: silittämisen liike, käsi kuljettaa silitysrautaa vaatteen pinnalla, suoristetaan rypyt. Sileä pinta, puhdas vaate, sellainen, jonka heti haluaisi laittaa päälle siten, että siihen syntyisi uudet vaot ja taitokset. Silitetään puhdas paita, etupuoli, napinlävet ja niiden välit, hihat, hihansuut, kaulukset. Lämmin kangas taitellaan pahvisen mallin mukaan. Kuuma rauta kuljetetaan jokaisen taitoksen päältä. Silitetty vaate laskostetaan näin ja sillä on kaakelin ja lattiaruudun mitat. Huoltamisen eleillä on nyt rakennettu tila. Tämä liittyy arkisten eleiden arkistoon.
Koordinaatisto, 2010, Arjen voima, Gallen-Kallelan museo, Espoo
Liikeratojen esiintuominen embleemikäsitteen avulla liittyy myös ajatukseen jäännöksestä. Liikeradat jäännöksenä kiinnostavat myös siltä osin, että ne ovat häviäviä, tilallisia esityksiä. Teosta esitettäessä niissä ei nähdä olevan merkitystä. Kuitenkin toistettava fyysinen liike jättää subjektiin muistijäljen. Ele ruumiinkielenä kiinnostaa, ei niinkään viestin korvaamisen ominaisuudessa vaan ruumiin eri osien, asentojen ja liikkeiden kautta hahmottamisessa, rakennuspalikkana ja näin ele luo jatkuvasti uusia tilallisia tulkintoja.(69)
(69) Taiteilija-tutkija Denise Ziegler kertoo kuvataiteen tohtorintyön opinnäytteessään ”tarkemmin määrittelemättömästä eleestä”. Esimerkkinä tällaisesta inhimillisestä eleestä hän mainitsee kalenterin rei´itettyjen nurkkien repäisyeleen sormien otteella. Hän tekee tällaisista vähäisistä eleistä teoksen, joka edelleen sisältää yllätyksellisen tai ennalta arvaamattoman piirteitä. Ziegler 2010, 78.
Peli - huojuva teline Throw the Sock, hit the Lid, on koottu huonekaluihin käytettävistä jousista, kattilankansista ja kuminauhoista roikkuvista kivistä, heijastinpaloista. Tarkoitus on saada aikaan telineissä huojuntaa, edestakaista liikettä. Tämä taas tapahtuu heittämällä kansien päälle huopatulppia tai pesun vanuttamia villasukkia. Teline huojuu ja nyt voi keriä ajatusta hieman auki kertomalla esineistä. Itse asiassa kerronta alkaa jousista ja niiden käytöstä installaatiossa. Kerron askeltamisesta lumessa, painamisen liikkeestä, jäljen jättämisestä. Olemme uimarannalla ja hiekka on hyvä alusta painamisen liikkeen ja jäljen näyttämiselle. Kerronta jatkuu nyt muistikuvalla hämmentävästä keskustelutilanteesta vuosien takaa. Keskustelussa hyppelehtii dysleksinen taantuma aikaansaaden aikatasojen sekoituksen kerronnassa, huominen oli eilen ja päinvastoin. Hämmennyn kömmähdyksestä ja yritänkin korjata sählinkiä sanoissa. Mutta samaan aikaan ihastun mielikuvaan, joka syntyy nimittäin leijaileva kaasuputki pään päällä, sellainen, jossa aikatasot sujuvasti sekoittuvat kaasuputken huojunnassa. Ikään kuin tähän aikatasojen sekoittumiseen perustuen pyydän työpajaan osallistujia miettimään jonkin eleen, työskentelytavan, jota he ovat aikaisemmin käyttäneet työskennellessään. Seuraavaksi ehdotan, että lähtisimme pienelle kävelykierrokselle uimarannalla, kävelisimme takaperin, keskittyen kulkuun, tasapainoon ja rauhalliseen taaksepäin etenemiseen hiekkaisella pimeällä rannalla.
