- pieni harjoitus
Kirjailija tuo esineen neuvotteluhuoneeseen, asettaa sen keskelle valkoista neuvottelupöytää. Seuraavaksi hän pyytää kirjoitusryhmään osallistujia kirjoittamaan kyseisestä esineestä. Hän kehottaa meitä tekemään tarkkoja havaintoja ja kuvauksia siitä sekä liittämään siihen tarinan, fantasian sen alkuperästä, siitä mistä kyseinen esine on lähtöisin tai mistä se on henkilö x:lle tullut.(33) Kirjoitan pari virkettä, kuvailen esinettä, sen muotoa, pintaa, nimeämättä kuitenkaan sitä vielä tarkemmin, pysytellen tiukasti näköhavainnossa. En kutsu sitä kaktukseksi, vaikka myöhemmin mainitsen sen kuuluvan kasvikuntaan. Nimeän sen egyptiläiseksi naiseksi. Kirjoitan egyptiläisen naisen nojaavan kaiteeseen. Tässä tapauksessa kaide on kaktuksen kukkaruukkuna toimivan kahvikupin reunus.
Olen aamulla lukenut päivälehdestä artikkelin suomalaisesta naisesta, joka oli lomamatkallaan vieraillut egyptiläisessä katulasten turvakodissa. Myöhemmin hän on useasti palannut sinne tekemään avustustyötä. Nainen kertoo pienestä sylivauvasta, jonka ruumiinjäsenet olivat jäykistyneet kosketuksen puutteesta. Hän kertoo hieroneensa vauvan jäseniä. Lehtikuvassa nainen istuu tytön kanssa.(34)
Postikortti jääkaappini ovessa magneetilla lävistettynä, muistikuva äidistä kumartuneena katsomaan kuvaa, jossa tummahiuksinen, silmälasipäinen nainen nojaa kaiteeseen toinen käsi vyötäröllä. Kuvan nainen seisoo aurinkoisella meren rannalla. Naisen olemus on itsevarma, ylväs ja tietoinen kuvaamisen kohteena olemisesta. Hänellä on valkoinen helminauha kaulassa, yllään musta, tiukka mekko, ja siinä mustat läpikuultavat hihat. Äitini kysyi, onko kuvassa hänen sisarensa, nainen ainakin muistuttaa häntä, hän lisää. Minäkin kumarrun katsomaan. Totta, asento ja olemus ovat tädin. Kerron kuvan olevan onnittelukortti ystäviltä.
Vuosia sitten olin viettänyt kuuman kesän Egyptissä Aleksandriassa. Minulla oli harjoittelupaikka suuressa tekstiilitehtaassa Kafr El-Dawarissa, jonne tehtaan bussi haki työntekijät aamuisin seitsemältä. Jokailtainen hääjuhlien rytmikäs musiikki asuntolan läheisyydessä kaikui ohimolla vielä aamulla unettoman yön jäljiltä odottaessamme kyytiä tehtaalle. Lomalla matkustin yöbussilla Kairosta Siinaille. Syrjäinen beduiinikylä, jossa olkikattoinen huone ja jonka olkien raosta näkyi tähtitaivas. Nyt kuitenkin menneen aavikon hiekat heittävät aaltoja tämänhetkisyydessä valkoiselle kukkaruukkukahvikupille, josta läikkyy hiekkahippusia vaaleanhohtoiselle, laminaattipintaiselle neuvottelupöydälle. Olen saapunut kirjoituskurssille Kuvataideakatemiaan.
Edellä kuvaamassani kirjoitusharjoituksessa sytytyslankana assosiaatioille toimi marraskuun hämärään asetettu kaktus kasvuastianaan valkoinen kahvikuppi neuvotteluhuoneen harmaudessa. Jääkaapin oven aukaisu toi mukaan tarinaan postikortin, tarkemmin postikortin naisen asennon. Nainen nojaamassa kaiteeseen muistuttaa kaktuksen muotoa tukeutumassa kupin reunustaan. Mukaan liitän vielä aamuisen jutun sanomalehdessä, joka puolestaan liittää muistikuvia vuosien takaisesta kesästä Egyptissä. Aikatasot yhdistyvät ilman hankausta, mennyt noukitaan aamuiseen lehdenlukuun, joka levitetään äsken koettuun. Muistumien keräilyä noukkimalla: kaktuksen muoto, naisen asento postikortissa, satunnainen lehtiartikkeli ja muistuma Siinain aavikosta. Assosiatiivinen kirjoittaminen vaeltaa kirjoitusmaisemien halki liimaamalla asioita toisiinsa. Miten hyödyntää assosioivaa kirjoitustapaa taiteellisessa tutkimuksessa? Minkälaisia tutkimuksellisia työvälineitä se voi tuottaa? Mikä merkitys ja työnjako on mielleyhtymillä? Tarkastelen assosiaatiota, en niinkään tajunnanvirran tapaisena välähdyksenä, vaan pikemminkin osista rakentuvan kokonaisuuden palasina. Ajattelen tässä tajunnanvirtaa viipyilevänä kulkuna, jossa liukumat voivat olla pätkitteleviä pysähdyksiä. Assosiaation avulla uusi asiakokonaisuus liitetään mukaan ja koetellaan kävelyttämällä sitä. Ajattelen assosiaatiota kulkuna ja liikkeellä olona, jonka avulla voi tarkastella, mistä jokin asiakokonaisuus koostuu. Koska kyseessä on kokeellinen menetelmä, liikkeelle lähtiessä ei voi hahmottaa, mitä matkan teko tuottaa.
