6. Paikalla on monta nimeä
Hän ei saanut selvitetyksi erehdystä, se meni jotenkin pieleen, mies ei uskonut tai ei vain ymmärtänyt häntä, sanoiko hän jotakin väärin. Tästä on hyvä aloittaa, katsos, tämä on teokseni lähtökohta, nimittäin tämä väärinymmärrys. Se ettei oikein saa sanotuksi asiaansa ja sitten yrittää korjata tilannetta. Ja tässä minä yritän, yritän oikein kovasti, näin ajattelen. Vai pitäisikö minun vielä ensiksi kertoa lisää, mennä muutama vuosi taaksepäin. Oikeastaan minähän en ole näitä kokenut, mutta voin kertoa, koska nämä ovat tarinoita, joita olen kuullut. Ne ovat tapahtuneet paljon, paljon ennen minua. Ennen luulin, ettei näillä tarinoilla oikeastaan ole väliä. Mutta nyt minä haluan kertoa niistä.
Kerron lumeen tallatuista arabialaisista kirjainmerkeistä. Kirjoitan lumeen, jätän jalalla jälkiä, askellan kirjaimia, toisinnan isän lapsuudenaikaisen kirjeen. Lumi ja oikeastaan talvi on tässä tärkeä, koska lumella on erityinen ominaisuus. Se on eräänlainen tasavertaisuuden ajatus. Se yhdenvertaistaa maiseman peittämällä kaiken tielleen osuvan. Teoksessa(107) luminen rinne on kirjoitusalustana niin kuin repäisty vihon sivu isän kirjeessä. Seuraavaksi kaikki nämä merkinnät, valokuvat lumeen tallatuista kirjaimista, on aseteltu näyttelytilan lattialle. Teoksessa lumi toimii kirjoituksen säilönä ja valokuvat siitä jatkavat tätä säilyttämisen ajatusta.
(107) Teoskokonaisuus käsittää Kirje Joroisiin ja siihen liittyvän Kirjoitusharjoituksia. Myöhemmin nimesin teoskokonaisuuden Pääsy maisemaan, (Access to Landscape). Ensimmäisen kerran se oli esillä Turussa Titanik Galleriassa pidetyssä ryhmänäyttelyssä Ornament and Beauty, 2016. Myöhemmin se oli Tutkimuspaviljongissa Venetsiassa You Gotta Say Yes to Another Access, 2017 näyttelyssä. Muutin installaatiota ja lisäsin teossarjaan videotallenteen lumessa askeltamisesta. Ensimmäisellä kerralla olin installoinut valokuvat suoraan lattialle. Ne olivat porrastettu kuvalaattoina mukaillen askeltamisen rytmiä. Se ei mielestäni toiminut, sillä yksittäisen kuvan koko oli liian pieni. Teos lattialla jäi etäiseksi ja ennen kaikkea näin tehden se implikoi enemmänkin katseen toimijuutta. Suurensin kuvakokoa ja muutin installointia liittämällä jouset kuvarivien alustoiksi.
Keskipäivä
Televisiosarja(108) alkaa näin, päähenkilö, iäkäs naishenkilö, kävelee metsässä. Aukeaman edessä hän pysähtyy, levittää huovan ruohomättäälle, asettaa radion siihen ja polvistuu. Seuraavaksi hän vetää laukustaan liinaan käärityn aseen. Tässä vaiheessa katsoja arvaa jo, mitä päähenkilö aikoo seuraavaksi tehdä. Mutta nyt kuva leikataan ja varsinainen tarina alkaa takautumana. Katsoja jää ahdistuneena viltin päälle metsään, tarina etenee, mutta kaikki se, mitä päähenkilölle tapahtuu, tulkitaan näiden alkukuvien kautta. Tämä luo jonkinlaisen odotusarvon ja tiedon siitä, että sen vääjäämättömän teon jälkeen kaikki on vain arvailuja ja kysymyksiä. Toinen tarina, sekin fiktio, päähenkilö, minä-kertoja pohtii, vuolasta pohdintaa, mutta miten osuvasti hän sanookaan…”Näin sellaista missä olisi järkeä vasta jälkeenpäin – tarkoitan että vasta jälkeenpäin kävisi ilmi, ettei mitään järkeä ollut. Vasta myöhemmin ymmärtäisin: siinä missä ei tunnu olevan järkeä – on järki”.(109) Voisin lainata teoksesta pidemmänkin osan, mutta oikeastaan kaksi sanaa, jotka herättävät huomiotani äskeisessä lainauksessa ovat ”jälkeenpäin” ja ”myöhemmin”. Pidän näitä tarinoita jonkinlaisina aasinsiltoina, tukikeppeinä, riippusiltoina, köysitikkaina tai henkareina, ajattelen, että näihin voin ripustautua tai tukeutua tarkoittaen, että hapuilen: osaisinpa sanoa tai mistä oikein alkaisin.
Todellisuudessa mikään ei ala aluksi, kirjoitan, korjaan, teen lisäyksiä, poistan lauseita, muutan kappaleiden järjestystä ja jonkin ajan päästä kaikki alkaa näyttää järkevältä, suunnitellulta ja ennen kaikkea hallitulta, sellaiselta, että jo alusta pitäen olisin tiennyt, mihin pyrin ja mistä tässä on oikein kysymys. Ensiksi minun pitää kuitenkin ymmärtää, että kirjoitus, teksti ja visuaalinen teos, josta yritän nyt kertoa, ovat kaksi täysin eri kokonaisuutta. Ne eivät tunne toisiansa, toinen ei tiedä toisesta oikeastaan mitään. Ne eivät tervehtisi toisiaan, jos kohtaisivat toisensa kadulla tai torin laidalla.
Kuvittelen, on aamuinen hetki Hakaniemen torilla: toinen astelee ripeästi bussipysäkille ja hänen ainoa ajatuksensa on ehtiä tuohon bussiin, joka on juuri sulkemaisillaan ovensa. Hän väistää henkilön, joka etenee hitaammin kantaen ostoksiansa torilta: sipulinvarret työntyvät kassin suusta ja kumpareinen kassin pinta viittaa ehkä perunoihin. Eivät he vilkaise toisiansa, eivät tunnista toistensa kasvoja, kasvonpiirteitä tai vaatetusta. Mutta joskus myöhemmin he voivat törmätä vaikkapa täysinäisessä kahvilassa, istahtaa toistensa pöytään ja aloittaa satunnaisen keskustelun. Satunnainen kohtaaminen on ikään kuin järjestetty, suunniteltu tarkkaan, vuorosanat jaettu. Tällaisessa keskustelussa puheen rytmitys on tärkeää, toinen sanoo, tapailee sanoja verkalleen, sitten hiljaisuus ja lopulta toinen kommentoi sanottua. Mutta kumpikin tietää, että keskustelu voi loppua tähän, ei ole mitään syytä jatkaa sitä, jos ei tunnu luontevalta. Tämä vapaaehtoisuus, luulen, että se juuri on ominaista tällaisille keskusteluille. Kerran vuosia sitten kävin tällaisen keskustelun. Paikkana oli lentokentän kahvio, olin lähdössä pitkälle matkalle ja äiti oli tullut saattamaan minua. Tunnistin, tiesin, että hän kävi mielessään läpi kaikki ne kauheudet, mitä minulle voisi matkalla tapahtua. Keskustelumme jokainen lause päättyi äänettömään huokaukseen. Mutta nämä kauheudet oli jo käyty läpi, ne olivat ne aikaisemmat keskustelut ja nyt olimme lentokentällä. Ja olimme saapuneet aivan liian aikaisin. Minä jännittyneenä, innoissani ja kuitenkin tietoisena äidin pohdinnoista. Lähdimme kahvilaan odottelemaan.
Tarjotin kädessä, anteeksi, onko tässä vapaata, kysyn. Nainen pyöreän pöydän ääressä nyökkää, istahdamme siihen. Totean kolean joulukuisen sään, johon hän vastaa tulleensa juuri kaukaa, Pohjois-Amerikan länsirannikolta. Sanomme jotakin yleistä viitaten pitkään lentoon ja nainen toteaa, ettei hän oikein osaa vielä lähteä ja ettei hän tiedä, mikä häntä täällä odottaa. Sitten hän alkaa kertoa, rauhallisesti, aluksi irrallisia lausahduksia. Hän kertoo Kalifornian rannikkoa kohdanneesta maanjäristyksestä ja siitä, miten hyökyaallot ovat vieneet kokonaisia taloja, teitä. Hän kertoo korjauksista, jälleenrakentamisesta, hän kertoo, että lopulta yhtäkkiä päätti lähteä, jättää työnsä, ystävänsä ja tulla takaisin Suomeen. Kaiken tämän hän puhuu verkalleen, enemmän todeten ja puhuen ehkä enemmän itselleen kuin meille. Tuntuu kuin, että vasta nyt, kahvilan pöydän äärellä, hän tajuaa valintansa. Me kuuntelemme hiljaa, äiti ja minä, teemme lyhyitä kysymyksiä. On vierähtänyt jo tunti, nainen kerää tavaransa ja minullekin tulee kiire lähteä. Sanomme naiselle hyvästit ja siirrymme lähtöselvitykseen. Mutta nyt tunnelma on muuttunut, hyvästelemme äidin kanssa kevyesti.
