1. JOHDANTO

Heräämiseni kävelyyn tapahtui tammilehdossa, Saaren kartanon residenssissä. Se oli niin voimallinen ajatus kuin huuto ”perkele, se on kävely” rytinällä tippuvien tammenterhojen vahvistamana. Ennen voimasanallista ilmausta oli kuitenkin oivallus langalla aikaansaadusta tilallisesta muodosta ja sen avulla tehtävästä jäsennyksestä ja siitä saaduista koodatuista merkinnöistä, jotka johtivat puolestaan kävelyn menetelmäksi tunnistamiseen.

Käveleminen on ollut mukana taiteen praktiikassani eri tavoin jo hyvän aikaa. Olin aikaisemmin muun muassa kävelemällä merkinnyt osittain luhistuneen saunan köydestä puretun ohuen säikeen avulla. Ohut säie piirsi vaakasuoraa viivastoa vakuuttaen irrallaan olevien seinien pysyvän pystyssä ennen lopullista luhistumista. Talvella kävelin polkuja jään ja lumen peittäessä lahden. Poluista muodostui lopulta laaja ruudukko lumen peittämään Vanhankaupungin lahteen. 

Maisteriopintoihini liittyvä lopputyö Rajamaa(1) käsitti ympäristöteoksia. Työskentelin Vanhankaupungin lahdella sijaitsevassa saaressa Kuusiluodossa. Veden ollessa matalalla Kuusiluotoon pystyi kävelemään ruovikon halki. Oli erityistä kävellä, silloin oli lähellä kaupungissa ja silti kaukana jossakin. Näin matkanteko tuli tietoiseksi kokemukseksi. Tiivis ja kookas ruovikko esti näkyvyyden muualta kuin edessä avautuvan polun varrelta. Jossakin kohdin tuuli oli puskenut ruokorintaman lakoon paljastaen pälvikohtia. Myöhemmin osalle polkua rakennettiin pitkospuut. Edelleen käveltiin peräkkäin ja vastaantulija joutui ohittaessa turvautumaan lankkujen nivelkohtien tukipuuhun.

Tutkimusmenetelmänä olen käyttänyt vaeltelua, verkalleen etenemistä. Olen ajatellut syntyvää tekstiä maisemana, jonka jaan lukijan kanssa. Samalla ymmärrän kuitenkin, että tekstin kirjoittajana ohjaan ja johdatan katsetta. Paikoitellen olen jättänyt tekstiin aukkoja, silti tietäen ne ehkä ongelmallisiksi kohdiksi ajatellen, että kyseessä on kuitenkin tutkimuksellinen teksti. Näin olen mahdollistanut asioiden hitaan kehkeytymisen ja vaelteluun avoimen lähestymistavan.

Taiteellisessa työskentelyssä minua ovat pitkään kiinnostaneet paikat ja työskentelyllä niihin luotu suhde sekä ruumiillisen liikkeen kautta aikaansaatu paikkakäsitys. Työskentelyni liittyivät konkreettisestikin lukuisiin paikkoihin ja minua hämäsi pitkään näiden paikkojen runsaus ja se, etten saanut niitä järjestykseen, käsitteellisesti suhteessa toisiinsa. 

Usein ensin oli vaellus materiaalin keräilyn merkeissä: kirpputorit, teiden varret, jätekasat, siirtolavat tai metsäpolut, kaikki nämä tarjosivat materiaalien runsautta. Usein minulla oli myös kamera mukana ja työskentelin ulkona. Keräilyvaellukseen saattoi unohtua. Oleskelin esineiden, materiaalien parissa ja tähän oleskeluun kuului esineiden, materiaalien käsin työstämistä. Kädellä tehtävän työn avulla heräsi mielenkiinto toistettaviin eleisiin ja liikeratoihin. 

Asia mikä minua häiritsi tai vaivasi oli tehdyn työn, installaation ääressä koettu ajatus jonkin poissaolosta. Installaatiossa ei näkynyt tämä paikoista toiseen siirtyminen. Teokset osoittivat enemmänkin aukkoja siitä, että jotakin oli kadonnut. Kävely olikin alussa noiden aukkojen täyttämistä, puuttuvien osien paikkaamista. Tunnistaessani kävelyn menetelmäksi nuo aukot liukenivat ja paikkakäsitys muuttui verkostoksi.(2)

Kulttuurintutkija Michel de Certeaulla paikka rakentuu toimintojen kautta.(3) Paikan ja tilan käsitteet on usein erotettu toisistaan. Tilaa on ajateltu abstraktina, avaruudellisena, ja paikkaa puolestaan sijaintina ja kokemuksellisen toiminnan kenttänä. Kokemuksellisesti hankalasti jäsentyviä tilallisia suhteita on hahmotettu epäpaikan käsitteen(4) avulla. Kuvataiteen kontekstissa epäpaikan käsite juontaa erityisesti taiteilija Robert Smithsonin kirjoituksiin paikan ja taiteen esittämisen tilan välisiin jännitteisiin. Smithson kutsuu kirjoituksissaan epäpaikkaa muun muassa edestakaiseksi, rytmikkääksi liikkeeksi, sisä- ja ulkotilan väliseksi dialogiksi käsittäen sisätilan tyhjiönä samalla korostaen siirtämisen liikettä.(5) Omassa taiteellisessa tutkimuksessani tarkastelen paikkojen siirtoa tapahtumana, liikkeen, lisäyksen ja kokoamisen näkökulmasta. Samalla ymmärrän kävelyn tapahtumana, joka jatkuu myös näyttelyssä kävijän liikkeinä. Näin ollen näyttelytila kävelytapahtuman esittämisen paikkana jatkaa siirtämisen ajatusta. Siirtämisen/siirron vaikutus näkyy näyttelytilan maisemallisena tarkasteluna. (Materiaalin tai löydetyn esineen, kappaleen irrottaminen ympäristöstään vaati jonkinlaisen perusteen, ”oikeutuksen” tekoon. Tällä tarkoitan työskentelyä.)

Tutkimusmateriaalini koostuu lähinnä omista taiteellisista produktioista ja osa siitä liittyy kiinteästi sukuhistoriaani. Näin omakohtaisuudesta on tullut keskeinen osa tutkimustani. Tämä on ominaista taiteelliselle tutkimukselle, silti oman työskentelyprosessin reflektoiminen ei aina ole luontevaa tai yksinkertaista. Muun muassa siksi olen käyttänyt tarinallisuutta, fiktiota, keinona etäännyttää välillä liian ahtaasta lähitarkastelusta. Olen yhdistellyt erilaisia tekstityylejä ja joissakin kohdin teksti lähenee kaunokirjallista ilmaisua. Näin olen saanut kerronnallista, kuvailevaa ilmaisua mukaan.