Kirjailija Olli Jalonen tutkii väitöstyössään Hitaasti kudotut nopeat hetket kirjoittamisen assosiaatioita suomalaisessa proosassa. Keskeisiä käsitteitä hänellä on konsipiaatio, assosiaatio ja tihentymä. Konsipiaatio kuvaa kirjoitusprosessin kautta ja sisältä hahmottuvaa kokonaisuutta, assosiatiivinen on monitasoinen mieltämistapa.(35) Tihentymää hän luonnehtii monitahoiseksi kohdaksi, joka poikkeaa muusta tekstiympäristöstä. Se on kerronnallisesti usein keskeinen kohta. Molemmat, konsipiaatio ja tihentymä, rakentuvat assosiaatioista. Ne jäsentävät kirjallisen teoksen kokonaisuutta ja yksityiskohtia.(36)
Jalonen puhuu assosiaatiopreesensistä, eräänlaisesta kehämäisestä liikkeestä, jossa jokin havainto synnyttää muistuman jostakin menneestä, johon liittyy samanhetkinen aistimuistuma. Se on aikamuotojen kerroksellista limittymistä, menneen esiin suodattamista nykyisyydessä.(37) Miten assosiaatio purkautuu jaksoiksi, osiksi, jotka kuminauhan venytyksen kaltaisena näyttävät rakenteensa ja liitoksensa? Luvussa Epäidenttiset kaksoset Jalonen pohtii kirjoittamisen ja lukemisen suhdetta, erityisesti sitä, kuinka ne kykenevät avustaman toisiaan. Hän kysyy: ”Pystyykö tekemisen assosiaatiota näkemään jo tehdystä?”(38) Valmiin purkaminen osiin sillä tavoin, että kokonaisuuden osat ovat näkyvissä, kiinnostaa minua. Työvälineeni on kävely. Se on teosten materiaali ja tutkimustapa. Tarkastelen taiteellisessa tutkimuksessani kävelemisen prosessia visuaalisena käytäntönä. Teoksissani kokonaisuuden osia ovat muun muassa askeleet, silmukat, kappaleiden kulmat, kirjainmerkit, ja, jotka näin ovat hahmotettavissa askeltamisen kehkeytyvänä esityksenä.
Jalonen otsikoi kirjansa luvun Lyömisen hetkeksi. Tämän nimen hän tarjoaa vertauskuvaksi assosiaation hetkestä. Hän kirjoittaa, ”kangaspuilla kutomisen tärähtävästä hetkestä”(39) ja viittaa tällä kankaankudonnan vaiheeseen, jossa luha paukautetaan kankaansuuhun kiinni. Se on kohta, jossa sukkulalla kuljetettu kudelanka on juoksutettu viriön halki ja juuri luhan vedolla uusi lanka asettautuu kankaan suuksi, jo kudotun jatkoksi. Luhaan kiinnitetty pirta, metallinen osa, joka erottelee loimilangat toisistaan ja näin määrittää kankaan tiheyden. Kutoja vetää luhaa itseensä päin ja toisella kädellä päästää sukkulan liikkeelle. Sukkula on kankaankudonnassa langanliikuttaja, kudelangan kulkuneuvo. Kädet vuorottelevat luhan vedossa ja sukkulan pidossa. Jalan painallus polkusilla aukaisee viriön, loimilankojen raon, johon sukkula sujautetaan kiitoon. Työskentely sujuu, polkusten painalluksella viriö aukeaa. Karkeasti solmittu johtaa hienojakoisempaan, se viittaa polkusten solmimiseen paksulla, kestävällä nyörillä. Aluksi solmukohdat näyttävät summittaisilta. Mutta epämääräisyys yllättää, sillä ne paljastuvat kudonnan edetessä tarkkaan määritellyiksi karkean solmun tarkoiksi kohdiksi. Jalosen vertaus lyömisen hetkestä assosiaation ajankohtana on osuva ajatellen, että kyse on tuottamisen toimesta.