Edellisellä selostuksella yritän kertoa, hahmottaa kirjoituksen ja visuaalisen teoksen suhdetta. Jos he siis sattuisivat kahville, kaksi keskenään tuntematonta, ja vaikka toinen, teksti, olisi kirjoitusta juuri kyseisestä kahvilaseurasta, visuaalisesta teoksesta, eivät he siis tunnistaisi toisiaan. Mutta joskus voi käydä niin, että ymmärrys syntyy, vaikka ei oikein tietäisikään, mistä toinen puhuu. Ehkä on vain kysymys asioiden yhteen liittämisestä. Mutta mietin nyt täysin toisenlaista tilannetta, jossa teksti ja kuva olisivat yhtä sillä tavoin, että ne tunnistaisivat riippuvuutensa toisistaan. Kerronta tapahtuisi nyt samanaikaisesti molempien avulla, mutta niiden vaihdellessa keskinäistä työnjakoa. Mietin tilannetta, jossa dialogi vie tarinaa ensisijaisesti eteenpäin, ikään kuin nuolena osoittaen seuraavaa kuvaa tai vaihtoehtoisesti kuva osoittamassa useampaakin vaihtoehtoa, joista dialogi valitsee yhden. Mutta silti katsojalle tulee selväksi, että ne muutkin vaihtoehdot ovat mahdollisia. Esimerkiksi tilanne, jossa liikkuva kuva päätyy osoittamaan lattialla olevaa näkymää lasten leikeistä, barbinukkien ryhmää. Nyt dialogi jatkaa tästä kertomalla perhetragediasta toisaalla, mutta katsoja saa myös viittauksen nukeilla lavastetusta rikospaikasta.
Mietin myös kuvan tiukkaa rajausta tilanteessa, jossa päähenkilöt käyvät keskustelua automatkalla laajojen peltomaisemien vilahtaessa taustalla. Keskustelu paljastaa ja toimii eräänlaisena henkilöhahmojen asemointina tarinassa. Tiukka rajaus on tilanteessa kahdella tavalla esillä, yhtäältä se on kuvan rajausta fokusoimassa tilannetta ja toisaalta keskustelupaikan rajausta, suljetun tilan dynamiikkaa, joka tuo tilanteeseen jännitteen ja ehkä alleviivaa hienovaraisesti näin dialogia ja sen merkitystä. Piirrän tilanteesta kuvion muistivihkooni: siinä on kehä, joka esittää kuvan rajausta ja kehän sisäpuoli kuvaa käytyä dialogia. Nyt kehän sisältä nuolet osoittavat kehäviivaa kuvaten pyrkimystä, jännitettä koetella kehän rajaa.
Kyseessä on tv-sarja(110), jossa kaksi poliisia tutkii rituaalimurhaa. Kerronta tapahtuu osittain takautumana, kuulustelupöydän ääressä, kerrottuna kummankin päähenkilön näkökulmasta käsin. Kuulustelussa käydään läpi murhatutkimusta. Tämä tilanne toimii eräänlaisena kehyksenä, jonka kautta tapahtumaketju rakennetaan esiin. Juuri siirtymät ja rinnastukset kerronnassa herättävät kiinnostukseni. Huomaan miettiväni, miten tarina nyt tässä tapauksessa kerrotaan ja millä keinoin. Vaikka kyseessä on täysin erilainen kerrontatapa, rikostarina juonen kehittelyineen, jossa henkilöhahmojen avulla avataan tapahtumia, voin tällä tavalla tarkastella ja saada ehkä lisää näkökulmia pohtiessani kuvan ja tekstin yhteistyötä. Siitäkin huolimatta, että audiovisuaalinen kerrontatapa ei liity mitenkään teokseeni.
Aloitan näin kirjallisen selostuksen visuaalisesta teoksesta: aluksi kuvailisin teosta, mutta pääpaino olisi teoksen tekemisessä, tapahtumassa itsessään. Kuvailisin teosta galleriassa: valokuvakoosteita lattialla ja ”Kirjoitusharjoituksiksi” nimeämäni osio etäämpänä ikkunan edessä. Kerronta olisi nyt toteavaa ja kuvailevaa. Kertoisin installaation yksityiskohdista, esimerkiksi siitä miten sana jatkuu kuvasta toiseen siirryttäessä ja siitä miten olen pilkkonut sanat kuvaamalla ne osina sekä liittämällä nämä osat toisiinsa uudelleen. Kertoisin yksittäisen kuvan rajauksesta, mittakaavasta. Kertoisin jälkien jättämisestä lumiselle pinnalle. Kertoisin siitä, kuinka vaikeaa on hahmottaa oma liike ja siitä syntyvä kirjoitusjälki. Puhuisin lumen eri olomuodoista: esimerkiksi sellaisesta, josta on hyvä tehdä lumiukkoja. Sellainen lumi, joka kasautuu, kerrostuu, olisi hyvää ”muottiainesta”. Sitten olisi sellaista lunta, jonka pinta on kovaa ja astuessa siihen se murtuu ja rikkoo suuremmankin alan ja murtuneen pinnan alta paljastuu irtonaista lumihiekkaa. Kuvailisin sitä, minkälaista ääntä lumessa käveleminen tuottaa. Puhuisin maisemasta, lähiön metsästä, satunnaisista kulkijoista.
Yritän selventää, minkälaista kuvan ja tekstin suhdetta hahmotan, minkälaista kielellistä strategiaa käytän. Tukeudun kielen kuvallisuuteen ja jossakin kohdin haen imagistien runojen tapaan näkymää pysäytyskuvan kautta. Visuaalisen teoksen eletty materiaalisuus puskee kielen materiaalisuuden liikkeelle ikään kuin kielen pitäisi puhkaista kalvo, jäsentyä rosoisuuden kautta esiin. Joskus se on vaihtelevan sanajärjestyksen, toistojen, painotusten, katkosten ja käännähdysten muotoa, siis jonkinlaista liikkeelläoloa tuntua. Annan sen mennä edellä, jos tunnistan siinä rytmiin pyrkivät peräkkäisyydet. Mutta toisinaan se yksinkertaisesti tarkoittaa vain useampaa kielenhuoltokierrosta, mutta silti, siitä huolimatta silloin saan kiinni ajatuksesta, että kieli on jo itsessään jotakin. Ja tällä itsellään kieli voi lähestyä toista, nyt visuaalista teosta. Silloin kieli on myötä koetun kautta ilmaistua. Kirjailija Helena Sinervo puhuu luennolla kohostuneesta kielestä. Tällä hän viittaa parallelismiin, samansuuntaisuuteen retorisena tyylikeinona toiston käyttämiseen, mutta niin, että toistuva ilmaus, sana, tavu ei toistu samanlaisena. Käytän vastaavaa fraasia vahvistamassa tai synonyymisenä ilmaisuna hakemassa jonkinlaista viistoutunutta näkökulmaa, jotenkin niin, että se olisi hieman enemmän tai hieman toiselta suunnalta suuntautuvaa näkökulmaa, jotakin, jonka tarkoitus on vain tarjota laajempaa näkökulmaa ja orientoituvaa katsantotapaa.
Hahmotan tässä visuaalista teosta tilallisruumiillisena aloitteena, jossa toiminnan avulla olen lykätyn hetken ruumiillistaja ja kuvittelun kautta toisen kokeman siirtäjä.
Kirje Joroisiin
Tammikuussa alkoi sataa lunta. Oli pakkasta, kylmää ja pilvistä. Ei sellaista rakoa pilvipeitteessä, johon voisi sormensa tunkea ja sitten venyttää vähän. Aurinko paistaisi ja päivää saisi edes niukasti pidennettyä. Ei auta, jossakin kyllä paistaa mutta totisesti ei täällä. Punaista luntako odotat satavan, kızıl kar yavar, näin sanotaan jahkailijalle, kuhnurille, tarkoittaen, ala jo hommiin, ei se odottamalla parane.
Kuollut se on, huutaa kävelijä osoittaen kylmettyneitä, kangistuneita jalkojansa. Ei kipristele jäätynyt lautapala, ei, vaikka naulalla tökkisi. Siinä ne ovat, sojottavat kaksi orpoa laudan puolikasta. Varpaat vääntyneet, kerääntyneet suojaan suppuun, ei pihahdus ilmaakaan pääse tunkeutumaan, levittämään asentoa vähän. Hei, rentoudu vähän, varvas hyvä. Mykkä varvas, varvasraukka, kyyristynyt sukan seinää vasten. Vedän sukan jalkaan, kohta toisen ja kolmannen. Kyllä me näillä pärjätään ja tungen jalan kenkään. Ahdasta on, eteinen tiukka, kun saisi varvas sijan, vähän jalkaa kelluntaan, liikkuu jalka, liikkuu kenkä, pursoutuu kengän sauma ja taipuu nahka. Kävelijä huutaa, liiku hyvä ihminen.
Ei teiden, kävelyteiden varsille voi tehdä, koska ne aurataan tai ne on jo aurattu, kun saavun. Seuraavaksi kokeilen kallioilla koulupihan lähistöllä. Se on kuin veisi lapselta karkkipussin. Ei pidä lasten kanssa kilpailla lumisista rinteistä. Keksin paikan, läheisen kallioisen kukkulan Hallainvuoren ennen Viikkiä, lähellä kotia. Kaltevalla lumisella rinteellä ei niin vaan astella, lumi luisuu, minä luisun ja kuvaaminenkaan ei onnistu. Maisema on liian monimuotoista, ei mahdu sana, tavu tai kaksi. Päivä kuluu etsien painalluskohtia lumisessa rinteessä. Kaksi sanaa tänään ja eilen yksi, tällä tahdilla yksi talvi ei riitä. Lopulta kylmyys on se, joka määrää paikan. Pihapiirissä ja vesitornin juurella, ylhäällä rinteellä, tien toisella puolella, on paras paikka.
Vesitorni hallitsee maisemaa, betoninen järkäle ylhäällä kallioisella rinteellä. Se on sellainen, jonka vieressä kaikki muu näyttää pieneltä ja jotenkin säyseältä. Maltillinen uusi pientaloalue reunustaa rinnettä.