Lisäksi kielelliseen ilmaisuun liittyvä seikka on kuulumiseni tataarivähemmistöön. Suomenkielisessä ympäristössä tataarin kielen omaksuminen tapahtuu pitkälti perheen, suvun ja pienen yhteisön sosiaalisen kanssakäymisen rajatuissa puitteissa. Kielen käyttöäni leimaa näin läheisyys ja eräänlainen sisätilan ulottuvuus. Ulottuvainen sisätila tarkoittaa kielenkäytössä läheisyyden korostamista. (Liioitellen tai liioittelematta sanon, ettei mikään sosiaalinen kohtaaminen tapahdu tataariyhteisössä ilman poskisuudelmia tai halausta.)

Läheisyyden ajatus on luontevaa kuvatessani omaa työskentelyäni. Tällä tavoin pääsen tapahtuman äärelle. Mutta ylipäätänsä kielelliseen strategiaan liittyen taiteellisen tutkimukseni kirjallisessa osiossa en noudata mitään yhtenäistä ehyttä linjaa. Sen sijaan annan mennä silloin, kun tunnistan haileankin osuvaan rytmiin pyrkivän sanallisen ilmauksen.

Paikoitellen käytän tiiviitä, pieniä tekstisaarekkeita. Näiden suhde leipätekstiin tuo mukaan ajatuksen tekstin kuvallisuudesta. Saareke toimii ikään kuin kuvana tai kuvan paikkana. Se on kerronnan paikka, joka perustuu muisti- tai mielikuvien varaiseen kuvitteluun. Kuvallisuuden ansiosta kieli ikään kuin täsmentyy, lähenee koettua. Se tarjoaa johtolangan, jota sanallinen ilmaisu pyrkii jäljittämään. Joissakin kohdin annan leipätekstin ja tekstisaarekkeen suhteen olla väljä. Suhtaudun tähän enemmänkin ajatusharhailuna kuin tiukasti asiayhteyteen rajautuen. Toisinaan huomioin tekstin kuvallisuutta elokuvallisena piirteenä. Tähän havaintoon johdattaa tekstin kuvaileva piirre ja jollakin tavoin nopeat leikkauskohdat sekä säästeliäs sanoittaminen.

Säästeliäällä sanoittamisella tarkoitan kirjoittavani mielikuvien kautta, jolloin jätän tilaa kuvallisuudelle ikään kuin kirjoitus olisi kuvitteellisella kuvalla varustettu.

Kuvittelun kautta saan paremmin sanoitetuksi hämäriä alueita. Niiden avulla syntyy varsinaiseen tekstiin lisää tasoja. Tämä tuo mieleen ajatuksen huokoisesta tekstistä, mikä tekee kirjoittamisesta kiinnostavampaa. Toinen huomionarvoinen seikka on myös asioiden mieltäminen metaforan kautta, esimerkiksi mainitessani lopussa ajattelevani kävelymenetelmää reduktiivisena prosessina. Tällöin se synnyttää kielikuvan epäsymmetrisestä tiimalasista; sen muodosta kaventumisineen ja lavenemisineen.

Tutkimusmenetelmänä olen käyttänyt vaeltelua, verkalleen etenemistä. Olen ajatellut syntyvää tekstiä maisemana, jonka jaan lukijan kanssa. Samalla ymmärrän kuitenkin, että tekstin kirjoittajana ohjaan ja johdatan katsetta. Paikoitellen olen jättänyt tekstiin aukkoja, silti tietäen ne ehkä ongelmallisiksi kohdiksi ajatellen, että kyseessä on kuitenkin tutkimuksellinen teksti. Näin olen mahdollistanut asioiden hitaan kehkeytymisen ja vaelteluun avoimen lähestymistavan.

Samoin kuin edellä esittämäni huomiot tuovat esiin, tutkimukseni käsittelee kävelemistä taiteen käytäntönä. Kävellen haen ja rakennan suhdetta ympäristöön. Tähän suhteen ja vuorovaikutuksen luomiseen käytän teoksissani kehittämääni kävelymenetelmää, joka tuottaa tietoista kanssaolemista. Samalla menetelmä tulee haastaneeksi tavan olla suhteessa ympäristöön. Kävely tuottaa ympäristösuhdetta.

Pohdin tässä opinnäytteessä, miten esittää kävelykokemus? Miten tuoda koettua esiin visuaalisessa teoksessa ja installaatiossa? Miten koettu välittyy? Voiko kävelykokemuksen jollakin tavoin purkaa ja rakentaa sitten uudestaan?

Miettiessäni alussa kokemuksellisen tilanteen rakentumista ja sen rekonstruoimista näyttelytilaan aloin kiinnittää huomiota enemmän toimintaani paikassa. Tästä kehkeytyi pian työskentelymetodin pohdinta sen tuottaman runsaan materiaalin ja dokumentoinnin johdosta. Tämä aikaansai myös sen, että siirryin enemmänkin pohtimaan kävelymenetelmää ja sen avulla tuotettua paikkakäsitystä. Eletty kokemus piirtyi näin liikkeen kautta eletyksi paikaksi.  

Hyödynnän kävelytapahtuman esittämisessä työtapaa, joka perustuu vastaavuuksiin, analogioihin. Kyse on menetelmästä, jota määrittävät peräkkäisyys, rytmi ja toisen avulla esittäminen. Työtavassani hyväksikäytän metaforisuutta, joka perustuu jonkin samankaltaisen piirteen tunnistamiseen toisessa (näin se toimii eräänlaisena ”nimen siirtona”). Menetelmä pohjautuu testaamiseen ja rajoitteiden puitteissa toimimiseen ennakoimattomissa tilanteissa. Se ei näin ollen pysty määrittämään lopputulostaan eikä sillä tässä mielessä ole päämäärää. Ainoastaan ennakoimattomuus suhteessa lopputulokseen määrittää sitä. Menetelmä tuottaa materiaalisuutta. Materiaalisuudella tässä tarkoitan ruumiillisen liikkeen jaksottamista, toistoa. Se näkyy jäsennyksenä, osista koostuvana kokonaisuutena. 