Puheenvuoroni työpajassa, Throw the Sock, hit the Lid, 15.09.2020. Interdisciplinary Interventions, HietsuPavilion
Tarkastellessani liikkeen ja eleiden esitystä etäämmältä mietin tanssin liikeratoja inskription kaltaisena kirjoituksena. Tanssin tutkija Sally Ann Ness tarkastelee, minkälaista liikkeenkirjoitusta tanssi tuottaa. Lähtökohtaisesti hän pohtii liikkeen kirjoitusta kielellisenä tai kvasikielellisenä merkinantona. Hän huomioi kaiverruksen kaltaisen jäljen jättämisen kysymällä, mikä on kaiverruksen alusta, jäljen jättämisen pinta, johon kaiverrus työntyy. Hän näkee kaiverruksen kirjoittautumisena johonkin, paikantumisena. Tähän hän johdattaa aluksi tarjoamalla eräänlaisen tilallisen hallinnointialustan(70), johon kaiverrus asetetaan käsittäen sen työntymisenä sisäänpäin. Ness hylkää kuitenkin ajatuksen liikkeen kirjoituksesta visuaalisena kokemuksena. Hän jatkaa tästä toisaalle tanssiteoreetikko ja koreografi Rudolf von Labaniin viitaten, ei enää niinkään liikkeen tilalliseen merkintään, jäljen kaivertamiseen alustaan vaan ajatellen enemmänkin liikkuvaa ruumista liikkeen välineenä. Tällä tavoin tanssijan ruumis toimii ”elävänä kudoksena liikkeen kirjoitukselle”.(71) Palaan kuitenkin ajatukseen hallinnointialustasta liikkeen inskriptiona, johon vertaan vaatteen silittämisen liikkeitä vaatteen taitoksia aikaansaadessa. Tarkastelen käsien liikettä liikeratojen kirjoittautumisena vaatteen taitoksiin. Silloin laskostettu vaate toimisi eräänlaisena hallinnointialustana (host), liikkeenkirjoituksena, jota määrittäisi jälki ja nyt se olisi kaakelin muotoon laskostettu vaate. Tällä viittaan teokseeni Koordinaatisto(72), jossa taiteilijakodin kylpyhuoneen kaakeleiden ruudutus sai parikseen kaakelin muotoon laskostetut vaatteet. Teoksessa huomioni liittyi arjen huomaamattomiin toimiin ja eleisiin.
Liikkeen inskription uran jättämisenä on Richard Longin ikoniseksi muodostuneessa teoksessa A Line made by Walking, 1967. Teos valokuvana, indeksikaalisena merkkinä kävelyn jäljestä ja nimi viittauksena tekotapaan. Longille kävelytapahtuma ja valokuva ruohokenttää halkovasta kävelyviivasta ovat samanarvoisia.(73)
Ajatus liikkeen inskriptiosta ja hallinnointialusta ovat tapoja jäsentää kävelymenetelmien alustaa ja toimintaa. Teoksissa tämä näkyy esimerkiksi kaakeleiden, paperiarkin värityksenä, pöydänpinnan kuviointina tai valokuvakoosteista rakentuvana kappaleena. Tämä erittely toimii myös tarkastellessa toimintaa ja alustaa, toimintaa ja ympäristöä, sekä niiden välistä suhdetta. Tätä tarkastelen nyt kävelymenetelmien tuottamana ympäristösuhteena, jota hahmotan paattisen kosketuksen avulla.
Kävelymenetelmä tuottaa erilaisia tilanteita ympäristön kohtaamisiin. Menetelmän avulla jäsennän suhdetta paikkaan. Kävelymenetelmän rajoitteet ovat keinotekoista ja mekaanisiakin ja ne sysäävät toimijan navigoimaan ei totutulla tavalla. Kävelijä alkaa hahmottamaan suhdettaan ympäristöön. Kosketus on koskemattoman koskettamista ja tällä tavoin erojen tunnistamista.(74) Ajattelen kosketuksen toisenvaraisuutta toiminnan ja alustan suhteena, koskettavan ja kosketetun välisenä suhteena.