Nousu rinteelle polkua pitkin alkaa loivasti vähän piilosta, tallattujen lumikasojen seasta. Sitten jyrkempi nousu, jota loivasti kaartava polku myötäilee, ja jonka varrella kasvaa nuoria mäntyjä. Yksi niistä on jyrkimmän ponnistuspaikan kohdalla, hyvänä kaiteena jäisellä mäellä. Etenen ylhäällä rinteellä, kunnes toinen polku halkaisee kulun johtaen vesitornin juurelle. Aurinko paistaa suoraan kasvoihin, käännyn ja varjoni ulottuu melkein rinteen reunustalla kasvavaan kuusen juureen. Huomioin kohdan, sillä tämä osoittaa kirjoituksen suunnan. Tästä kohdasta tarkistan kirjainmerkkien sijainnin olevan samalla suoralla.
Tallaaja huojuu kinoksessa, hän on löytänyt hyvän lumikasan ja arvelee, että tähän kyllä mahtuu sana, jos toinenkin. Seuraavaksi tasainen taputus, molemmat jalat tamppaavat lunta. Puuteri lentää ja kenkä jättää jäljen, tämä käy hienosti. Läheisen talon ikkunaverho liikahtaa ja hahmo häviää. Tallaaja tuntee olevansa ylisuuri lapsi, joka on unohtunut lumileikkeihin. Ei siinä mitään ja jatkaa painamista. Tumput pyörivät hihan suussa nauhalla kiinni, sekin on niin kuin lapsella. Mutta tämä vain siksi, että kameran laukaisijaa ei kintailla paineta.
Valokuvaan askelmat, mutta samalla jätän jälkeeni toiset askelmat. Ne ovat kuin kuvauskiskot. Kaikki liikkumiseni rekisteröityy lumiseen rinteeseen. Rinne on täynnä irrallisia, eri suuntaan osoittavia, jalanjäljistä koostuvia sanoja. Eri suuntaisia kirjainmerkkejä auringon suunnan mukaan niin, että varjo levittäytyy vasemmalle puolelleni. Silloin, kun se ylipäätään talvisena päivänä on mahdollista. Sanariveistä kallion pinnalla tulee kellon viisareita. Lähiön luminen rinne on myös täynnä jalanjälkiä, jotka osoittavat kulkua rinteen poikki uudelle asuinalueelle tai vain oikaisevat kulkua bussipysäkille tai ajoväylälle.
Asetan painon vasemmalle jalalle, joka on kääntynyt sivusuuntaan, kun taas oikea jalka puolestaan, nyt saman suuntaisesti hieman ylempänä painaa pientä kaarevaa linjaa edeten vasemman jalan taakse. Tässä kohtaa paino siirtyy oikealle ja nyt vasen puolestaan etenee kääntyen ylös suoraa linjaa. Lopuksi vielä painon vaihdolla oikea jalka painaa kengän kärjellä merkin kaaren päälle. Näin olen astellut h-kirjaimen. Toinen kirjainmerkki puolestaan, jossa pieni kehä, niin pieni kehä, joka jossakin toisessa mittakaavassa olisi nuppineulan pään kokoinen. Mutta nyt suurempi kuin kaulan tai pään mentävä aukko.
Olen aivan liian lähellä, onko se ylös vai alas, soikiosta, pienestä pyöreästä lähtee kulku alas. Ensiksi se hieman nousee, tekee mutkan ja kaareutuu kuitenkin pian edeten alaspäin. Tämä on m-kirjain. Mutta alaspäin, se minua hämmentää. Onko se alaspäin äskeisestä paikasta, kun kehää ei vielä ollut tehtykään vai nyt kun seison tässä kehän linjalla. Minä siis seison kirjaimen päällä, aivan konkreettisesti, tai tässä tapauksessa voin sanoa, että aivan kirjaimellisesti seison kirjaimen päällä. Nyt keksin, minä olen siis jättiläinen ja tuolta ylhäältä, juuri tuolta männyn oksalta katselen tänne alas ja sieltä huudan ohjeita. Haa, nyt tiedän, minne alaspäin suuntautuu. Ole rauhassa, minä neuvon, olen kuin olisin lintunen täällä oksalla. Täältä ylhäältä näen kaiken ja voin hyvin seurata touhujasi siellä alhaalla. Tässä vaiheessa on hyvä ottaa lintu mukaan tarinaan.
Lennätän linnun oksalle, tarkemmin sanottuna männyn oksalle talvisena aamupäivänä. Lintu tarkkailee puuhiani ylhäällä oksalla, linnulta kysyn myös neuvoa. Tuo ei riitä, ei sanasi tuohon mahdu, etsi uusi paikka. Näin juttelimme tovin, lintu ja minä. Neuvoi ja määräili, valitteli hitauttani, ei hiukkaakaan ymmärtänyt puhisemistani tai kömpelöä touhuani. Lintu kun on, hyvähän on siinä lennellä ja istahtaa vähän väliä. Mutta toisinaan, vaikka horjahtaessani lumikasaan, se kysyy, kävikö pahasti.
Tasapaino on menetetty, horjahdan, toinen jalka lipsahtaa lumeen ja siihen jää kolo. Mitäs nyt teet, onko kirjoitusjälki pilalla? Mutta jos jalka ehti laskeutua siihen, missä on jo jälki, ei hätää. Tämä kaikki saa minut tietoiseksi siitä, miten liikun lumessa ja ennen kaikkea, miten ylläpidän tasapainoa liikkuessa. Tarkoitus on, ettei turhia jälkiä jää lumeen, siis sellaisia, jotka eivät sisälly kirjainmerkintöihin. Olen kirjoittanut muistilappuun lauseen, jonka aion nyt toisintaa lumeen. Suklaan kansipahvi muistilappuna vasemmanpuoleisessa taskussa. Se on hyvä, siinä on taitokset valmiina, taskuun sopiva koko ja pahvinpalasta on helppo käsitellä tumput tai hansikkaat kädessä. Toisella kädellä pidän kameraa. Kylmyys tekee tarkaksi ja karsii turhat liikkeet.
Painokkuus teossa on jonkinlaista uhmakkuutta ja, vaikka olkoon niinkin tavallinen teko kuin jalanjäljen jättäminen lumihankeen. Itsepintainen painallus, ja silti lumi, jotakin niin kevyttä ja joka ottaa pienimmänkin painalluksen vastaan. Ja tuosta keveydestä seuraa huolellisuus ja harkinta. Minä siis huolellisesti asetan jalan toisen perään. Nyt uhmakkuus on ikään kuin sulanut, haihtunut pois niin, kuin sulamaisillaan oleva lumikinos kevättalvella paljastaa huokoisen rakenteensa ennen, kuin haihtuu ja imeytyy maakerroksiin kokonaan.
Pakkanen kiristyy, kameran muistikortti ei toimi ja turhaudun tarpomiseen. Mutta työskentely muuttuu selkeämmäksi; tasainen rinne vesitornin juuressa, lause tai kaksi päivässä. Pukemista, riisumista, lämmittelyä, edellispäivän kuvien purkamista muistikortista, kuvien valitsemista ja yhdistämistä. Ihmettelen järjestelmällisyyttä, toimenpiteitä, jotka seuraavat toisiaan ja niiden mahdollistumisen edellytys on aina aikaisemmin tehty työ. Ja kaikki tämä taas on riippuvainen sääolosuhteista, joihin koko ajan opin paremmin valmistautumaan. Talvityöskentelystä tulee säännöllisten toimien jatkumoa ja kuvarivit työhuoneen lattialla alkavat täyttyä. Paikallistun maisemaan olosuhteiden kautta, asemoin sijaintini rinteellä auringon mukaan.
Samanaikaiset toiminnat, muistilapun kädessä pitäminen, kuvaaminen ja jalalla painaminen aikaansaavat havainnon tilallisuudesta sekä ruumiin äärellisyydestä. Toisin sanoen subjektin ulkopuolinen todellisuus tilallistuu ja toiminnan avulla se representoituu. Tästä tilallistumisen tunnistamisesta tulee ajatus toiminnan esityksellisyydestä. Vaikka ajatuksena alun perin olikin saada tallenteita askeltamisesta, aloin huomioida ja tiedostaa enemmän toimivaa hahmoani ja tapahtumaa itsessään. Toinen seikka, mikä vahvistaa esityksellisyyden ajatusta, on askellettujen kirjainten, tavujen, sanojen ääneen lausuminen. Vähän samanlainen tilanne kun lapsena opettelee lukemaan tavu kerrallaan. Mutta nyt kirjainmerkkien sanaksi tuleminen edellyttää ruumiin liikettä. Tällöin ääneen lukemisen ja ruumiillisen liikkeen yhdistäminen, kielellisyyden harjoittaminen ulkotilassa fyysisenä tekona aikaansaa siirtymän, jossa yksityinen levittäytyy julkiseksi. Ääneen lausuminen säestämässä liikettä, jolloin kirjain, tavu, sana hengitettynä ulos kylmään vahvistaa lausuman: tässä minä olen.
Askeleiden sanallisuus tai tallatun lumen ominaisuus tai kyky siirtää viestiä on olematon. Ei se vaivannut, minulle riitti teko, jonka luminen rinne erisuuntaisine askeluurteineen osoitti. Ajattelen teosta eräänlaisena nimeämisen prosessina. Nimeäminen edellyttää tunnistamista ja se taas tapahtuu tekemisen kautta. Nimeäminen tapahtuu ruumiillisen toiminnan kautta maiseman toimiessa arkistona varastoimalla ja esittämällä kirjoitusta. Näin se on jonkin vanhan säilönä ja fyysisen teon kautta sen esiin ottona. Muistamisen alusta, se, jota ilman muistettavaa ei voi esittää. Eri ajat yhdistyvät, tämä hetki ruumiillisena tekona ja mennyt uurteisena jälkenä.