Tutkimukseni pohjautuu kolmeen kävelyteoskokonaisuuteen. Näissä kävelymenetelmällä aikaansaatu vuorovaikutteisuus ympäristön kanssa ilmenee eri tavoin. Kävelymenetelmän avulla kartoitan aluetta, mittaan, suhteutan sen koettuina ruumiillisina mittoina, navigoin ja osoitan ruumiillista toimijuutta. 

Tutkimukseni keskiössä on kolme kävelyteosta. Ensimmäisessä teoksessa, metsäkävelyssä Tammimäki 3416 askelta (2010-2015) rakennan vuorovaikutusta metsään tarkastelemalla puun elementtejä: runkoa, latvustoa ja sijaintia. Teoksessa kävelymenetelmä tuottaa havaintoja, joita avaan mittalangan (analoginen) ja askelmäärän (laskennallinen) avulla. Kävelymenetelmästä tulee esitystapoja tuottava kone. Teososia tuottamalla systemaattinen järjestelmä luo jatkumoa, levittäytyy erilaisiin tiloihin ja liittää esineet, kappaleet osaksi metsän luentaa.

Toisessa teoksessa Lupa ylittää katu(6) (2008-2015) kävelijän vuorovaikutus näkyy eräänlaisena vastarintana kortteleiden ja kaupunkisuunnittelun ylivallalle julkisen tilan käyttötapoihin nähden. Tässä kävelymenetelmässä vastarinta on juonikasta ja hiljaista. Hiljaista siinä mielessä, ettei se näyttäydy ulospäin minään poikkeavana etenemistapana. Kävelymenetelmä hyödyntää sattumanvaraista ja hetkellistä havaintoa, jonka avulla kävelijä rakentaa omaehtoista suhdetta kaupunkitilaan. Kolmannessa teoksessa Pääsy maisemaan (2015-2017) kävelymenetelmä tuottaa symbolista suhdetta paikkaan. Siinä vuorovaikutus perustuu hetkellisen olosuhteen hyödyntämiseen, jonka avulla rakennan yhteyttä omaan sukuhistoriaani. Kävelijä asettautuu paikkaan sen elementaaristen tekijöiden mukaan. Asemoin itseni paikkaan auringon sijainnin ja kirjoitussuunnan mukaan. Nyt ruumiillinen läsnäolo ja työskentely lumen, kirjoittamisen ja ääneen luvun kanssa ilmentää subjektia ajassa ja paikassa. 

Lisäksi opinnäytteeseeni liittyy residenssityöskentely pienessä Farreran kylässä Pyreneitten vuoristossa, Kataloniassa. Vuoristoinen maisema tarjosi haasteita fyysisten olosuhteiden ja katseen avulla tapahtuvan hahmottamisen osalta.

(1) Maisteriopinnot tein Aalto-yliopistoon (silloinen Taideteollinen korkeakoulu, tekstiilitaiteen laitos). Rajamaa käsitti Janna Syvänojan ja minun lopputyöt.

(2) Kulttuurimaantieteilijä Doreen Massey on mm. käsitellyt aihetta. Massey 2005.

(3) de Certeau 2013, 172-174.

Kävelykäytäntöjä

Käyttämissäni kävelytavoissa löydän viitteitä historiallisiin kävelykäytäntöihin, kuten flaneeraus tai Situationistien dérive. Flaneeraus oli esteettisistä lähtökohdista syntyvä kävelykäytäntö, jonka ajatuksena oli tuottaa kerrontaa kaupungista. Se oli keino tuoda esiin omakohtainen kokemus urbaanista tilasta. Flaneeraajan hahmo kuvasi alkujaan metropolistuvaa 1800-luvun Pariisia.

Situationistien kehittämä dérive –käsite puolestaan viittasi yritykseen tunnistaa urbaanin tilan rytmi ja energia. Flaneeraaja halusi tuntea kaupungin, kun taas situationistit halusivat muuttaa sen ja löytää ne piirteet, jotka synnyttivät kaupunkitilan liikkeen ja tahdin.(7) Situationistien dérive on yksinkertaisimmillaan kävelymenetelmä, jossa liikutaan yksin tai ryhmässä ilman ajatusta päämäärään saapumisesta. Ominaista sille on leikkimielinen asenne ja tietoisuus psykomaantieteellisistä vaikutuksista. Se on hetkellistä irtipäästämistä totutuista sosiaalisista tavoista ja samalla se suo mahdollisuuden heittäytyä maaston tarjoamiin houkutuksiin. Sen ainoaksi päämääräksi voisi ajatella emotionaalisen hämmennyksen, jota liikkuminen leikin avulla tuottaa.(8)

Omaan kävelypraktiikkaani nämä liittyvät esimerkiksi leikillisyyden kautta. Siinä miten kaupunki aukeaa reitteineen punaisten autojen jäljittelijälle on omaehtoista ja uhmakastakin. Hetkelliseen havaintoon keskittymällä saan helposti yhteyden nopeatempoiseen urbaaniin tilaan. Nyt olen kävelijänä ikään kuin nopeampi ja ketterämpi kuin muut toimijat kaupunkitilassa.

Kaupunkitutkija John Rennie Short tuo esille tarpeen luoda käytäntöjä, joissa voidaan ilmentää aistillista, suoraa, välitöntä ja emotionaalista ymmärrystä globaaleille urbaaneille tiloille.(9) Navigoidessa punaisten autojen mukaan tuotan urbaaniin tilaan oman yksityisen kaleidoskooppimaisen tila kokemuksen.  

(7) Evrick 2016, 9.

(8) Waxman 2017, 117-118. 

(9) Short 2013, 121-122.  

Osallistuin Venetsiassa 2017 Tutkimuspaviljongin näyttelyyn kävelyteoksellani Access to Landscape. Tiiviin ripustusrupeaman jälkeen lähdin tutustumaan muihin näyttelyihin ja Guideccassa olikin samaan aikaan Hamish Fultonin näyttely. Mielenkiintoisin huomio oli menneen ajan implikoituminen nyt näkösälle. Tajusin, että tässä on juuri se oleellisin ero, jota pyrin kävelyteokseni avulla esittämään. Teosten ääressä havahduin pohtimaan kuinka erilaista ajallisuutta, katsomisen aktilla haltuun otettua kokemusta ne edustivat. Ruumiillisen kokemuksen esittämisellä tavoitin jotakin ajallisuudesta, joka käsitti myös kaaoksen tai jäsentymättömän esillä olon. 