Mietin kävelymenetelmän tuottamaa ympäristösuhdetta kosketuksen kaltaisena, tarkastelemalla sitä konkreettisena ja käsitteellisenä asiana. Artikkelissaan Kosketuksen ulottuvuuksia Sami Santanen tarkentaa kosketuksen monimerkityksellisyyttä kietoutumisena.(75) Kosketuksen monitahoisuus kietoutumisena avaa väylän kävelymenetelmän toimijan singulaariseen kokemukseen sekä kulkee mukana menetelmän esittämisessä teoksena että kuvaamassa toiminnasta syntyvää suhdetta. Santanen täsmentää kosketuksen heterogeenisyyttä vierasperäisyydestä käsin huomioiden Bernhard Waldenfelsin käsityksen paattisen kokemuksen ajallisuudesta, erkaantumisena ennakoimattomaan yllätykselliseen ja siihen vastaamisena. Tätä erillisyydestä syntyvää katkosta Waldenfels kutsuu diastaasiksi. Hänen mukaansa merkittävää siinä on ajallinen siirtymä.(76)
Tämä saa ajattelemaan kävelymenetelmän tuottamaa toimintaa kontaktin ottamisena vieraaseen, joka nyt menetelmän rajoitteen kautta vetää puoleensa. Vaikka tässä tapauksessa rajoite on jo ennalta määritelty ja sitä kautta tiedetty ja etukäteen jo tunnistettavissa oleva, niin silti voidaan ajatella, että sitä leimaa yllätyksellisyys. Näin rajoite vaikuttavuudessaan asettautuu kontaktiin. Menetelmästä syntyvä vaikuttuneisuus osoitetaan uudestaan ja uudestaan.
Kävelymenetelmät poikkeavat toisistaan. Ehkä talviseen maisemaan tallotut jalanjäljet kuvaavat enemmänkin visuaalisen teoksen prosessia kuin menetelmällisellä tavalla tuotettua visuaalista esitystä. Mutta en jää tätä arvioimaan vaan siirryn pohtimaan vaikuttuneisuutta paattisen käsitteen kautta. Löydän helposti eräänlaiset attribuutit menetelmiä kuvaamaan tai taustoittamaan. Pohdin vaikuttuneisuutta affektiivisena asiana kävelymenetelmissä kuten metsäkävelyssä vaikuttuneisuutta ihmettelyn ja haltioitumisen asiana. Muistikuva tällaisesta eleestä on sormien sovittautuminen liuskaisten uurteiden syviin uomiin puun rungon ympärikävelyssä. Sovittautuminen rinnastuu mittautumiseen, sormien melkein yltämiseen puun kaarnan syviin juonteisiin tai langan ja askeltamisen yhteistyöhön.
Kaupunkikävelyn – Punaisten autojen -- kohdalla puolestaan vaikuttuneisuutta kuvaisin leikillisyyden, huvittuneisuuden ja tietynlaisen uhmakkuuden attribuuteilla. Jalankulkijan ahdas ja usein alisteinenkin sija kaupunkitilan arkisissa käyttötilanteissa saa vastapainoa. Vaikuttuneisuutta synnyttää myös hahmottuva kollaasinomainen näkymä, joka hätkähdyttää moninaisuudellaan.
Kolmannen menetelmän, Pääsy maisemaan kohdalla vaikuttuneisuus häilyy liikutuksen, liikahduksen ja ponnekkuuden välimaastossa. Tässä ele rakentaa tai ehkä paremminkin osoittaa ajallista yhteyttä, linkittää subjektin olosuhteiden läpi ajassa ja paikassa.
Viimeiset viisi kuukautta työskentely työhuoneella on tiivistä. Tuntuu melkein, että asun täällä, kesä on kuuma, ikkunat auki silti asuintalon piharakennuksen kivijalassa sijaitsevassa työhuoneessa ilma ei vaihdu. Pihan täyttävät lepäämään jätetyt autot ja pyörärivit seinustalla. Roskalaatikoiden kansien kolahtavat äänet sekoittuvat tupakalle saapuneiden puheensorinaan.
Autopaikan kokoinen työmaa on ikkunani edessä, yläkerran äänistudio remontoi. Mumisen myötätuntoni akvaariokaloille ja kohdistan huomioni kuplivaan vesihaudekattilaan ikkunan edessä. Minulla on harjoittelija, ja Hennan kanssa työ sujuu. Vahan kanssa työskentely sopii kesällä, kosteus viipyilee kankaan kuitujen onkaloissa. Pitää hypätä sisään vahataskuun. Vahasta tulee ajan määre. Viipyily vahan ajassa vaatii liittoutumisen siihen. Ensin on möhkäle, paksusta levystä murrettu nyrkki. Se liukuu kuumaa kattilan pohjaa pitkin. Vähitellen ruskea neste peittää pohjan, nyt nyrkki on auennut ja kämmen, sormet lepäävät alustaa vasten. Kankaanpalan voi upottaa sulaan nesteeseen. Ja kaikkea tätä säestää vahan tuoksu.