Maurice Merleau-Pontylle ruumiin tilallisuus on kokonaisuus, joka on osiin jakamaton. Hän sanoo, että itsellemme ruumiimme ei ole kokoelma elimiä, jotka on aseteltu tilaan rinnakkain. Hänen mukaansa käsityksemme tilasta on riippuvainen omasta ruumiillisesta tilastamme. Toisin sanoen tilaa ei voi tunnistaa, jos tunnistus ei tapahdu yhteydessä ruumiilliseen tilallisuuteen. Ruumiin hahmoon (body schema) sisältyy käsitys ruumiistamme suuntautuneena johonkin tehtävään, tekoon käsittäen sen näin enemmänkin ajallisena kuin muodon kautta rakentuvana. Ruumiin hahmo –käsite näyttää ruumiin maailmassa olotavan.(111) Se tuo mieleen lumihankeen askeltamisesta jäävän jäljen painaumana hetkellisen asustamisensa seurauksena.
Teos jakautuu osiin. Yhden päivän tai aamun aikana kävellyt sanat - silloin lumen koostumus ja valo on sama. Talvella aurinko paistaa matalalta ja tuntuu, kuin sitä ei riittäisi ollenkaan tai se pilkistää vain jostakin raosta tunkeutuen oksien välistä ja jättäen kiillon valokeilan lailla tielleen osuvien puiden runkoihin. Ei tällä valolla pitkälle päästä, se ei valaise tarpeeksi lunta ja varjot näyttävät vielä synkemmiltä. Näistä tulee lukukelvottomia kuvia, en pysty yhdistämään kuvia sanoiksi. Sääolosuhteet ovat haastavat, joko on liian kova pakkanen tai nollakeli yllättää. Aloitetaan alusta, sanon uudestaan: teos palautuu osiin. Teos palautuu sarjoihin: aamupäiviin, keskipäiviin, iltapäiviin, alkutalveen ja lopputalveen, jolloin valoa riittää jo useamman sanan kävelemiseen ja kuvaamiseen. Koko teosta ei ole olemassa muuta kuin osista koostuvana kokonaisuutena. Alkuperäinen kirje, se mistä kaikki alkoi, tapahtui kauan sitten ja sen jälkeen on tullut lisää kerroksia ja osia. Ei ole mitään ainutkertaista hetkeä, mihin osat solahtaisivat osaksi kokonaisuutta. Sellaista hetkeä, jolloin teoksen eri osat olisivat olleet olemassa todeten, että tämä on se hetki. Tämä on se, mitä yritämme esittää. Ainoastaan nyt näyttelytilassa sanat, valokuvat yrittävät liittoutua sujuvasti yhteen. Ensin kouluvihosta revityn paperin tavoin, sitten lisäyksenä kinoksen, nuoskan, sohjon luennat ja lopuksi valokuvat ylläpitämässä näitä hetkellisiä luentoja. Paperiarkin päälle on kasautunut lumisia kerroksia.
Aamupäivä
Kirje
Ruskea, pehmeäksi kulunut, vanha kirjekuori, isoisän papereita - isä näyttää. Huolellisesti säilytettyjä hauraita asiakirjoja, taitokset avattu ja jostakin sivut ovat jo repeytyneet. Melkein läpikuultavia paperiarkkeja, paikoin kirjoituskoneen lyöntien läpäisemiä kirjainaukkoja. Selaan varovaisesti paperikasaa: polkupyörän rekisteröintitodistuksia useampi kappale, virkatodistuksia, kulkulupa Viroon, kulkukauppiaslupatodistuksia kaupankäyntiin maaseudulla ja oikeuden asiakirja onnettomuudesta, jossa potkukelkka ja linja-auto ovat törmänneet. Tästä olen jotakin kuullut, hämäriä mielikuvia, miksi se oikeastaan onkaan jäänyt mieleen. Seuraava paperiarkki, revitty vihonsivu, ruutupaperi, jossa kirjoitusjälki on jo osittain hävinnyt ja muste levinnyt. Luen hitaasti, haparoiden, en pelkästään siksi, että kirjoitusjälki olisi epäselvää vaan enemmän siksi, etten käytä näitä kirjaimia juurikaan, sillä tataarin kieltä kirjoitettaessa enää ei käytetä arabialaisia kirjaimia. Lukemiseni on hidasta ja hapuilevaa.
Kirje on vuodelta 1940, isä on viisitoistavuotias. Hän on kirjoittanut isälleen kirjeen armeijan koulutuskeskukseen Joroisiin. Kirjeessään hän selittää erehdystään. Isoisä on pyytänyt, että poika lähettäisi hänelle hänen polkupyöränsä. Sen hän tekeekin, mutta laittaa väärän merkinnän lähetyslomakkeeseen. Hän kirjoittaa ”matkatavara”, merkiten näin, että hän itse matkustaisi ja veisi pyörän mukanaan matkatavarana. Hän yrittää korjata erehdystään, saada merkintä muutetuksi ”kiitotavaraksi”, onnistumatta siinä. Huoli painaa, kuvitellaan, että pyörä on saapumassa määränpäähän eikä vastaanottajaa ole. Kiitotavarana pyörä asetettaisiin nyt huolellisesti syrjään tiskin taakse saapuvien puolelle ja ennen kaikkea odottamaan vastaanottajaa, joka kuittia vastaan saisi tavaran. Matkatavarana puolestaan, edelleen tiskin takana kyllä, mutta ehkä siirretty nyt lähtevien puolelle tai peräti löytötavaraksi leimattuna ehkä karkotettu tuntemattomaan määränpäähän. Tätä hän ei edes tohtinut pidemmälle ajatella. Mutta kuitti oli hänellä ja siksi se oli nyt kiireellisesti lähetettävä Joroisiin. Huolestuneena hän kertoo kirjeessä erehdyksestään ja yrityksestä korjata se. Hän kirjoittaa vielä suomeksi saman tekstin ja liittää kuitin mukaan. Mutta tämä paperi on kadonnut.
Ennen kirjettä tai ennen kuin viiva on edes muotoutunut kirjaimeksi ja levinnyt siitä pieneksi sutuksi ruutupaperilla tai polkupyörä lähetetty matkatavarana, isoisä on matkustanut Joroisiin. Mutta tämä ei vielä riitä, pitää kertoa lisää, venyttää viivaa vielä. Kertoa vielä aikaisemmista tapahtumista, kertoa kuinka isoisä oli päässyt Suomeen silloin, kun Suomi ei enää ollut suuriruhtinaskunta.
On vuosi 1921, muu perhe on jo Suomessa, mutta hän ei saa kulkulupaa ulkomaille, koska on armeijaan kelvollinen. Hän on jo käynyt armeijan tai jonkinlaisen perehdyttämiskoulutuksen Venäjällä. Bolševikkien määräyksestä lähikylien nuoret pojat kerättiin leirille, isoisä oli tuskin viisitoista vuotta. Hän opettelee käyttämään asetta ja marssimaan. ”Omat eväät ovat mukana, ei siellä ole ruokaa, kotiin pääsee viikonlopuiksi. Sellainen internaatti se oli” hän kertoi.
Babakay – isoisä
Tänään hän on onnellinen, hän on saanut hoitaa hevosia, olla ajurille avuksi: riisua hevosen valjaista, harjata, ruokkia, antaa heiniä, puhdistaa kaviot ja siivota tallin. Varsinkin hevosen harjauksesta hän pitää, saa sukia karvoja myötäkarvaan, vetää harjalla pitkiä rauhallisia vetoja ja ennen kaikkea saa olla avuksi, on jotakin tekemistä. Hevosta hoitaessa voi unohtaa hetkeksi huolensa, rapsuttaa sen kylkeä ja olla murehtimatta tulevaa. Oikeastaan se on ainut asia nyt hänen elämässään, josta hän pitää, muuten päivät ovat pelkkää odotusta. Hän vaeltelee Pietarin kaduilla, kuluttaa aikaa. Lukemattomia kertoja hän on kulkenut näitä kivisiä katuja, nojannut sillan kaiteeseen ja toivonut, että pääsisi jo jatkamaan matkaa.
Kuinka toiveikas hän olikaan ollut tullessaan tänne. Silloin koivut olivat vasta saaneet lehtensä ja kaikki nämä uudet tuoreet, vihreät totuttelivat vasta liikahtelemaan tuulen keinuttaessa niitä kahisten huminaan. Mutta eihän tällaisia huomannut, korkeintaan ajurinrattaiden raskasta kulkua mukulakiviä vasten tai kiireisten askeleiden kopinaa katukiveyksellä. Aluksi kaikki korkeat kiviset talot olivat näyttäneet hänestä palatseilta. Nuo koristeet, pylväät ja varsinkin illalla auringon laskiessa ne loistivat aivan, kuin ne olisi sivelty hunajalla ja koristeltu kristallipaloin. Ne toivat hänen mieleensä çäkçäk-kakun, makean, hunajaan kastetuista uppopaistetuista taikinahelmistä kootun kekomaisen kakkurakennelman, joka oli koristeltu marmeladipaloilla. Hän ihmetteli valtavaa, välkehtivää vesivirtaa, joka tunkeutui kaupungin sisuksiin. Hän mietti, miten tuollainen määrä vettä voi rajautua kivimuurien väliin.