Seuraavassa lyhyt kuvaus muistiinpanoistani Fultonin näyttelystä Unlike a Drawn Line a Walked Line Can Never Be Erased, 2017, Galleria Michela Rizzo, Giudecca, Venetsia.

Kokemuksen lineaarisuus - taiteilija Hamish Fultonin kävelyjen esitykset saavat ajattelemaan kävelykokemusta lineaarisina, visuaalisina ja tekstuaalisina fragmentteina, joissa aikakäsitys hahmottuu kuljetun matkan kautta. Näin se toimisi muisteluna, taakse katsovana tai yhtäältä etäältä nähtynä kuvauksena. Ajatus Caspar David Friedrichin maalausten tapaan: henkilö katsomassa avautuvaa näkymää kaukaisuudessa kuva-alan edustalla seisten. Kävelty maisema aukeaisi etäisenä näkymänä ja kontemploituisi näin edessämme. Nyt tämä kävelty maisema ikään kuin osoittaisi tehdyn työn, kuljetun matkan ja viittaisi näin menneeseen aikaan. Tämä tuli mieleeni katsoessani Fultonin galleriaan levittäytyneitä kävelyn kuvauksia. 

Muun muassa eteläafrikkalainen monikulttuurinen ja monialainen kuraattori-, arkkitehtiryhmä SAAY/YAAS(10) käyttää projekteissaan metodologinaan kävelyseminaareja, joissa tarinoiden ja kävelyn avulla pureudutaan urbaaneihin tiloihin pyrkimyksenä kohdata ne todellisina, historiallisina, ristiriitaisina olosuhteina. Menetelmiään ja tuotoksiaan he kuvaavat muistioina, tehtävänantoina (brief), jotka ovat lähtökohtina toiminnalle sekä siitä tuotetuille artefakteille. Selonteot ovat heidän mukaansa monitulkintaisia ja asettavat heidät ulkopuolisiksi, hapuilemaan laittomuuden rajoille. Arkkitehti Mark Wigleyn mukaan legitimiteetti on aina tehty tai tuotettu ja sitä edeltää ensin aina laittomuus, joka määräyksellä tai julkilausumalla tehdään lailliseksi. Tähän viitaten ryhmän mielestä performatiivisella julkilausumalla ”kutsu ja vastine” (call and response) asetetaan selonteko julkiseksi ja kollektiiviseksi teoksi. (11)

(10) Ryhmän jäsenet ovat arkkitehdit, aktivistit Patti Anahory, Mawena Yehouessi ja Anna Nnenna Abengowe.

(11) Abengowe 12.06.2023.

Liike embleeminä

Tutkimukseni kolmessa keskeisessä teoskokonaisuudessa olen käyttänyt kävelemistä teoksen tärkeänä tekijänä ja työskentelymenetelmänä. Kuvaillakseni teoksia ja työskentelyprosessia valitsen jäsennysperiaatteekseni kuvitteellisen tunnuskuvan, embleemin. Hahmotan nämä tunnuskuvat liikeratojen, liikkeen, eleen kuvauksiksi. Teoksissa ja niiden työstämisessä askeltamisen liikkeen lisäksi on aina mukana jokin toistuva fyysinen liike tai ele, ja tämä liike seuraa haamun lailla teokseksi muokkautumista. Kuvitteellinen tunnuskuva auttaa hahmottamaan ja tuomaan esiin esityksellisen, testaamisen tai koettelemisen piirteen teoksessa ja työskentelyssä. Kuvitteellinen tunnuskuva on näin ollen eräänlainen mitta, perusyksikkö tai rakennuspalikka, jota toistamalla teos rakentuu. Embleemin käsite liittyy tässä kiinteästi kävelytapahtumaan. Se venyttää tapahtumaa kohti installaatiota (tai toisinpäin) ja se pyrkii täydentämään tallenteita. Toisaalta ajattelen, että embleemi nostaa tallenteen merkitystä tai vapauttaa sen, koska se asettaa sen eräällä tavalla kolmiulotteiseen tilaan, vapauttaa siinä mielessä, että tällöin katoaa vakuuttamisen tarve tapahtumaan nähden. Embleemi on eräänlainen muistijälki liikkeestä, sellainen, joka on kaivertunut ruumiiseen. Embleemi vapauttaa tallenteen tarpeesta todistaa tapahtunutta, silminnäkijän roolista.

Ensimmäisessä teoksessa Tammimäki 3416 askelta embleemi on etenemistä niukasti tai tarkasti askeltava liike. Kävelen tammilehdossa lankarulla kiinnitettynä nilkkaan, jolloin askeltamisen seurauksena lanka jää maastoon kulkureitin jäljeksi. Silmä asettuu sääreksi ja nilkaksi, määräten nyt kulkua. Tai sanon näin, silmä laskeutuu nilkan tasalle näkijäksi siksi, että tältä korkeudelta nyt tarkastellaan maastoa. Näkymä muuttuu täysin ja lanka talttuu kasvuston seassa välillä löysänä, välillä oksaan tarttuneena kireänä kaarteena. Aina paikoitellen kumarrun ja vedän lankaa rullasta, johon se välillä juuttuu. Nyt ei ole käytössä irtojalkaa, jonka voisin kädessä pitäen ohjata menemään ahtaiden paikkojen läpi. Lankaviivaa kuljettaa jättiläinen, joka vetää isosti kaartaen askelta aluskasvillisuuden yli. Huomaan jättiläisen askeltamisen ja lankaviivan yhteensopimattomuuden. Mutta tämä vaikeus yhteensovittaa auttaa näkemään ja huomaamaan tarkemmin ympäristöä. Kerron teoksesta luvussa kolme.

Toisessa teoksessa Lupa ylittää katu kaupunkiliikkuja ylittää kadun määrätystä paikasta. Käsittelen teosta tekstissäni luvussa viisi. Ahdas kohta, kahden pysäköidyn auton välistä kulkeminen vaatii pujottautumista, kulkemista mutkitellen autojen seassa. Vain hetken kahden auton välistä ruumis kulkee kahteen eri suuntaan, rintakehän ja lantion suunta muuttuu. Tämä on kierteistä, melkein huomaamatonta liikettä. Enemmänkin kyse on suoristamisista, nimittäin reittien oikaisemisista. Toisin sanoen nyt kävelyllä ei pyritä uskollisesti reunustamaan kortteleita – kutsun tätä röyhelöinniksi – vaan otollista paikkaa tarkkaillen siirrytään oikaisten valppaasti etenemään.