Assosioiva kirjoitus etenee osina. Se ehdottaa kulkua, asioiden peräkkäistä asettelua, ei hierarkkista jakoa osien välillä. Retoriikan keinoihin kuuluu metonymia, jossa osalla tuodaan kokonaisuus esiin. Tässä osa edustaa kokonaisuutta. Mietin, voiko metonymia olla tässä toimiva käsite osista koostuvan rakenteen kuvaamisessa. Metafora on puolestaan mieltämisen tapa, jossa asia ymmärretään toisen asian kautta. Georg Lakoffin ja Mark Johnsonin mukaan sen perimmäisenä tehtävänä on ymmärtäminen.(40) He määrittävät metonymian puolestaan viittavana suhteena päätarkoituksenaan edustajuus. Toisaalta edustajuuden voi nähdä myös osoituksena sitoutuneisuudesta tai ilmentää jostakin riippuvuutta.
Metonymian ja metaforan katsotaan palvelevan samoja tarkoitusperiä, mutta metonymia soveltuu tietyn näkökulman, erityisen tarkoituksen tai yksityiskohdan selventämiseen. Metonyymiset käsitteet ovat tunnusominaisia arjen ilmaisutavoille.(41) Mietin metonymian käyttöä ja mahdollisuutta prosessin tarkastelussa. Peggy Phelan vertaa metaforan ja metonymian kielikuvaa esittämällä representaatiota tuottavan metaforan –käsitteen vertikaalisena liikkeenä, kun vastaavasti metonymian hän käsittää horisontaalisena assosiaatioita tai yhdistettävyyksiä tuottavana.(42) Metonyymisessä ilmauksessa kokonaisuuden kautta osoitetaan toista kokonaisuutta.(43) Tällöin ajatus kokonaisuudesta sisältää tai edellyttää jonkinlaisen yhteenvedon. Kävelytapahtuman osalta se olisi ajatus saapumisesta päämäärään ja vasta sieltä käsin kävelytapahtuman määrittelyä. Näin vastaavuuksien määrittely vaatisi kokonaisuuden uudelleen hahmottamista.
Mietin Jalosen kysymystä tekemisen assosiaatioista ja niiden hahmottamista jo tehdystä. Tacita Deanin kokeellinen elokuva Event for a Stage(44) tarjoaa välineitä ja haastaa tarkastelemaan teoksen rakennetta. Samaan aikaan, kun elokuva esittää, tässä tapauksessa se myös purkaa näyttämällä rakenteensa ja osiensa liitoskohdat. Oikeastaan voisin kuvailla Deanin teoksen rakennetta ympyränmuotoisella kuviolla. Ympyrä koostuu kolmesta sisäkkäin olevasta kehästä. Sisin kehä kuvaa nyt teatteriesityksiä, keskimmäinen elokuvaa ja uloimpana olen minä katsojasubjektina. Nimeän kehät kolmeksi silmäksi. Uloimmalla silmällä on kaikista laajin näkökenttä ja se pystyy vaivatta näkemään sisemmille kehille.
Ensin on neljä esitystä näyttämöllä, myöhemmin on elokuva, joka on tallenne, editoitu versio esityksistä. Seuraavaksi elokuvan esitystilanne näyttelyssä; pimeä huone, tuolit aseteltu riviin kahteen ryhmään, esitysajat on määrätty. Ennen elokuvan alkamista katsojia pyydetään laittamaan puhelimien hälytysäänet pois, neuvotaan myös mahdollisia elokuvasta keskenpoistujia varovaisuuteen liikuttaessa pimeässä salissa. Lisäksi huomautetaan, ettei elokuvaesityksestä kesken lähdettyä voi enää palata. Elokuva kestää 50 minuuttia. Istahdan helpottuneena aivan kuin se olisi päivän paras päätös. Reppu lepää lattialla, en tarvitse sadetakkia, ylimääräistä villapuseroa tai kameraa, kaikki tämä on valmiina kävelyretkelle Balernon kukkuloille. Mutta nyt olen muuttanut suunnitelmaani ja istun pimeässä näyttelysalissa. Kuulen hiljaista keskustelua, askeleita, joku asettuu istumaan taakseni.
Lattialle on piirretty liidulla kehä, kaksi kameraa: toinen kehän sisäpuolella ja toinen kehän ulkopuolella. Mukana on käsikirjoitus, tekstinippu, taiteilija, joka on tehnyt käsikirjoituksen yhteistyössä näyttelijän kanssa, teatteriyleisö, näyttelijä työssään, klaffitaulu ja neljä historiallista peruukkia: ruskeat hiukset laineilla, ruskeat hiukset poninhännällä, valkoiset hiukset poninhännällä ja valkoiset kiharat sivuilla. Näyttelijä astuu näyttämölle, kiertää kehää ja katoaa vasemmalle. Näyttelijä aloittaa kierroksen uudestaan. Yleisö saapuu, hälisee, asettautuu paikoilleen ja hiljenee. Näyttelijä aloittaa monologinsa.