Kohtaaminen kävelymenetelmässä
Yksi tutkimukseni lähtökohdista on ollut tarkastella työskentelyä tilanteena ja tapahtumana. Ajatus on, että tuottamisen toiminta on ehdollistettu paikassa tapahtuvalle tilanteelle. Näin ollen ajatus objektista kaiken kattavana toiminnan pyrkimyksenä kyseenalaistuu. Tapahtuman näen yhtäältä sarjana ruumiillisia liikkeitä ja eleitä, ruumiillisena järjestäytymisenä tilassa sekä toisaalta tilallisina tulkintoina siitä. Usein koen työskentelytilanteet koreografian kaltaisena, sarjoina ruumiillisia harjoitteita. Tämä siksi, että työskentelyni sisältää paljon toistettavia liikkeitä ja perustuu paljolti käsin tehtävään työhön.
Toinen lähtökohta on ajatella tuottamisen tointa menetelmänä. Tästä saa mielikuvan mekaanisesta tai formaalista prosessista ja se taas tuo mieleen koneenkaltaisuuden. Kävelymenetelmäksi nimeämäni työskentely sisältää nämä puolet. Johdannossa viittaan Oulipo-yhteisöön, ”Mahdollisen kirjoittamisen työpajaan” ja heidän menetelmälliseen tapaansa tuottaa tekstiä perustuen rajoitteiden käyttöön. Näin myös kehittelemässäni kävelymenetelmässä eteneminen perustuu rajoitteiden käyttöön. Taiteellisessa tutkimuksessani yritän selventää minkälaista ympäristösuhdetta kävelymenetelmä voi tuottaa. Ensisijaisesti ajattelen kävelymenetelmää kytkeytymisenä ympäristöön ja vaiheittaisena etenemistapana.
Menetelmän avulla muotoutuvaa ympäristösuhdetta kutsun tunnustelevaksi, kosketuksen kaltaiseksi. Ja tässä huomioin kosketuksen heterogeenisyyttä, sen luonnetta koskettamisena ja kosketetuksi tulemisena, johon sisällytän niin käsitteellisen kuin fyysisenkin ulottuvuuden. Mutta ennen tätä tarkennan vielä vaikuttuneisuuden luonnetta ja sitä, mitä menetelmällä kosketetaan.
Tässä kohtaa käännyn uusmaterialismin puoleen ja tarkemmin Jane Bennettin teokseen Materian väre.(77) Siinä hän kuvaa materiaa paitsi pelkkänä passiivisena oliona, myös väreilevänä aktiivisena aktanttina, inhimillisenä ja ei-inhimillisenä toimijana.(78) Tästä saan ikään kuin apujoukkoja kuvaamaan kävelymenetelmän rajoitteiden käyttöä ja ennen kaikkea suhdetta niihin. Nimittäin ajattelen niitä eräänlaisina aktantteina, joihin rakennan vuorovaikutusta jatkuvilla kävelyharjoitteilla. Näin nämä toimisivat kohteina, joiden toimintaa vasten oma toimintani piirtyy. Minä ikään kuin pyöriskelen, käyskentelen näiden toimijoiden ympärillä ja näin teen niistä eräänlaiset paalut, joiden kautta tarkastelen ympäristöä.
Bennett puhuu aktantin tehoisuudesta ja juuri tämä piirre on luullakseni edellytys sille, että ylipäätänsä ymmärrän huomioida sitä tai tunnistaa sen. Hän määrittää aktantin vitaaliseksi kuvaten materian sukkeluutta tai aktiivisuutta.(79) Kyse ei ole inhimillisen ja ei-inhimillisen jaosta vaan kvasitoimijuudesta. Tässä lähestyn kävelymenetelmän rajoitetta johtamalla siitä aktantin. Tällä tavoin saan tuotua esiin käsityksen kaikenlaisten toimijoiden horisontaalisesta kentästä. Tämä on alusta, johon kävelymenetelmän toimija asettuu.