Kolmannen teoksen Pääsy maisemaan tunnusliike on jalan painaminen lumihankeen. Painamisen liike vaatii painon siirtymistä jalalta toiselle ja samalla tasapainon ylläpitämistä. Välillä liike on pieni voimansiirto, vain kevyt painallus. Mutta toisinaan se vaatii suurenkin ponnistuksen, jolloin teko tuntuu entistä merkityksellisemmältä, melkein kuin liike julistaisi megafoniin: tässä minä olen! Olla jonkin varassa, ruumiin varassa, totisesti. 

Kävelymenetelmässä säännöt ovat rajoitteita. Olen päättänyt säännöt, joiden mukaan kävelen. Menetelmällisessä kävelyssä säännöistä tulee kävelytapahtuman käsikirjoitus. Vallitseva olosuhde ja menetelmä määrittävät nyt kävelijän toimintaa. Ne ovat kehykset toiminnalle, jolloin liikkuessa tulen tarkemmin havainneeksi paikan ja sen olosuhteet.

Kävelyteoksissa tai tarkemmin sanoen teoksissa, joissa olen käyttänyt kävelemistä menetelmänä, jokainen esitystapa, teos tai sen osa on paluuta takaisin kävelytapahtumaan. Ensinnäkin on kävelytapahtuma ja seuraavaksi siitä saadut tallenteet. Ja tallenteet kävelyttävät uudestaan teoksessa – siinä mielessä, että tallenteita työstetään edelleen. Onko kyse yrityksestä palauttaa läsnäolo? Onko kyseessä kävelytallenteille annetusta mahdottomasta urakasta? Tutkija Peggy Phelan puhuu esityksen ontologiaa määrittävästä poissaolosta, joka perustuu ”vetäytymiseen representaatiosta ja tuottamisesta uudelleen”. Hän jatkaa, että ”läsnäolosta (presence) vetäytymisellä esitys ei tuota mitään muuta kuin itsensä”(12). Kävelyteokseni perustuvat kävelytapahtuman ”uudestaan tuottamiseen” tallenteiden avulla. Olen kävellyt jossakin ja tästä tapahtumasta saadut tallenteet esitän installaationa jossakin muualla. Tähän aika-paikka -siirtymään liittyy lisäksi tekemisen aika-paikka -siirtymä. Phelanin ”läsnäolosta vetäytyminen” on vastakkaissuuntaista sille liikkeelle, mitä kävelytallenteet yrittävät tehdä. Tallenteiden avulla pyrin palauttamaan kävelemisen hetken. Yritys tähän perustuu ajatukseen embleemistä liikkeen ylläpitona, muistijälkenä ruumiissa. 

Pyrkimys esitystapojen analogisuuteen on selvä. Käveleminen on samanaikaisesti sekä teosten aiheena että tutkimusmetodina. Kävely tarjoaa menetelmää, jolle on ominaista osioiden peräkkäisyysjaanalogioiden käyttö. Peräkkäisyys vie ajattelemaan osioiden yhteen liittämisen tapoja, sekä osioiden keskinäisiä suhteita. Kävelyteos rakennetaan osista. Embleemi käsitteen muodostumiseen vaikutti kävelymenetelmän kytkeytyminen arkeen. Ruumiilliseen liikkeen esittämisessä avustajana toimimalla embleemi esiintoi tämän hetkisyyden, ainutkertaisen hetken.

Kävelyn menetelmäksi hahmottuminen tapahtuu tammilehdossa. Koodatut merkinnät aikaansaavat luokittelua, tapahtuman jäsennystä ja osoittavat jonkinlaisen johdonmukaisesti etenevän systeemin. Kävelymenetelmää voisi tässä vaiheessa luonnehtia eräänlaisena tieteellisen kuvantamistavan kokeiluna, sillä jokainen kävelty matka on dokumentoitu, toistettavissa ja sen voi jäljittää tapahtumaan. Tämä taas johtaa uusien esitystapojen tuottamiseen. 

(12) Chambers-Letson 2017. Phelan kirjoittaa aiheesta seikkaperäisesti teoksessa: Unmarked: The ontology of performance: representation without reproduction. Phelan 1996, 146-148. 

Kulkumuotoja

Valkoisen tiilitalon ikkunasta nainen seuraa toimintaani. Huomaan hänet, nyökkään, jatkan toimiani. Kävelen suuren tammen alla edestakaisin, pysähdyn välillä katsomaan puun latvustoa ja kirjaamaan merkintöjä vihkooni. Hetken kuluttua nainen tulee ulos ja kysyy: ”Mitä sinä teet, mitä mittaat”? Vastaan tyynesti, yrittäen peittää innostustani, kerron mittaavani puiden etäisyyksiä. Olen mielissäni naisen kysymyksestä ja erityisesti onnittelen itseäni hänen sananvalinnastaan. Näen jo kuvitteellisen mittaajan uniformun päälläni ja vihreän lippalakin tipahtavan puiden latvustosta. Olen virallinen mittaaja, ajattelen. Toimeni verhoutuvat mittaamisen liikkeisiin ja monen vaivan jälkeen olen saanut piirretyksi jonkinlaisen kartan, puiden asemoinnin pienellä metsäisellä lehtoalueella. Silti siinä ei ehkä kuitenkaan ole kysymys kartoittajan toimesta. 

Tammimetsäkävelyssä tutkin reittiä puun luokse, esimerkiksi sellaista, jossa ei liian tiivis aluskasvillisuus estä tai liikaa hankaloita kulkua. Aluksi en näe tässä menetelmässä mitään yhteyksiä flaneeraukseen, sillä siihen se on liian määritelty. Langalla mittaaja ja askeleiden laskija on liian järjestelmällinen ollakseen flanööri(13). Ei, vaikka ajattelisin katujen vaeltajan siirtyneen metsän harhailijaksi. Mutta toisaalta tarkemmin ajateltuna väkijoukkojen virrassa vaeltavan flanöörin ja mittaajan toimissa voi silti nähdä yhteisiäkin piirteitä. Tammimetsäkävelyssä sääntöjen toteuttamisen mekaanisuus voisi vertautua väkijoukon seassa ajelehtimiseen, kumpikin kävelijä on vietävissä. Kummankin menetelmän etenemistä voi määrittää yksityiskohtien kautta eteneväksi käytännöksi.