Hän oli saapunut alkukesästä. Poikani, odota Pietarissa, järjestämme matkasi, odota viestiä, ”Uglım, Piterdä köt, yulıñnı erätlibez, habär köt”. näin hänen isänsä oli sanonut ja hän oli odottanut. Odottanut jo monta päivää. Päiviä, jotka liittyivät jonoksi viikkoja ja kuukausia. Aika laahusteli vaunun oven väliin jääneen helman tavoin, jota ei riuhtaisemallakaan saanut irti tarjoten ei-tänään, odota vielä ja lopulta kysymys on enää vain katse tai kulmakarvan kohoaminen, johon vastataan yhtä vähäeleisesti pään pienellä heilahduksella tai olkapään kohautuksella. Syksy on edennyt, syyskuun viileys on ehtinyt vaihtua viimaksi, joka vyöryttää lokakuun jäänteitä, käppyräisiä lehden raatoja Neva-joen suulta. Marraskuussa vihdoin saapuu viesti: nouse Viipuriin lähtevään junaan, seuraa miestä, joka myy maitotonkasta maitoa, mutta älä paljasta itseäsi.
Lopulta matkalle lähtee muitakin tuttuja, saman kylän poikia. ”Malakoi, malakoi”, mies huutaa ja kävelee junavaunusta toiseen ja kävellessään kolistelee kupilla maitotonkkaansa. Maitomies näyttää, koska junasta pitää jäädä pois, näin heitä on neuvottu. Ahdasta on, vauva naisen sylissä kitisee ja nainen laittaa sormensa lapsen suuhun. Vieressä kuorsaa mies, jonka pää nytkähtää tämän tästä pojan olkapäälle. Poikaakin väsyttää, pää painuu taipuen hitaasti kaarelle vartalon keinuessa junan nykivässä vauhdissa eteenpäin. Poika korjaa asentoaan, yrittää suoristaa mutkalle vääntyneen vartensa vaipuen vain syvemmälle uneen. Jostakin kaukaa kuuluu maitomiehen kulku ja lopulta kolina särähtäen herättää hänet. Tuntuu, että oli juuri vasta nukahtanut, säpsähtää ja riuhtaisee itsensä pystyyn keräten hätäisesti vähäiset tavaransa. Juna hidastaa kaarteessa, metalli metallia vasten särähtää kimeitä jarrutuksen ääniä. Viimein melkein kävelytahdiksi muuttunut eteneminen mahdollistaa paon. Hän hyppää kädet tiukasti polvien ympärillä kerien rinnettä vimmatusti alas ja yhtäkkiä pyöriminen onkin leijumista, voikukan hahtuvien vapaata liitoa, kevyttä ja vaivatonta, kunnes jotakin märkää ja piikikästä hidastaa vauhtia. Reppu tiukassa puristuksessa ja hetkeen ei äännähdystäkään. Sitten hiljaisuus peittyy vaimeaan ujellukseen, joku valittaa nilkkaansa. Hitaasti vaitonainen poikajoukko kerääntyy yhteen. He keräävät ympärille lentäneet tavaransa ja lähtevät liikkeelle.
Hämärä alkaa jo laskeutua ja räntäsade muuttaa maiseman hetkessä aivan valkoiseksi. Kuljettuaan jonkin matkaa he löytävät lähistöltä ladon, jonne heidän on määrä mennä. Lato tarjoaa suojan, eivät he silti malta levätä tai riisua edes reppujaan. He ovat hiljaa ja odottavat. Jostakin heinäkasan alta kuuluu rapinaa, joka aivan kuin myötäillen leijuvaa räntäsadetta tahdittaa odotusta. Täältä saattaja hakee heidät. Ei paljon puhu, murahtaa jotakin ja osoittaa kädellä, nyt lähdetään. Seuraavan illan ja yön he vaeltavat rajavyöhykkeellä. He kulkevat tiheän metsän läpi, välillä pitkospuita pitkin, välillä rämpien kosteikkojen halki. Ajantaju katoaa. Hiljainen, väsynyt joukko etenee, rajavartioston koirien haukunta pelottaa, on pimeää ja kylmää. Mies on valppaana, välistä jää paikalleen seisomaan, kuuntelee, epäilee muita liikkuvan lähistöllä. Sitten antaa merkin pysähtyä ja käskee poikien äkkiä mennä pitkälleen. Mutta ketään ei näy. On parempi liikkua yöllä, näin heitä on neuvottu.
Eteneminen on nyt vaivalloisempaa, väsymys tuntuu askelissa, jalka ei nouse, vaan kompastelee puiden juuret ja kiven murikat esiin. ”Davai, davai” mies virkkaa tämän tästä ja hoputtaa poikia liikkumaan nopeammin. Vihdoin he saapuvat korkean raja-aidan luokse, nyt saattamassa ollut mies pysähtyy, tutkii aitaa, tunnustelee laudan pintaa. Mutta jatkaa kuitenkin välittömästi kulkua. Sama toistuu useamman kerran ja poikien vitkasteleva eteneminen muuttuu yhä raskaammaksi, heitä on yhä vaikeampi hoputtaa. Mies ei tunnu välittävän tästä vaan etenee rivakasta tahtia. Lopulta hän pysähtyy, kokeilee uudestaan aitaa, irrottaa varovasti siitä pari lautaa. Tästä matkalaiset vihdoin pääsevät livahtamaan rajan yli Suomeen. He näkevät lähistöllä, mäen päällä pienen talon, jossa näkyy valoa. Tänne he jäävät pariksi päiväksi, lepäävät ja kuivattelevat vaatteitansa. Talon isäntä lupaa, kyllä hän vie pojat Terijoelle, näin sovittiin. Hevosen löntystäessä, vähän hajamielisesti ja isännän pidellessä ohjaksia rennosti otteessa, nahkaiset hihnat liukuen isojen kourien välistä, nyt ei enää tarvitse tuntea hätää, poika ajattelee. Ei noita kouria palele, ei ole pakkasen viiman pistänyttä, joka saisi kämmenen piiloutumaan rukkasen suojaan.
Terijoella he ilmoittautuvat poliisille. Kaksi viikkoa he viettävät siellä karanteenissa. Se on yleinen tapa, näin heille sanotaan. Terijoella he saavat ulkomaalaiselle osoitetun määräaikaisen matkatodistuksen.(112)
Toinen tarina sekin liittyy isoisän matkaan, nyt Varsovaan. Oli vuosi 1938, hän oli saanut kutsun osallistua kuoron matkaan Varsovassa pidettävään Idel-Uralin(113) autonomian muistojuhlaan. Mutta aloitan tarinan siitä, miten sen ensi kertaa kuulin: olemme kotona Tampereella, isoäiti on tullut käymään. Hän istuu keittiön pyöreän pöydän äärellä ja nyt hän nauraa, ja nauraa niin, että ylävartalo huojuu edestakaisin, tirskahtelee eikä sanoista oikein saa selvää. Sitten hän riisuu silmälasinsa, asettaa ne pöydälle, ottaa taskustaan nenäliinan ja kuivaa silmänsä sillä ja aloittaa tarinansa uudestaan. Tuskin kahta kangasmittakeppiä pidempi, tämä nainen. (Sellainen puinen mittakeppi, jossa toinen pääty on hieman leveämpi. Se on kädensija, joka on pienellä metallisella liuskalla erotettu muusta, sitten mittamerkinnät uurteina jatkuen näin koko kepin pituudelta.)
Jos sanon hänelle, hei, odota vähän, autan, kannan kassia, ehei, hän menee jo. Seitsemän kertaa päivässä, seitsemännestä kerroksesta hissillä, seitsemän oven takaa vieden kylmäkellariin hilloja, lihalientä ja luumukiisseliä tai jotakin sellaista. Luulisi, että tämä jatkuva liikenne seitsemännessä kerroksessa sijaitsevan kodin ja kylmäkellarin välillä uuvuttaisi kulkijan, mutta ei, se pikemminkin yllyttää toimijan vielä suurempiin suorituksiin. Kellarikäytävän valkoisuus häikäisee usvan lailla, sillä betonilattian vaaleanharmaa kiilto ja seinien hohtava valkoisuus eivät tunnista rajaa. Se on hylännyt horisontin jo kauan sitten ja tämä saa hetkeksi kuvittelemaan sakeata lumituiskua arktisella alueella. Maanalainen käytävä yhdistää meidän ja isovanhempien kodin, A–rapun B–rappuun. Tästä isoäiti on tullut kantaen mukanaan hiekanvärisessä, topatussa kangaskassissa kattilaa, jossa pilvenmuotoiset piirakat, lihalla tai ilman (kıstırma tai katlama) kulkevat sujuvasti. Kassin suu on laaja ja se on kuin luotu kantamaan lujia tavaroita, jotakin siis täysin muuta tai muunlaista olomuotoa kuin, mitä se itse on. Se tarvitsee kattilan kaltaista järeää kappaletta ja näin se ikään kuin voi toteuttaa peräti esimerkillisesti kantovälineen arvoista virkaa.
Isoäiti istuu keittiön pöydän äärellä ja nyt hän kertoo, kuinka saattoi miehensä potkukelkalla asemalle. Oli talvinen ilta, isoisä oli aikaisemmin telonut jalkansa, oli ollut onnettomuudessa, oli potkukelkalla talvisena päivänä edennyt niin kuin monena muunakin päivänä loivasti alas viettävää tietä pitkin. Bussin kuljettaja oli menettänyt autonsa hallinnan liukkaalla kelillä ja auto oli litistänyt hänet tien varteen. Onneksi ei käynyt pahemmin, joitakin ruhjeita ja turvonnut jalka.