Bennett puhuu vitaalisista materiaalisuuksista ja näiden minuuksista elämisenä maana toisin kuin maan päällä.(80) Tähän viitaten ajattelen kävelymenetelmän esitystapoja kävelynä olemisena. Hahmotan tämän kävelynä olemisen ruumiillisen rytmin kautta havaitsemisena ja kytkeytymisenä ympäristöön sisällyttäen siihen ajallisen ja tilallisen ulottuvuuden. Konkreettisena esimerkkinä kävelynä olemisesta voi pitää neulottua asua, sillä se kykenee mielestäni esittämään ja tuomaan esiin olotilaa, jonakin olemista (puettavuutensa ja) kerronnallisuutensa avulla. Kävelymenetelmä on altis tuottamaan esityksiä ja siten se hakee muotoa ympäristösuhteelle. Kävelynä olemisen kuvaamisessa näkökulma on toistuvan liikkeen kautta rakentuvassa havainnossa. Se tuottaa lukumäärää ja sitä kautta hajontaa tai hajoamista, koska se ei tarjoa yhtä pysyvää tai ainutkertaista esitystä. Kävelymenetelmä implikoi moneutta.
Bennettin väreilevä materiaalisuus houkuttaa ajattelemaan kävelymenetelmän rajoitteita laajemmin, sillä tavalla laajemmin, että tunnistan solmineeni jonkinlaisen yhteistyösopimuksen näiden kanssa. Nimittäin kun rajoitteisiin suhtautuu suosiollisesti, ne muuttuvat mahdollisuuksiksi ja rasittava vastakkainasetteluun pyrkivä asenne häviää. Kieroa tai ei, sanon, että halaamalla rajoitteita olen kuluttanut ne raunioiksi. Menetelmän mukainen jatkuva toiminta on muuttanut ne vakiintuneeksi käytännöksi.
Kävelymenetelmän punaisista autoista nousee punaisuus ja nyt tämä määre tai asiantila johdattaa hakeutumaan kaikkien näiden mahdollistavien ääreen. Se saa aikaan myös muissa olioissa Bennettin sanoin väreilyä, sillä heti kohta alan huomioida myös muita väriään levittäviä olioita, niin, että voidaan puhua jo koosteesta tai kollaasista tai paremminkin mosaiikinpalasista, jotka eivät tahdo pysyä paikoillaan. Ei pidä luulla, että tämä olisi ainoastaan haikeaa ihastuksen huokailuja tai muuten vain esteettisen ilmiön äärellä oleilua. Tämä on pikemminkin manifesti, tahdonilmaisu sille, että asioilla on merkitystä ja, että kävelijänä, kävelyharjoitteiden toimijana, olen sitoutunut ympäristöön ja tähän paikkaan.
Mielestäni eettisen asenteen lähtökohtana on ymmärtää se vastuullisena toimintana inhimillistä ja ei-inhimillistä ympäristöä kohtaan ja ekologisena prosessina käsittäen sen uudelleen järjestäytymisenä. Eettinen kysymys liittyy kohtaamiseen ja kontaktiin ja kävelymenetelmässä se toteutuu hetkellisen ja singulaarisen kosketuksen avulla. Ekologisen prosessin ajattelen sisältyvän Felix Guattarin määrittelyn mukaan käytäntöinä suhteessa ympäristöön, yhteiskunnallisiin käyttömenetelmiin sekä inhimillisiin subjektiivisuuden rakenteisiin. Guattari nimeää sen ekosofiaksi. (81) Menetelmän avulla minä ikään kuin saavutan kestävämpää sitoutumista, ainakin niin, että harjoitan sitä ahkerasti ja lukemattomien toistojen avulla minusta on melkein kuoriutunut kävelymenetelmän, jos ei nyt ihan kansantanssin tanhuaja, niin jotenkin notkea siinä. Minä ylläpidän kävelyesitystä.
Asennettani voisi kuvailla empaattis-käytännölliseksi. Kävellessä muistan huomioida aluskasvillisuutta, vaikka muovilangallani nirhaan ja vaikka toisinaan pyytelenkin anteeksi, lanka niittää tuhoa ja askel tallaa. Tuottamisen toimillani liityn ja häilyn taiteen esittämisen ja tuottamisen konventioiden seassa, joissa jaot eivät helposti tunnista erilaisia toimijuuksia, joten turha luulla, että tämä olisi yksinkertaista tai yksiselitteistä.