Käsikirjoitus on kokoelma otteita Shakespearen Myrsky –näytelmästä, Heinrich von Kleistin Nukketeatterista, näyttelijän oletetuista omaelämänkerrallisista osioista ja keskusteluista näyttelijän ja taiteilijan kanssa. Lisään listaan vielä taiteilijan istumassa permannolla, ensimmäisessä rivissä. Hän ojentaa käsikirjoitusarkin näyttelijälle, näyttelijä lukee ja pudottaa arkin lattialle. Taiteilija ojentaa toisen arkin näyttelijälle ja sama toistuu. Kerronta nyrjähtää paikaltaan tämän tästä siirtyen pois fiktiosta näyttämällä käsikirjoituksen paperinippuna tai klaffitaulun paukautuksena. Mietin, mistä tässä on kyse? Voiko tässä teosta ja sen rakennetta ajatella performatiivisena lausumana viitaten Austinin puheakti-teoriaan.(45) Teos samaan aikaan kuvauksena ja tekona. Esittämisen (lausuminen) teolla se aktualisoi tapahtuman, toisin sanoen tuo menneen tapahtuman tapahtuvaksi nykyhetkessä. Paljon myöhemmin, jollakin tavoin tähän liittyen tuli mieleeni aivan muualla esitetyt kysymykset. Kysymyksissä pyydettiin kertomaan, näyttämään ja aistimaan, kuka olet. Ensimmäiseen kysymykseen vastattiin sanoilla, toisen kysymyksen kohdalla vastaus esitettiin liikkeellä. Lisäksi oli kolmas kysymys, joka liittyi edellisiin, mutta nyt toinen pareista kuvasi kameralla vastausta, johon toinen vastasi liikkeellä, sanoilla, äänillä. Kysymysten välillä on analogia, liitos sanan ja fyysisen liikkeen välillä, ja vastaavasti analogia on Deanin elokuvassa liitos esittämisen ja rakenteen välillä. Kysymykset esitti tanssija-tutkija Domenique Rivoal kokeellisessa työpajassaan Dyadic: Encounter Between Artist.(46) Tässä analogia on kaksinkertaisena näyttämisenä, ei pelkästään vastaavuutena vaan sanallisena lausumana ja kinesteettisenä tekona. Kuvittelen, että kyse on samasta kysymyksestä, jonka Dean esittää elokuvalleen.
(35) Jalonen 2006, 50, 272-273.
(36) ibid. 46-48.
(37) ibid.143.
(38) ibid. 119.
(39) ibid. 259.
(40) Lakoff & Johnson 2003, 36.
(41) ibid. 37.
(42) Phelan 1996, 150.
(43) Kövecses 2010, 172.
(44) Elokuva Event for a Stage, (2015, 16mm värifilmi) oli esillä hänen näyttelyssään Woman with a Red Hat Fruitmarket galleriassa Edinburghissa. Näyttely oli osa Edinburghin loppukesän 2018 Art Festival –tapahtumaa. Elokuva perustuu neljään esitykseen näyttämöllä Sidneyn 19. Biennaalissa vuonna 2014. Käsikirjoitus on syntynyt Tacita Deanin ja näyttelijä Stephen Dillanen yhteistyönä.
(45) Austin 2016.
(46) Työpaja oli osa Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksen järjestämää CARPA6 tapahtumaa 28-30.08.2019, Kiasma, Helsinki. Työpajassa työskentely perustui parityöskentelyyn, jossa toinen pareista oli toimija ja toinen todistaja. Menetelmässä yhdistettiin mietiskely ja kommunikaatio perustuen zeniläiseen itsetutkiskeluun. Harjoitteet perustuivat tanssipedagogi Mary Starks Whitehousen kehittämään prosessinomaiseen Autenttinen liike –työskentelyyn.
Taiteellinen tutkimus kävellen
Ajattelen näin, että kävely arjen liikkumisen muotona on saatavilla ja jokainen sen harjoittaja on ikään kuin asiantutija siinä. Tämä asiantuntijuus antaa kävelijälle eittämättä painoarvoa ja tällä tavoinkin se osoittaa tasa-arvoisuutensa ja potentiaalisuutensa tutkimusvälineenä. Lisäksi se on paikaltaan siirtymisen työkaluna tarjoamassa jatkuvasti uusia fyysisiä ja mentaalisia maisemia ja näkökulmia. Kävelemällä koetun hahmottaminen palautuu jatkuvasti konkretiaan, joka paikallistaa minut ja tarjoaa näkökulman. Konkretia muuttuu käsitteiksi, määreiksi, mahdollisuudeksi tarkastella läheltä koettua kauempaa.