Metsäkävelyssä mittaaja mittaa ruumillaan, se on mittaajan ja mittayksikön samanmittaisuutta. Mittaaja suojautuu menetelmäänsä tai se on hänen viittansa, johon hän kääriytyy ja josta tulee hänen silmänsä, jalkansa ja muistinsa. Flanöörin viitta puolestaan voisi olla ajelehtivuutta, näkömättömyyttä, näkymättömyys massojen liikkeessä tai, kuten kirjallisuuskriitikko Walter Benjamin huomioi, kuin levoton huntu, jonka läpi Baudelaire katselee Pariisin massaa.(14) Väkijoukkojen virta on myös Raymond Lucasin Tokion Shinjukun metroasemaan tekemässä projektissa: Lucas piirtää konstruktioita kuvaamaan matkustajan toimia metroverkostossa. Virtauskaavioksi (Flowchart diagram) (15) nimetty taulukko näyttää virtapiirikaaviolta. Lähemmin tarkasteltuna huomaa, että siinä on eritelty eri toiminnat orientoitumista osoittavilla lyhyillä kysymys- ja käskymuotoisilla lauseilla, jotka on numeroitu ja eroteltu eri merkeillä. Lucas kuvaa joukkoliikenteessä vaeltajan toimintaa ja samalla onnistuu näyttämään toiminnan suuntautuneisuuden. Näin hän jäsentää toimijan vyöryvää kokemusta joukkoliikenteessä. Hänen mukaansa jaksottaminen auttaa saamaan ei-pysyvän kokonaisuuden hallittaviin osiin.(16)

Antropologi Tim Ingold esittää ajatuksen kahdenlaisesta etenemistavasta: toista hän kuvaa labyrintissa kulkemisena ja toista sokkeloisessa (maze) rakennelmassa etenemisenä. Näiden etenemistapojen, esimerkkien avulla hän kuvaa kahta erilaista oppimisen käytäntöä. Sokkelon kulkijalla on päämäärä. Hänelle haasteena on valita oikea reitti monista mahdollisuuksista, kun taas labyrintin kulkijalla on vain yksi vaihtoehto: pysyä polulla. Polulla pysyminen vaatii hänen mukaansa valppautta, tarkkaavaisuutta ja jatkuvaa havainnointia, jolloin labyrintin kulkijan toiminta on kytköksissä hänen havainnointiinsa. Ingold viittaa tässä sokkelossa navigoinnin ja labyrintissa kuljeskelun Michel de Certeaun käyttämään erotteluun strategisesta ja taktillisesta etenemistavasta.(17)

Merkittävin ero sokkelossa kulkijan ja labyrintin vaeltajan välillä on se, että ensin mainitulla on pyrkimys, tavoite, joka määrittää hänen kulkuaan. Sokkelon kulkija on poissaoleva maailmalle, hän ei havaitse, ei huomioi, mikäli asiat eivät liity tavoitteen saavuttamiseen. Labyrintin vaeltajaa puolestaan määrittää avoimuus suhteessa maailmaan. Tässä kohtaa Ingold viittaa Gibsonin termiin tarjouma (affordance), jossa kyse on ympäristön visuaalisesta havainnoinnista tavalla, jossa havainto johtaa sen tarjoamaan toimintaan.(18) Mutta Ingold huomioi tässä käsityksen, jossa maailma nähdään annettuna, jo olemassa olevana, ja havainnot ympäristöstä ikään kuin kerätään valmiina. Ingold rinnastaa tähän tutkija Jan Masscheleinin ajatuksen heikosta pedagogiikasta. Se perustuu käsitykseen, jossa oppiminen on avautumista nykyhetkeen. Sen mukaan asioille altistumisen hintana on haavoittuvuus, mutta tyydytyksenä on asioiden ymmärtäminen tavalla, joka tapahtuu välittömässä kokemuksessa.(19)

Artikkelissa E-ducating the gaze: the idea of a poor pedagogy (20) Masschelein tuo esille ajatuksen oppimisen tavoista, joissa kyse on asioille ja tilanteille altistumisesta ja tarkkaavaisena olosta. Lähtökohtana tälle on ajatella näitä käytäntöjä avautumisina ja ulosjohdattamisina. Tähän sisältyy ajatus kävelyyn kutsumisesta. Hän viittaa Walter Benjaminin tekstiin One-way street, jossa tiellä kulkija ­­­­­­­­­­­­­­­­­­–­­­­­­­­­­­­­ toisin kuin lentäjä, jolle maisema aukeaa näkyminä­­­­­ – kokee, kuinka tie haastaa etäisyyksiä ja kuljettaa näkymien läpi. Tie johdattaa kulkijaa, määrää kulkuväylän. Benjamin tuo esiin tekstin lukemalla ymmärtämisen ja sen käsin kopioimisen eroista. Toisin sanoen tekstin ymmärtää eri tavoin silloin kun sen lukee, tai kun sen jäljentää käsin kirjoittamalla.(21) Tähän viitaten Masschelein pohjaa kävelemisen alttiina olemisena. Hän luonnehtii kävelemisen nykyhetken ja läsnäolon kartoittamisena. Kyse ei ole niinkään erilaisista näkökulmista, vaan Masscheleinin mukaan Benjamin näyttää näiden toimintojen erilaisen tavan sitoutua maailmaan ja nykyhetkeen. Lentokoneen katselijalle tie on osa maisemaa, kun taas tiellä kävelijä kokee Masscheleinin sanoin, sen määräysvallan. Määräysvalta ei ole niinkään hierarkkinen vaan pikemminkin ”manifesti sille vaikutusvallalle, joka saa meidät liikkumaan ja kulkemaan tietä pitkin. Se on työntämistä liikkeelle”(22).

Masscheleinin mainitsemasta määräysvallasta voisi olla kysymys myös kävelymenetelmän rajoitteiden kohdalla. Kehittelemässäni kävelymenetelmässä rajoitteet ovat toimintaa ohjaavia tekijöitä, sellaisia, jotka altistavat kulkijan erilaisille tilanteille ja niistä syntyville käytännöille. Rajoitteiden avulla tarkastellaan ympäristöä. Ne kuljettavat tien tavoin kulkijaa. Metsässä kävelymenetelmän mukaisesti kulkien hahmotan paikkaa puun elementtien kautta. Käsitys paikasta tarkentuu puiden keskinäisten sijainnin mukaan. Rajoitteiden avulla täsmentyy käsitys tilasta.