Toinen matka alkaa tästä; potkukelkka kiitää alamäkeä, ensin Tammelan puistokadulle sitten Itsenäisyydenkatua, silloista Puolimatkankatua pitkin, sukeltaen kohta rautatietunnelin läpi, yhtä alamäkeä vain eikä potkukelkan polkijalta paljon voimaa kysytty, sillä koko matkan pärjäsi parilla potkulla. Matkalaukku ja keppi isoisän sylissä, isoäiti kelkan ohjaimissa ja näin matka alkoi. Asemalla juna odotti, ensin Helsinkiin ja siitä laivamatka Tallinnaan ja siitä edelleen junalla Riian kautta Varsovaan. Helsingissä matkaan liittyi muitakin ja kaiken kaikkiaan seitsenhenkinen seurue lähti matkaan määränpäänään Varsova.
Matkan tarkoitus oli erityinen. Matkalaiset olivat saaneet kutsun osallistua Idel-Uralin autonomian(114) perustamisen 20-vuotismuistojuhlaan Varsovaan. He olivat koonneet pienen kuoron, harjoitelleet lauluja ja nyt yhdessä muiden vieraiden kanssa esiintyivät juhlassa. Isoäiti oli ommellut esiintyjille perinteiset päähineet, samettikankaasta helmikoristein kirjotut, näin kerrottiin. Miehillä oli kepeç, päälaen peittävä pyöreä päähine, ja naisilla qalfaq, kaksiosainen suorakaiteen muotoinen kangaspala taitettuna. Muistojuhla nauhoitettiin suorana radiolähetyksenä. Ohjelmaa kuunneltiin myös Suomessa. Isä muisteli, miten he olivat kokoontuneet sukulaisten luo seuraamaan ohjelmaa. Juhlaan liittyviä tilaisuuksia oli useampana päivänä, kulkue, seppeleenlasku Tuntemattoman sotilaan haudalle, iltajuhla, ministerin tervehdys.
Luen vanhaa lehteä, Yaña Milli Yul (Uusi Kansallinen Tie) (115), lehden koko numero on omistettu muistojuhlan selostukseen. Isovanhemmat olivat tilanneet lehden. Se oli laajalevikkinen lehti, lukijoita Japanista, Mantsuriasta eri puolille Eurooppaan. Lehden perustaja Ayaz Ishaki oli nyt muistojuhlan koollekutsuja.
(114) Leitzinger 2006 68-70.
Idel-Uralin autonomia toimi vain joitakin kuukausia, sillä se joutui bolševikien ja valkoisten joukkojen valtataistelun jalkoihin. Venäjän vallankumouksen synnyttämän liikehdinnän seurauksena heinäkuussa 1917 Volgan alueen Islamilainen kongressi oli kokoontunut pyrkimyksenään yhdistää Ural-vuoriston ja Volga-joen välisen alueen islaminuskoiset kansat sekä alueen suomensukuiset vähemmistöryhmät hoitamaan uskontoon, kulttuuriin ja talouteen liittyviä asioita. Aluksi bolševikeilta saadun tuen kannustamana oli autonomian julistus annettu tammikuussa 1918 Kazanin kaupungissa. Edellisenä vuonna oli jo hyväksytty perustuslaki Ufan kaupungissa järjestetyssä kansalliskokouksessa. Samassa kokouksessa oli myös perustettu kolme ministeriötä. Ulkomaanasioita hoitamaan oli valittu kirjailija, kansalaisaktivisti Ayaz Ishaki. Hän toimi nyt 20-vuotismuistojuhlan koollekutsujana ja järjestäjänä Varsovassa.
Baibulat 2004, 100.
(115) Ishaki 1938 2-6. Lehti ilmestyi kuukausittain, vuosina1928-1939.
Helmikuun neljäs päivä vuonna 1938 oli perjantai. Juhla aloitettiin perjantairukouksella. Se on keskipäivän rukoushetki, yhteisöllinen tilaisuus toisin kuin muut viikon rukoushetket. Perjantairukous käsittää kymmenen rukoussarjaa (un räkäat), sarja liikkeitä: kumartumista, polvistumista ja kumartumista vielä niin, että otsa koskettaa maata, istumista polvillaan ja pään kääntymistä hitaasti puolelta toiselle. Ja liikesarjojen välissä perjantainsaarna (coma hotbä), istutaan lattialla paksun maton päällä, asento on vapaa, ehkä istutaan polvien päällä tai jalat rennosti edessä ja nojataan kämmeniin käsivarret suorina, ehkä katse on maton kuvioissa, villanukan kaato kämmenpainolla.
Rukoushetken päätteeksi Varsovan seurakunnan imaami pitää juhlapäivään liittyvän puheen. Seuraavaksi juhlien koollekutsuja kirjailija, toimittaja Ayaz Ishaki(116) pitää lyhyen katsauksen merkkipäivään liittyen, jonka jälkeen väki kerääntyy kulkueeksi tarkoituksenaan osallistua seppeleenlaskuun Tuntemattomaan sotilaan muistomerkille Varsovan keskustassa.(117)
Valokuvassa väkiryhmä etenee kosteansumuista katua pitkin. Ajotie näyttää kiiltävältä, niin kuin vain sateen jäljiltä voi näyttää. Kulkueen etunenässä kaksi naista kantaa seppeleen muistonauhaa. Kuvassa näkyy, kuinka muistonauhan molemmat päät on erotettu toisistaan ja sitten huolellisesti keritty auki niin, että nauhan teksti on osittain näkyvissä. Kuvateksti kertoo muistonauhaan kirjoitetun tekstin: ”Idel-Uralin turkkilais-tataareilta Puolan itsenäisyystaistelun uhreille”.(118) Seppelettä kantaa kaksi miestä ja heidän rinnallaan muistonauhaa kantavat naiset. Kuvan reunalla tummina läikkinä on yksittäisiä ryhmiä katsomassa kulkuetta tai vain odottamassa kadun ylitystä kulkueen väistyttyä. Kuvassa ylhäällä keskellä näkyy ratsastajapatsas. Se leikkautuu esiin usvaista taivasta vasten. Muuten katunäkymä verhoutuu harmaaseen sumuun, josta kaukana erottuvat heikosti rakennusten ääriviivat. Kuvassa kulkue on jo ohittanut ratsastajapatsaan. Se näkyy takaa, viistosti oikealta päin niin, että ratsastajan toinen käsi on ojentautuneena suoraksi, ehkä pidellen miekkaa.
Yritän paikallistaa kulkueen sijainnin patsaan avulla. Patsas esittää puolalaista ruhtinasta Józef Poniatowskia ratsastamassa. Ratsastajan oikea käsi on ojentautuneena suoraksi pitäen kädessään miekkaa.
Patsaan esikuvana on ollut Marcus Aureliuksen monumentti Roomassa. Sen tekijä on tanskalais-islantilainen kuvanveistäjä Bertel Thorvaldsen (1770-1844), kuvanveistäjä, jonka uusklassista tyyliä olevat veistokset olivat suosittuja. Otavan Iso Tietosanakirja vuodelta 1937 kertoo Thorvaldsenin työskennelleen jo varsin nuorena purjelaivojen koristekaivertajana. Hän aloitti varhain opinnot Kööpenhaminan Taideakatemiassa ja valmistuttuaan sai kultamitalin sekä matkastipendin Roomaan.(119) Kulkueen sijainnin selvittäminen patsaan avulla ei ainakaan heti tuottanut tulosta, sillä patsas tuhoutui natsimiehityksen aikana. Opaskirjan mukaan patsas sijoitettiin alkujaan Varsovassa Pilsudskin aukiolle, lähelle sen nykyistä sijaintia Presidentinlinnan edustalle.
Olen Varsovassa tuomassa teostani näyttelyyn, bussimatka lentokentältä keskustaan taittuu verkkaisesti. Puolityhjä bussi ja iltapäivän unelias elegia tahdittamassa rauhallista etenemistä. Uinailen ajatuksissani, mutta pian alan jo seurata etenemisen tahdissa syttyviä näyttötaulun valoja edessä, kuuntelen pysäkkien kuulutuksia. Tämä on puolan kielen ensimmäinen oppitunti. Nimet muodostuvat useista peräkkäisistä konsonanteista ja jotka siitä syystä tuntuvat melkein mahdottomilta lausua ääneen. Mutta nyt toistan nimet hiljaa mielessäni kuulutuksen mukana. Kärsivällinen opettajanääni toistaa rauhallisesti nimet useamman kertaa ennen pysäkkiä ja pysäkin kohdalla. Ja jonkin matkan päästä Varsovan päärautatieasemalla minusta tuntuu jo tai olen jo vakuuttunut kielellisistä taidoistani peräkkäisten konsonanttien lausunnassa, ikään kuin aivokuoreeni olisi syntynyt nyt uusia poimuja ja vakoja konsonanttiryppäitä järjestelemään.
Myöhemmin jäljitän ne paikat, joissa kulkue on liikkunut ja joista olen nähnyt valokuvia.
En tiedä oikein, mistä sain sen tunteen, aavistuksen tai varmuuden, että isoisän matka oli onnistunut. Oliko se isoäidin nauru, joka aikaansai sen tunteen? No, joka tapauksessa, matka oli vastannut ja ylittänytkin osallistujien odotukset. Ei niin, että muistojuhlaa olisi surtu. Luulen, että iloittiin siitä, että saatiin uusia ystäviä ja yhteydenpito koettiin tärkeäksi.