Teokseni ovat tutkimuksen tekemisen paikkoja, eräänlaisia testauspaikkoja, joiden määrittelyksi alussa riittää vain lähtötilanne, olosuhteet tai mahdolliset työvälineet. Tässä vaiheessa en paljoakaan huolehdi siitä, mihin kokeilu johtaa tai mitä sillä saavutan. Tämä taas aiheuttaa sen, että keskityn pelkästään tähän muotoutumisen prosessiin huomioiden muutokset myös työskentelytavoissani. Näinkin voi sanoa, että tällä jatkuvalla kävelyllä – esitystapojen tuottamisella ja jatkuvalla muotoutumisella ei ole päämäärää eikä lopputulemaa. Koska tästä taas seuraa helposti huojuntaa, murentumisia tai hajaantumisen eleitä, jotka lisäksi johtavat helposti ylimalkaisiin toteamuksiin, on seuraavaksi yritettävä hallita tätä tilannetta ja näin tulen määritellyksi kävelyn kappaleeksi, äärelliseksi.
Hahmotan kävelyn kappaleena. Kappale viittaa tilallisuuteen, ja luen kävelyä oman ruumiillisen tilan hahmottamisen avulla. Se auttaa, sillä näin pääsen miettimään kappaleen muotoutumista ja eräänlaisia reunaehtoja alkaa hahmottua. Yksinkertaisesti ajateltuna – kappaleen pystyy siirtämään ja tarkastelemaan eri suunnista. Toisaalta tämä on yritystä ottaa haltuun jotakin sellaista, mitä ei voi määrittää. Muotoutuminen johtaa kuitenkin miettimään rakennuspalikoita – mistä jokin koostuu, ja näin ollen olen jo heti keskellä jonkin kehkeytymistä.
Kävely tutkimusmetodina implikoi etäisyyden määreitä – lähelle menemisen ja etääntymisen keinoja. Ruumiillinen etenemisen liike mahdollistaa hitaasti kehkeytyvän tarkastelun. Silti ennen kuin siirryn varsinaiseen tutkimusmateriaaliin, kävelemään metsään, sukkuloimaan kaupungin katuja tai astelemaan lumiselle rinteelle, on rakennustelineitä jo asetettu, tikkaita vedetty esiin.
Kävelymenetelmien kehittely alkaa tunnistamalla paikan elementit, erilaisten toimijuuksien kentän, johon toimillani asettaudun. Määreet ovat eräänlaisia asennonottoja työskentelyn äärellä tai prosessin keskeltä nousevia huomioita. Ne ohjaavat toimintatapoihin, jotka ovat jonkinlaisia lähtötilanteita kävelymenetelmälle. Teoksessa Jakauksia pöheikössä kyseessä on asettautuminen työskentelyyn kasvuston kanssa. Teoksessa aika punoutuu konkreettisesti ja käsitteellisestikin. Langalla punomisen aika liittyy kasvuston kasvun aikaan. Teoksesta tulee tutkimukseni liikkeellelähtö. Se tuo esiin prosessin sekä alttiina olon työskentelyssä, ja asennoitumisen työn äärelle – ei määräävänä toimijana.
Työskentely aluskasvillisuuden kanssa on lähietäisyyden merkitsemistä, samalla se on ristivetoa etäisyyden hahmottamiseen. Tästä rakentuu välimatkan käsitteiden pohdinta – mittaamisen ja suhteuttamisen toimet. Asettaudun aluskasvillisuuden sekaan keväällä kasvukauden alkaessa ”vielä kun tilaa on” – asettaudun joukkoon.
Plataanikuja 8, 90420 Oulu -teoksessa huomio kiinnittyy muun muassa teososien asetteluun, sijoitteluun julkisen tilan käyttötavoissa kuten tiloissa liikkumisen mukaan. Rakennuksen sisätiloihin installoidut puita imitoivat kappaleet saavat maisemallisia elementtejä ripustuksen myötä. Ylös pilareihin näkyville asetetut kappaleet määrittävät osaltaan tilaa. Toinen vaikuttava seikka tutkimuksellisesti on työskentely vahan ja vaatteen osien käsittelyssä tasapainotellen tunnistettavan ja tuntemattoman välillä. Työskentely mehiläisvahan kanssa vie minut lähemmäksi kävelymenetelmän rajoitteiden ja tallenteiden kanssa työskentelemistä. Se on jonkun vaikutuspiirissä olemista, virittyneisyyttä vetäytymisen ja lisäyksen välillä, mutta ennen muuta se auttaa hienovireisesti tunnistamaan muutoksen. Lisäksi maastopuvunkuosi edesauttaa pohtimaan maastoutumista, esiintulon ja kätkeytymisen havaintoja.