Masschelein kuvaa tarkkaavaisena oloa jonkinlaisena reuna-asenteena. Se on jonkin ulkoisen tekijän vaikutuksen alaisena olemista. Se on altistumista rajoituksille ja itsensä altistamista rajojen puitteissa.(23) Hän viittaa tässä kriittiseen opettamisen tutkimukseen (e-ducational)(24), jossa ”ei ole ensisijaisesti kyse oivaltamisesta tai tiedosta vaan pikemminkin konkreettisen paikan ja käytännöllisen vapauden määrittelemästä eksistentiaalisesta tilasta”.(25)

Heikossa pedagogiikassa on kyse vastaanottamisesta. Se ei ole tietäjän position ottamista, jossa jaetaan neuvoja tai luodaan oppimisen hierarkiaa. Pikimminkin siinä on kyse sellaisten keinojen luomisesta, joissa ollaan alttiita. (26)  

(13) Runoilija Charles Baudelairen (1821-1867) käyttämä hahmo, flanööri, tuli tunnetuksi erityisesti teoksessa Modernin elämän maalari. Baudelaire viittaa sillä huolettomaan havainnoitsija-kuljeksijaan 1860-luvun urbanisoituvassa Pariisissa. 

(14) Benjamin 1986, 36. 

(15) Raymond Lucasin teos Getting Lost in Tokyo, 2005.

(16) Lucas 2008, 169-185. 

(17) de Certeaun mukaan arkiset toimet, kuten kävelemisen, voisi rinnastaa puhumiseen ja soveltaa siihen retoriikan termejä ja käytäntöjä: strateginen ja taktinen. Alunperin sodankäynnin termeinä strateginen on käsitetty suunnitelmallisena, rajatun paikan toimintana, josta käsin tilannetta on voitu hallita, kun taas taktinen on puolestaan nähty muutoskykyisempänä ja joustavampana käytäntönä. Strategia on liittynyt pysyvien, vakiintuneiden instituutioiden malleihin, kun puolestaan väliaikaisuuden ajatus, esimerkiksi vuorovaikutteisuus ympäristön kanssa, on nähty taktisena toimintana. de Certeau 1988, xvii-xxi.

Kuvittelua

Kuvitellaan, että kävely on kappale. Jos kävelyn laittaa hyrrän lailla pyörimään, katoavat sen väriraidat, koodatut merkinnät ja pyöriminen saa sen näyttämään yhdeltä suurelta, huojuvalta, harmaalta pyörrepatsaalta. Kävely pyörii epätasaisen akselinsa ympäri, loksahtaa aina välillä, mutta jatkaa nytkähdellen kuitenkin pyörimistään. Onko siinä vieteri? Kävelyn vieteri, se se vasta kummallinen olisi. 

Kuvitellaan, että kävelyleikissä kävelijä katoaa, katoaa sääntöihinsä, merkintöihinsä eikä kävelijää pysty erottamaan enää metsätiestä, puun rungosta, kiemurtelevasta polusta, kivikasasta pellon laidalla, jalkakäytävästä, bussikaistasta tai ikkunalasista. Kuvitellaan, että kävelijä menee niin lähelle tiheää puun latvustoa, että hän yksinkertaisesti häviää siihen. En tiedä, miten se tapahtuu tai miten kävelijä saa sellaiset voimat liikkeelle, että pystyy tekemään sen. Tätä asiaa kysyttäessä kävelijä nostaa hartioitaan, paljastaa kämmenet ja mutisee: se on aivan yksinkertaista, ei siinä ole mitään ihmeellistä­ ­­­­­­­­­­­­­­­­­­­­­­­­­­­­­­­– mutta ei silti selvitä asiaa tarkemmin. Jään metsän reunaan, maantien varrelle seisomaan mikrofoni kädessä hiljalleen alkavassa tihkusateessa. Mikrofonin karvainen tuulisuoja näyttää uitetulta biisaminkarvalta. Olen tekemässä haastatteluosuutta ajankohtaisohjelmaan, mutta tämä ei näytä kovin lupaavalta.

Kävelijä kuitenkin palaa, ajattelen edelleen biisaminkarvaa nyt myssyn alla ja kiehkuraa otsalla ja pisaraa karvan kärjessä. Tämä ei tunnu häiritsevän kävelijää. ”Vieläkö sua kiinnostaa tietää kävelystä”, hän kysyy. Nyökkään, ”mutta mun pitää viedä nää laitteet ekaks autolle”, osoitan mikrofonia. ”Okei, kävellään sinne”. Kävelijä vetää taskustaan kaarelle kiertyneen paperikimpun. Hän suoristaa vihon huolellisesti, paljastaa aukeaman ja osoittaa merkintöjä siinä. Hän selittää värikoodit ja kertoo, että numerosarjat viittaavat askelmääriin. Vihon välistä luiskahtaa pari valokuvaa maahan. Kävelijä pyyhkäisee valokuvat kevyesti housunreittä vasten ja näyttää ne kertoen, että ensimmäisessä valokuvassa kylpyhuoneen kaakeleiden väritys vastaa metsäkävelyä. Toisessa valokuvassa näkyy vain punaista heijastavaa pintaa. Seuraavaksi hän ottaa taskustaan pieniä vihreitä lankakeriä, ei paljon jäniksen papanoita suurempia. Niiden hän kertoo olevan tammipuiden runkojen ympärikävelyjä.

Kuvitellaan sääntöjä, keksitään rajoitteita Oulipon(26) lailla, kuten Georges Perecin kirjassa La Disparition, jossa e-kirjain on käytöstä poissa, tai Raymond Queneaun Cent mille milliards de poèmes -runossa(27) ja ne ne vasta venyttävätkin kävelijää vielä pidemmälle. Ohje annetaan niin, että sitä noudatetaan, noudatetaan Oulipon tapaan, jolloin vapauden sijaan, kuka siihen uskookaan, juhlitaankin rajoitteita. Näin salakavalasti tehdään rajoitteista raunioita. Salakavalasti siinä mielessä, että ankarasti rajoitteita noudattamalla syleillään ne haltuun niin, että rajoitteiden avulla tullaan levitetyksi tai melkein huomaamatta tullaan laajentaneeksi mahdollisuuksien alaa. Ja vielä mainiompaa, jos näin voi sanoa, että on tultu jonkin rajoille. Jonkin toisen läheisyydessä, sen saatavilla olon tai ehkä kysymys on eräänlaisesta suurennuslasiolosta. Näin näkee vääjäämättä tarkemmin, tulee kartoittaneeksi muuten ehkä huomiotta jäävät yksityiskohdat. Sen avulla voi avautua kokonainen manner, vaikka ojan kokoinen manner. Ennen ojan rajoittavaa merkkiä huomaa, kuinka suuren, tai sanoisinko valtavan,puraisun pelto on tehnyt metsästä, oikein koulupihan kokoisen lohkaisun, jos näin voi verrata. Seistä metsän ja pellon rajalla ja voi olla, että ojan ylittämiseen ei yksi harppaus riitä. Mutta kaksi harppausta kuvainnollisesti kyllä, mutta käytännössä se tietäisi, että löytäisi itsensä ojan perimmäisestä pohjasta, sillä kahden harppauksen välillä pitää jalkapohja, kantapäästä päkiään, jossakin kohtaa siinä osua johonkin tukevaan, toisin sanoen olla maata jalkojen alla.