Muistan lapsuudesta, että tataari-nimitys herätti (tataari)yhteisössä kiivasta keskustelua. Nimen alkuperä viittasi mongolihallitsija Tsingis-kaanin valloittamiin kansoihin.(120) Tataari-nimi oli yleisnimi monelle heimolle. Nimitys miellettiin myös jonkinlaiseksi pilkkanimeksi. Osa yhteisön jäsenistä puolusti suomenturkkilainen -nimityksen käyttämistä. Mutta se koettiin ongelmalliseksi, koska se olisi viitannut lähinnä Turkin valtioon. Historiallisesti nimityksellä oli kuitenkin pohjaa. Tätä aikaisemmin vallitsi käsitys bolgaarinturkkilaisesta identiteetistä.(121)Neuvostoliiton aikana vakiintui tataari-nimitys.
(119) Richter 1937, 984-988.
(120) Tsingis-kaanin antaman määräyksen mukaan v. 1206, kaikkia sen valloittamia kansoja kutsutaan tataareiksi, ”näin tataarinimityksestä tulee synonyymi valloitetulle”. Vähitellen mongolivalloittajat sulautuivat myös valloitettuihin kansoihin. Rorlich 1986, 5.
(121) Bolgarin valtio sijaitsi Volgan keskijuoksulla noin 900-1200 –luvuilla.
Vanhempieni makuuhuoneessa oli huoneentaulun kaltainen painettu kuva, jossa keskellä, kulmistaan pystyssä oli postikortin kokoinen kuva moskeijasta. Kuvan keskellä on kupoli, joka leikkautuu alhaalla kaariholvikäytäviin ja sen takana kapea minareettitorni rajautuen pilviä vasten. Postikortinkokoista kuvaa kehystää valkoinen reunus, joka on kulmistaan pystyssä. Reunuksen sisällä juoksee arabiankielinen teksti himmeänä. Lisäksi Koraanin tekstejä on sommiteltuna nurkkiin. Kehykset mukautuvat ruskean, kullansävyiseen pohjaan.
Lapsiminä katsoo kuvaa, tuijottaa tiukasti ja ajattelee kuvan esittävän Hämeensiltaa jonakin muinaisena aikana. Kuvan lukuisat koristeelliset yksityiskohdat eivät häiritse tätä ajatusta, lisäksi kuvan väritys tuntuu viittaavaan tähän; raskaantummanruskea sävy todentaa vaikutelmaa järeistä kivilohkareista. Aikuinen minä katsoo kuvaa ja ihmettelee epäuskoisena tuota lapsiminän kuvittelukykyä. Mutta lähtee mukaan kuvitteluleikkiin arvellen siltanäkymän avautuvan viistoittain länteen Hatanpään valtatieltä katsottuna, jolloin kaariholvinäkymä olisi osittain näkyvillä (tämä oli myös luonteva kulkusuunta asuessamme lähistöllä). Kupolinäkymä taustalla voisi viitata teatterirakennukseen toisella puolella siltaa ja minareetti puolestaan vanhaan puukirkkoon. Se ei tosin näy kulkiessa sillalla. Ehkä muinaisina aikoina sillan kuuluisia patsaita ei vielä ollut olemassa.
Iltapäivä
Lykkäys
Mietin, voiko installaatiota kutsua lykätyksi hetkeksi. Yritän selventää, mitä sillä tarkoitan. Lykkäämisellä on harkinnan ja pohdinnan laatu, joka pysäytykseen nojaten levittää tapahtuneen esiin. Lykkääminen viittaa ylläpitoon.
Mitä lykkäys on tässä tapauksessa? Ensinnäkin sana lykkäys, jonkin asian siirtämisenä myöhäisemmäksi, siis jotakin mitä tarkastellaan, tehdään ei nyt, mutta myöhemmin.
Lykättynä olemisen paikka olisi näyttelytila, jossa mennyt tapahtuma ja toiminta ja siitä saatu materiaali levitetään auki. Se on paikka, jossa lykätty toteutuu. Näyttelytila on siis lykätyn toteutumaa. Se on keskeneräisyyden paikka. Näin sanoessani viittaan sillä keskeytykseen. Mutta tällä tavoin voin tuoda esiin tapahtuvan hetken nyt-hetken. Tarkoitan näin, että installaatio tilapäisyydessään kantaa aina tätä tapahtuvaa nyt- hetkeä, jossa läsnäolo toteutuu.
Tässä lykkäämisellä on siis ajallisuuden lisäksi ennen muuta tilallinen merkitys. Lykkäämisellä on suunta, työntää eteenpäin, toisin kuin muistaminen taaksepäin suuntautuneena, ehkä menneen ylevöittämisellä merkitsemänä. Se viittaa myös pysäytykseen, jonka voi käsittää nyt aktiivisena tilana ja jossa mennyt hetki rakennetaan näkyville. Mutta lykkääminen kertoo ennen kaikkea siitä, että jotakin ei ole vielä tehty. Se on kesken ja se on jätetty tehtäväksi myöhemmin. (kuvaryhmä 27)
Tällä kaikella yritän tuoda esiin tekemisen paikan ja teoksen esittämisen paikan keskinäisen suhteen ja riippuvuuden. Teoksen tasolla tämä näkyy pyrkimyksenä näyttää tehdyn työn lisäksi tekeminen. Teko tapahtumana, ja näin päädyn ajatukseen valokuvien esittämisestä jousien avulla niiden toimiessa valokuvien jalustoina. Tällöin ne ehdottavat liikkeen, painalluksen anatomian. Valokuvaa pitää auttaa ja tämä auttamistapahtuma on näiden jousien tehtävä. Ei niin, etten luottaisi valokuvan kykyyn toistaa, näyttää nähty. Mutta valokuva enemmänkin osoittaa työn tuloksen ja viittaa pysähdykseen.
Tekstissään ”Kirje japanilaiselle ystävälle” Jacques Derrida avaa ”dekonstruktio” -käsitteen määritteitä. Hän aloittaa sen negaation kautta tarkentamalla, mitä se ei olisi.(122) Hän löytää Littrén sanakirjasta merkityksiä, kuten ”purkaa kokonaisuus osiin”(123) tai ”hävittää konstruktio”(124). Mutta hän etäännyttää ne eräänlaisiksi ”malleiksi” toimintatavoista ja toteaa, että ”dekonstruktio” on paljon enemmän ja, että se liittyisi kokonaisuuksiin. Hän viittaa purkamisen ajatukseen. Tekstissään ”Platonin apteekki” Derrida purkaa différance -käsitettä käyttämällä esimerkkiä kädestä, joka puristaa kimppua tai lankaryhmää. Kuvittelen, että kudottu kangas irrotetaan kangaspuusta. Samassa kudelankojen ote pitkistä loimilangoista löystyy, sidos katoaa ja sen seurauksena lankojen keskinäinen järjestys häviää. Nyt ne kuitenkin limittyvät, kietoutuvat toisiinsa uudella tavalla kämmenen pitäessä niitä otteessa.
Derridan mukaan différance on erojen tuottamista. Hän määrittää sen liittyvän ajatuksiin viivästymisestä, lykkäämisestä tai eräänlaisesta varastoon, syrjään panemisesta, kiertotiestä. Kiinnostava asia on se, että tarjoamalla toisen se mahdollistaa levittäytymisen, tilallisuuden. Toinen mielenkiintoinen seikka différancen kohdalla on se, että kyseessä on strategia, jolla ei ole varsinaista päämäärää.(125)
Metafora nojaa samankaltaisuuksiin; ensin ruutuvihon paperi, sitten luminen rinne ja myöhemmin näyttelytilan lattia. Kolme erilaista pintaa, jotka täyttävät saman tarpeen. Lause kirjoitetaan paperille, sitten se askelletaan lumiseen kallionrinteeseen, seuraavaksi valokuva siitä ja lopuksi nämä valokuvat asetetaan näyttelytilan lattialle.
Kaltaisuuksiin perustuva – olla jonkun kaltainen, muistuttaa jotakin, olla jonkun tapainen. Tietää tai tunnistaa jotakin, se riittää ja sitten sillä tunnistettavalla edetään kohti jotakin, jota ei vielä tiedetä tai ei tunnisteta. Kaltaisuus on siis levittäytymisen, laajentamisen asia. Levittäytyminen on horisontaalista ja huomaan ajattelevani sitä pintana.
Lanka on ohut, helposti katkeileva paperinen naru. Paksu kerä on pinnaltaan vahamainen, ja vähän pölyinenkin. Eikä ihmekään, sillä se on joskus muinoin valmistettu korvikemateriaaliksi kankaisiin kenkiin. Lanka on kaartuva ehkä vuosikymmenien kerässä olon tähden. Eräällä tavalla tämä ohjaa myös omaa työskentelyäni langan kanssa, sillä helposti katkeileva lanka ohjaa kaarevia käden ja sormen liikeratoja.
Ensimmäisen rivin kirjoitus alkaa oikealta arabialaisilla kirjain merkeillä, toinen rivi vasemmalta latinalaisilla kirjain merkeillä. Yhdistän ohuella paperilangalla vastaavat kirjain merkit toisiinsa. Rivien keskivaiheilla langat ovat lyhimmillään, koska nyt vastaavat kirjainmerkit ovat lähellä toisiaan. Aivan kuin langalla yhteen liitetyt eri kirjainmerkit tiivistäisivät tässä suhteitaan. Tämä taas tuo mieleen perhosen siivet, risteilevät langat siipien värähtelyinä tai sitten vain karvoja paperin pinnalla. Näin vapaasti laskeutuva lanka muotoutuu kirjainmerkiksi paperin pinnalle. Jossakin kohtaa kirjain merkkien vastaavuus ei toimi, silloin arabialaisten kirjain merkkien kohdalta puuttuu vokaali.(126)
Kirjoitusviivan ja langan sukulaisuus on huomioitu. Tarvitsee vain suostutella lankaa kaareutuvana kuroutumaan kirjain merkkejä kohti. Silloin kirjainmerkit ovat kuin liudentuneet langoiksi ja lanka, joka kirjautuu näin ilmaan ja laskeutuu varjona paperin pinnalle luettavaksi, kantaa vaihdon ja yhdistäjän tointa.