Paikoitusalueita -näyttelyssäni Galleria Sculptorissa installoin teokset kävelytyökalun avulla. Silloin lähtökohta teosten installointiin näyttelytilassa oli liikkuminen, näkymät ja tilalliset reunaehdot. Hain teosten installoinnin avulla vaeltelun, hitaasti etenemisen, asteittaisen hahmottamisen vaikutuksia. Huomioin teosnäkymiä maisemallisina elementteinä kuten huomioimalla mittakaavojen vaihtelua.
Kävelemistä tutkimusmenetelmänä on käytetty muun muassa tilallisia käytäntöjä tarkasteltaessa. Tutkijat Petersen ja Scott ovat käsitelleet esseessään The Unruly Spectator: Exhibition Analysis on Foot kävelemistä menetelmänä tutkiessaan institutionaalisia rakenteita, joita yleisölle asetetaan sen liikkuessa näyttelyissä.(47) Kokeiluissaan he määrittävät viisi eri kineettistä käytäntöä luonnehtimaan näyttelyssä kävijän kulkua: tahti, järjestys, näkymä, muiden katsojien läsnäolo sekä ruumiillinen tietoisuus.(48) Tutkijoiden mielestä keskeistä on kehittää kerronnallinen ”minä” kuvaamaan näyttelyssä kävijän kokemusta. Heidän mukaansa kävelijä-minän avulla pystyy jäljittämään suoraa kokemusta.
Näyttelyssä kävijän katsojuutta käsiteltäessä puolestaan on yleistä käyttää sanastoa, joka on lainattu muista taiteenlajeista.Petersen ja Scott esittävät Mieke Balin näkemyksen siitä, että puhuttaessa näyttelyn vaikutuksesta näyttelyssä kävijälle se esitetään usein käyttämällä esimerkiksi vastineita teatterin-, runouden- tai elokuvan sanastoista.(49) Analogian kautta puhuminen viittaa heidän mukaansa jollakin tavoin epävakaaseen ja horjuttavaan käsitykseen näyttelyssä kävijän katsojuudesta. Lisäksi näyttelyiden tarkastelu kerronnallisuuden avulla antaa viitteitä näyttelystä tekstiin vertautuvana.(50)
Oman tutkimukseni kannalta on kiinnostavaa juuri tuo huomio toisen avulla puhumisesta, analogian ja kerronnallisuuden käyttö. Toisen kautta tekeminen on kävelyteosten kohdalla työskentelytapa: kävely vertautuu virkkaukseen, ajallinen toiminta vertautuu toiseen ajalliseen toimintaan. Kumpikin toiminta etenee jaksoittain, askeleiden ja silmukoiden määrien lisäyksellä. Ymmärtäminen toisen kautta, kuten tammimetsä ymmärtää kylpyhuonetta, työhuoneen pöydän pintaa tai neuleasua, vaatii tunnistamisen, sen mikä on yhteistä kummallekin käytännölle. Ymmärtäminen levittäytyy, ymmärrykseen voi pukeutua ja lähteä liikkeelle. Käytännöllinen peräkkäisyys nojaa siis samankaltaisuuden tunnistamiseen.
Petersen ja Scott käyttävät analyyttisenä terminä ja työkaluna feminiinistä muotoa flaneuse erotuksena Baudelairen flanööriin. Tällä he viittaavat muun muassa tutkija Lena Hammergrenin teksteihin, joissa hän ehdottaa silmillä tarkkaamiseen keskittyvän flanööri hahmon sijaan ruumiillisesti kytkeytynyttä katsojuutta, joka on yhteydessä ympäristöönsä aistiensa ja fyysisen liikkeen kautta. He näkevät flaneuse -käsitteellä yhteyksiä Debordin dérive-ajelehtimiseen, siinä mielessä, että kumpikin tunnistaa ulkopuoliset paineet ohjata kulkua.(51)
Petersenin ja Scottin mukaan flaneuse on kriittinen, ruumiillis-taktillinen väline tarkastella urbaaneita tiloja, kun taas runoilija Baudelairen maskuliinen unelmoija flanööri on enemmänkin näköaistin kuljettama nautiskelija. He tähdentävät myös, että flaneuse -muodon käytössä ei ole kysymys sukupuoleen perustuvasta vastakkainasettelusta.(52)
Kävelty kaupunki on ruumis. Sen kuljetut matkat ovat ojentuvia, koukistelevia sääriä, käsivarsia, pohkeita, nilkkoja, kaareutuvia, kerääntyviä ja levittyviä linjoja. Ne ovat ylämäkiä ja alamäkiä. Kävellyn kaupungin raajat voivat olla reittikuvausta. Se on peräkkäisyyttä ja viittaa mahdolliseen lajitteluun. Asioiden peräkkäisyys hakee vääjäämättä rytmiä, painotusta: poljento kiihtyy ja kerii kulkua auki. Kantapää painautuu maahan ensimmäisenä, jysähtäen askeleen jarruna. Peräkkäisyydessä, jota tässä hahmotan, ei ole syyn ja seurauksen kaltaista jakoa. Liikkeen avulla syntyvä peräkkäisyys rakentaa rytmiä. Se näkyy painotuksena, liukumana, napakkana kirityksenä, jolloin hengityksen tahdittamana kiihdytän vauhtia. Ylämäessä kulkua määrittää ponnistus ja alamäessä se puolestaan päästää irti. Askel aivan kuin tipahtaa ja jossakin kohdin rasituksen jälkeen tunnistan hengityksen keventyneen. Hengitän syvältä ja jalkojen edestakainen liike tuntuu kevyeltä, melkein konemaiselta.
Kävelemisen magneetti, silloin, kun askellus kiihtyy, kerää kipakoita askelia toinen toisensa perään eikä takana kulkija saavuta. Ei siihen riitä kortteli tai kaksi, pitää kulkea yksi tai kaksi osaa kaupunkia. Se on jotakin sellaista, kun siirtyy Vallilasta Alppilaan, laskeutuu Kalliosta Hakaniemeä kohti ja kohta kevyesti ohittaa olkapäältään Kruununhaan, ei käänny Kauppatorilta, vaan nousee Kasarmitorilta Ullanlinnaan. Tällainen matka taitellaan illalla työhuoneelta kotiin.
Teoksesta kirjoittaminen
Mietin, miten kirjoittaa teoksesta ja mitä kirjoitus olisi suhteessa siihen. Mitä kirjoitus palvelee? Onko teksti teoksesta uusi taso vai onko se rinnakkainen teoksen kanssa? Selittääkö teksti teosta? Näihin kysymyksiin palasin aina uudestaan ja paljolti ainakin alussa ne liittyivät kysymykseen kielestä. Minkälaista kieltä teos puhuu? Jos se siis ylipäänsä puhuu ja puhuuko se minulle, teoksen tekijälle? Kiinnostaako sitä enää puhua?
Teoksen ja työskentelyn sanallistaminen tuntui olevan verhona eristämässä teosta ja tämä verho piti etäällä ja jollakin tavalla muodollisena ja jäykkänä. Sitä vaivasi kroonisesti jälkitaudin oireet. Olin vaivaantunut pitkään, kunnes hyväksyin verhon olemassaolon ja ymmärsin, että vaikka verho peittää näköalan, se myös suo vapauden olla jotakin muuta ihan-itse. Tämä ihan-itse -teksti ei myötäile, vaan kurkottaa johonkin jo-kokeneena, mutta silti ei-tietävänä. Mikä itse asiassa oli aika mukavaa, koska nyt alkoi löytyä kieli, koska kieli tunsi jo-koetun. Toinen, oikeastaan jo riemukas asia oli se, että olin nimennyt toiminnan, teoksen tekemisen menetelmäksi, joka perustuu rajoitteisiin, koodeihin tai fyysisiin olosuhteisiin. Nyt nämä rajoitteet pakottivat ikään kuin huomioimaan niiden ulkopuolelle jäävät asiat tai jos sanon näin, että joihinkin yksityiskohtiin keskittyminen toi myös ne muut yksityiskohdat esiin, joihin en ollut keskittynyt. Tämä runsaus ilahdutti ja masensi samanaikaisesti tai ainakin uuvutti ja asioiden hahmottaminen häiriintyi tästä vakavasti. Varoittavaa oli myös kaiken ymmärtäminen ja melkein kaiken liittyminen toisiinsa.
Maaperä oli yhtäkkiä upottavaa. Mutta kun olin päässyt ulos tuosta runsaudesta, alkoi suorastaan ilo tai ehkä kuvaisin sitä innostukseksi. Se yllätti, koska luulin, että olin jo ohittanut sen pysähdyspaikan eikä samasta asiasta voi moneen kertaan innostua. Innostus tuli siitä menetelmäksi nimeämisestä, koska menetelmä vihjaa moneen kertaan tekemiseen. Ei siis ainutkertainen esiintyminen samettiverhojen noustessa hitaasti ylös ja jäykän, kahisevan taftimekon liukuessa rauhallisten eleitteni jatkeena. Tämä on tietysti vain mielikuva, jolla yritän tavoittaa tunnelmaa. Mutta moneen kertaan tekeminen kertoo koetellusta ja ennen kaikkea siinä tietää, että on omalla maaperällä. Koeteltu maaperä on moneen kertaan tekemisellä saavutettu. Sen työnimenä voisi olla ”moninaisuus”.