Kaartuva viiva tunnistaa molemmat kirjainmerkit. Etenemisellä on suunta, niin kuin aurinko paistaa aamulla makuuhuoneeseen verhon raosta osuen suoraan nukkujan silmiin. Lumisella rinteellä kirjoittajaruumis asettautui puun varjon suuntaisesti. Varjo tarjoaa nyt apuvälineen osoittamaan kirjoituslinjaa. Auringon valo häikäisee kulkijaa, hän peittää häikäisyn lähteen kädellään. Arabialaisilla kirjaimilla kirjoitettaessa tulevaisuus on vasemmalla ja latinalaisilla merkeillä tuntematonta tapaillaan oikealla. Lankaviiva yhdistää kaikki nämä tulevaisuudet, tuntemattomat edessä olijat ja muotonsa vielä paljastamattomat. Samalla tavalla kirja aukaistaan kohdasta, joka on toiselle loppu ja toiselle sen alku.
Mutta vaihdon ja yhdistäjän tehtävän lisäksi langalla on kuljetuksen toimi. Kuvitellaan niin, että merkit seilailisivat jatkuvassa liikkeessä lankaverkostossa ja se, mikä perustui järjestykseen, peräkkäiseen sijaintiin, näyttäytyy nyt kaaoksena. Symmetria ei toteudu, sillä langalla on aina oma tahto. Se kaareutuu vallattomasti tukeutuen jäntevään muotoonsa.
Benjamin luonnehtii kielestä toiseen kääntämistä kokonaisuuden kautta tapahtuvaksi. Tällöin käännös ei tapahtuisi niinkään joidenkin yksittäisten vastaavuuksien kautta, vaan Benjamin viittaa alkutekstin käännettävyyteen.(127) Tällöin puhutaan käännettävyyden kielellisyydestä. Kävelymenetelmän kohdalla puolestaan kielellisyys voi olla yksikkönsä tunnistamisen kautta saavutettua. Installaatiossa havahduin käsittelemään yksikköä embleeminä. Kirjoitusharjoituksia -osiossa puolestaan on helppo nimetä yksikkö ja osoittaa kääntämisen toimi. Mutta kirjainmerkkien vastaavuus ei vie tässä pidemmälle tai oikein minnekään. Vastaavuus on lankasotku tai kuviteltu perhosen värähtelevä siipi.
Kääntämisen näkökulmasta langan toimintaa voi kuvata jatkuvana muotoon hakeutumisena, sillä risteilevät langat kaartuessaan sotkeutuvat ja muodostavat uusia yhteyksiä. Käännös ei ole pelkästään merkki merkiltä vastaavuutta hakevaa vaan kääntämisen toiminnan esillä oloa, sen näyttämistä. Tekstin päällä risteilevä lankasotku vie huomion. Palaan miettimään Benjaminin ajatusta käännöksestä kokonaisuuden kautta tapahtuvana. Kokonaisuutta voisi edustaa lankasotku, koska yksittäisten merkkien vastaavuudet eivät hahmotu. Ne enemmänkin katoavat ja hukkuvat risteilevien lankojen sekaan.
Kirjoitusharjoituksia -osio koostuu kahdesta osasta. Toisessa osassa ruutupaperiarkille kirjatuista kaupunkien nimistä, jotka kartansivun lailla osoittavat sijaintia. Etäisyys ei tuo hallintaa, mutta se auttaa hahmottamaan. Etäisyyden päästä on helpompi nähdä kokonaisuus. Mietin tuota jatkuvaa mittakaavojen sovittamista sellaisena, jossa ruumiillinen subjekti hakee paikkaa. Mittakaava tuo esiin lukuisten pintojen tai alustojen käytön teoksessa. Mittakaavaa käytän asettautumisen keinona. Suhteuttamalla mittakaavoja tarkastellaan ulkopuolelta etäisyyttä tunnistaen.
Artikkelikokoelmansa Agency & Embodiment johdannossa Carrie Noland kuvailee graffitin kirjoittajan ruumiin liikkeitä ja eleitä tehdessään isokokoisia kirjainmerkkejä. Hän kuvittelee spraypulloa pitävän käden liikerataa kaartamassa ylhäältä alas samalla jättäen kehämäisen väriviivan.(128) Tämä tuo mieleeni vesitornin juurella olevat graffititekstin rivit, jotka kehystävät betonista, vankkaa tornin vartta kallioisella rinteellä. Alan hahmottaa tekstiryppäistä helposti spreijaajan liikeradat. Tunnistan ruumiin eleissä samanlaista tilan haltuunottoa kuin tallatessani lumihankeen merkkejä. Paikan haltuunotolla toimija paikallistuu maisemaan.
Silti, enemmän kuin lumeen tallatun tekstin visuaalisuuteen, kohdistuu kiinnostus erityisesti kysymykseen maailmaan asettautumisesta kielellisesti ja ruumiillisesti. Tähän johti havahtuminen tai ehkä enemmänkin jonkinlainen liikahdus, joka tapahtui odottamatta. Nimittäin olosuhteiden ja fyysisen teon läpipuskemana lausuttu teksti muuttui omaksi ilmauksekseni.
Lähiön metsäinen rinne toimii näyttämönä ja valtaisa vesitorni edustaa suurta mittakaavaa. En tiedä, mistä johtuu ajatus, että rinne hajanaisien puurivistöjen reunustamana tai vesitorni osoittamassa massaa saa ajattelemaan tätä näyttämönä. Paikan avoimuus ei pelkästään riitä, vaan ruumiillinen akti kielellisenä lausuntana asettaa minut näyttämölle. Ääneen lausunta kylmässä säässä ja tasapainottelu lumessa ilmentävät sellaista ponnekkuutta, jota voisi kutsua manifestiseksi lausunnaksi. Fyysinen ponnistus toistuvine liikkeineen ja ääntelyineen tuottamassa kirjoitusta sekä tämän jäljen dokumentointi alleviivaavat toimijuutta.
Kyse on ruumiillistetun kielen esiintulosta tavalla, jossa paikka ja sen materiaalisuus asettautuvat keskinäisen vuorovaikutukseen. Tässä ääneen lausuttu on yksityinen tila, joka levitetään esiin. Samalla henkilökohtaisen narratiivin omaehtoinen luenta haihduttaa rajaa yksityisen ja julkisen välillä.
Vesitorni haastaa suurella koollaan, hallitsee ja merkitsee maiseman. Mutta jollakin oudolla tavalla minusta tulee silti jättiläisen kanssa samanvertainen: toistuvilla teoillani olen osa maisemaa. Lisäksi vertainen sillä tavalla, että voin nimetä vesitornin kaikkitietäväksi näkijäksi (samaan tapaan kuin puhutaan kaikkitietävästä kertojasta), tarjoan sille silminnäkijän tehtävää. Se on nyt todistaja touhuilleni. Vesitorni näkee valtavalla koollaan seisoessaan jykevällä jalustalla kalliokorokkeella ja näkemisaktin avulla se kietoo eri aikatasot yhteen. Näkemisakti tuo mieleen Merleau-Pontyn ajatuksen ruumiista näkevänä ja nähtynä.(129)
Satunnainen keskustelu, usein toistuva, nyt jo fraasin kaltainen keskustelunpätkä, joka toistuu kutakuinkin aina samanlaisena. On julkinen tila, usein kulkuvälineessä, vaikka junassa käyty keskustelu. Junavaunu on melkein täynnä, puheensorinaa ympärillä. Matkustan siskoni kanssa, kummallakin kirja edessä, mutta lukeminen keskeytyy ja keskustelemme tataarin kielellä. Huomaamme pian muiden lähistöllä istuvien keskustelun tyrehtyvän. Hiljaisuus ympyröi meidät ja pian panemme merkille, että ainoat keskusteluäänet ovat omiamme. Keskustelumme jatkuu, samoin hiljaisuus ympärillämme saavuttaen lopulta meidät myös. Kohta joku kääntyy puoleemme ja tiedustelee, mitä kieltä puhumme. Väärä arvaus, ei, ei tämä ole unkarin kieltä. Muukalaisuus astuu kehään ja saaristolaisidentiteetti hyökyy yli. Joka paikkaan on pitkä matka, on siis löydettävä silta tai joku muu kulkuväline. Keskustelu on ystävällistä ja koukkaus Karjalaan kuuluu reititykseen. Mutta muukalaisuutta on nyt vaikea enää häivyttää.
Ulkopuolisuus osoitetaan kysymyksillä. Mikä vikaa kysymisellä sitten on ja tässäkin tapauksessa se on tunnistettavasti hyväntahtoista. Mutta onko se tilanteen samankaltaisuus, toisto, joka ei vie ikinä pidemmälle. Vai onko se hiljaisuus ympärillä, mykkyys, arvioitavana oleminen, joka häiritsee.
Kielellinen julkitulo hakee oikeutusta tulla kuulluksi, äänelliseksi ja osalliseksi. Hiljaisuus tekee tilaa kuvitella todellisia tai kuviteltuja asenteita, joita vastaan ei niiden sanomattomuuden takia voi puolustautua.
Juna pysähtyy asemalla, väki keräilee tavaroita. Jonossa junavaunussa muutaman istuinrivin päässä ulos mentäessä tervehtii tuttava, Turkista muuttanut. Tervehtii iloisesti ja sanoo, oli mukava kuunnella keskusteluanne, siinä vilisi sanoja, joita isoäitini käytti ja joita en ole pitkään aikaan kuullut.