Syy työskentelytavan nimeämiseen menetelmäksi on myös se, että näin pääsen jäsentämään ajatusta työskentelyprosessista. Menetelmä tarjoaa ikään kuin jäljen, johtolangan, kulkukaavion siitä, miten työskentelyssäni etenen. Tekemisen tilanne/tapahtuma on se, mihin installaatiossa pyrin. Työskentelyprosessin esilletuomisen ajatus on eräällä tavalla absurdi tai kyseenalainen, sillä työskentely tallenteiden kanssa viittaa enemmänkin jo tehtyyn työhön tai päättyneeseen tapahtumaan, jolloin tekemisen jäljet on jo pyyhitty pois. Jos ajatus installaatiosta on paluuta takaisin havaitsemisen alkutekijöihin, itse tapahtumaan, ja tapahtuma tässä on kävely ja sen kaikki siirrännäiset, mukaan lukien tallenteiden kanssa työskentely, niin olisiko tässä kysymys pikemminkin muistamisesta. Muistaminen menneen havitteluna, jonkinlaisena nostalgisena eleenä ei kiinnosta, sillä ajattelen, että tämä on aktiivista - tekemisen ja tuottamisen tointa. Mutta muistaminen ruumiin tekona voi toimiakin. Fyysinen liike jättää jäljen. Näin ajateltuna installaatio kantaa poissaolevan subjektin ruumiillista jälkeä. Tarkastelen tekemisen tilannetta ruumiillisen subjektin näkökulmasta. Minua kiinnostaa työskentelyprosessi ja se missä määrin pystyn tuomaan sen eri puolia installaatiossa esiin.
Teoksesta kirjoittaessani oivallan jossakin vaiheessa voivani käyttää hyväksi teoksen rakennetta. Tammimäki -kävelyssä menetelmä tuottaa lukuisia erilaisia esitystapoja. Voin käyttää tässä kävelyn lineaarisuutta hyväksi. Menetelmänä ajattelen sitä läpikirjoittamisena tarkoittaen sitä, että menetelmä pyyhkäisee, kulkee tilojen, esitystapojen halki niin, että eri esitystavat vuorottelevat keskenään ja näiden välillä on kuvaus tapahtumasta, kävelystä metsässä. Mietin kävelyn lineaarisuutta vihjaamassa käsitystä yhdestä ajasta. Kävelymenetelmä potentiaalisena käytäntönä kuitenkin ehdottaa eräänlaista kondensoitunutta aikakäsitystä, jossa kulku esitystapojen välillä on mahdollista juuri kävelymenetelmän ajallisen ulottuvuuden ansiosta.
Kokeilen kirjoitustapaa, jossa tuon tekstin rakenteeseen vaikutteita teoksen rakenteesta – vastaavuudesta teoksen ja tekstin välillä. Mietin, toimiiko tämä – saanko tekstissä tuotua esiin teoksen ajatuksen limittyvistä tiloista, kävelyn siirrännäisistä. Myös ajatus tilojen siirrettävyydestä kiinnostaa. Tätä kirjoittamisen tapaa tavoittelen Mittalanka ja askelmäärä -osiossa. Keskenään limittyvät tilat tuovat esiin välityksen. Ehkä tärkein oivallus on itselleni siinä, että teos on ensiksi käännettävä sanoiksi ja tässä käännöstyössä voin käyttää kävelymenetelmää hyväksi. Kielen löytäminen, johon aikaisemmin viittasin, liittyy tähän, sillä menetelmä on tuottava ja potentiaalisuudessaan avoin. Mietin, että teoksen muuntaminen kielelliseksi menetelmän avulla, ei ole silti uuden esitystavan tuottamista. Rajoitteet, säännöt, joita kävellessä käytän, eivät sinällään tässä toimi, vaan toiminnan aikaan saamat huomiot ja havainnot saatetaan sanallisesti esiin menetelmän avulla.
Kirjoittamisella paikallistan itseni teoksen eri tiloihin. Luulen, että paikallistaminen on tässä oleellista, koska se näyttää näkymän, josta käsin toiminta tapahtuu. Ehkä teoksesta kirjoittamista voisi lähestyä käsitteellisen kirjoittamisen näkökulmasta. Käsitteellä tarkoitan nyt visuaalisen teoksen rakenteen hyödyntämistä ja soveltamista tekstissä. Kirjoittaminen seuraa kävelystä saatujen tallenteiden jäsennystä. Mielessäni on metsäkävelyssä käyttämäni lanka, joka virkattuna kappaleena sisältää tiedon matkan pituudesta. Mutta oleellisin ajatus kirjoittamista ajatellen on langan virkkauksella saatu muoto ja sen esittäminen installaatiossa. Tämän hahmotelman pohjalta lähden kirjoittamaan.