Oulipo on kokeellinen mahdollisen kirjallisuuden työpaja, jossa lähtökohtana alun perin oli tarkastella matematiikan ja kirjallisuuden yhteyksiä. Tärkeämpää oulipolaisille oli rajoitteiden keksiminen kuin näillä menetelmillä toteutetut tekstit. Menetelmän avulla oulipolaiset pyrkivät tuottamaan välineitä kirjallisuuden rakenteiden tarkasteluun.(29) Oulipolaiset saivat vaikutteita muun muassa kuvitteellisen hahmon Nicolas Bourbakin edustamasta matemaatikkojen ryhmästä ja Patafyysikkojen seurasta (Collège de Pataphysique)(30). Luonteenomaista Patafyysikkojen seuralle oli harjoittaa humoristista ja leikillistä asennetta kirjallisuuden ja tieteen tarkastelussa. Oulipolaiset halusivat ottaa etäisyyttä surrealisteihin ja varsinkin André Bretonin yksinvaltaiseen johtamistapaan. He pyrkivät tasavertaisempaan, avoimempaan tapaan johtaa.(31) Myöhemmin tämä lähestymistapa levisi myös muihin taiteen aloihin. Oulipo-kollektiiville kirjoittamiseen käytettävä rajoite saattoi olla myös jotakin hyvin konkreettista, kuten Jacques Jouetin Metrorunoja (Poèmes de métro) - tapauksessa. Tässä menetelmässä kirjoittaminen tapahtuu vain metron ollessa pysähtynyt asemilla, näin jokainen säe runossa vastaa yhtä pysähdystä. Metron liikkuessa tarkoitus on miettiä seuraavaa runon säettä. Uusi säkeistö runossa voi puolestaan merkitä metrolinjan vaihtoa. Kiinnostavaa menetelmässä on se, että se kytkeytyy arjen toimintaan ja kykenee osoittamaan jokapäiväisen toiminnan ajallista kestoa. Menetelmä ei jää pelkästään tekstin tuottamisen välineeksi, vaan se voi myös lisätä uuden temaattisen tason teokseen, kuten Georges Perecin La Disparation -tekstissä, jossa katoaminen ei ole ainoastaan tekstin rakenteellinen asia.(32)

(26) OuLiPo tulee sanoista Ouvroir de Littérature Potentielle. Potentiaalisen kirjallisuuden työpaja perustettiin vuonna 1960 kirjailija Raymond Queneaun ja matemaatikko François Le Lionnaisin toimesta. Heidän ajatuksenaan oli uudistaa kirjallisuutta keksittyjen rajoitteitten avulla.

Reittejä

Päivittäinen matka työhuoneelle oli pitkään kolmen korttelin kävely, kahden kulman myötäily ja alamäki aamuisin. Jossakin kohtaa katu hieman kaartui ja silloin kannatti nostaa katse vähäksi aikaa vähän korkeammalle, koska nyt näkyi edessä pieni rajaus vesimassoista. Tämä taas sai kuvittelemaan kuinka kauempana jossakin isot aallot huuhtovat kallionpintaa. Matkalla ohitin joitakin lehmuksia, vaahteroita, jalavia sekä tuomen sähkökaapin vierestä. Nimesin yhden puista Helsingin kauneimmaksi, muta se kaadettiin aika pian tämän jälkeen. Olin pitkään tyytyväinen muutaman korttelin kävelyyn, neljään kadunylitykseen enkä nähnyt mitään syytä kuvitella tai keksiä minkäänlaisia kävelyrajoitteita, huvituksia kulkijalle, sillä neljä kadun ylitystä ei vielä anna aihetta pohtia etenemisen tapoja. Olin jo kuitenkin pannut merkille Tarkk´ampujankadun ja Johanneksenrinteen kulmilla usean punaisen auton keskittymän, valokuvasin katunäkymää. 

Kävelymatkojen pidennyttyä aloin kiinnittää kävelemiseen enemmän huomiota. Kävi selväksi, että työhuoneen muutto Kalasatamaan ja myöhemmin Vallilaan sekä viikoittaiset matkat tädin luo Kivelän sairaalaan olivat jo riittävä määrä, syy pohtia kadunylityksiä ja etenemistapoja kaupungissa. En niinkään ollut kiinnostunut tarkastelemaan reittejä, vertailemaan eri vaihtoehtoja, vaan mietin, että pienin yhteinen tekijä ruudutettujen kortteleiden kävelyissä on muun muassa kadunylitys. Ja se taas on yksittäinen elementti, johon voin vaikuttaa. Ajattelin, että kävelen näin ruudutuksia vastaan. Ensin olin vain huvittunut, innokas kulkija. Vaikutuin katujen korkeuseroista, näkymistä, kivenhakkaajien töistä, kaareutuvista linjoista tai kallioisista kaupunginosista. 

Päätin kulkea itäisistä kaupunginosista keskikaupungille. Reitti alkoi kätevästi: ensin Myllypurosta laskeuduin Viikin peltoja halkovien kävelyteiden kautta Vanhankaupungin lahdelle ja siitä Vallilanlaakson läpi nousten Alppilan väylien turvin askeltamalla alamäkeä viimein Töölönlahdelle. Selvästi kaupunginosien korkeuserot rytmittivät kulkua ja näin kannustaen pääsin eteenpäin. Innostusta lisäsi ennen kaikkea se, että kaupunki oli nyt ulottuvilla. Koin, että kävelyjen kautta minusta tuli enemmän kaupunkitilan osallistuja ja vaikuttaja. Päätin kulkea myös muita kaupunkeja. 

Olin residenssissä Edinburghissa. Iltaisin piirsin muistista päivän aikana kävellyt reitit. Muistivihko täyttyi abstrakteista viivapiirustuksista. Ne toivat mieleeni Stanley Brouwnin, hollantilais-surinamilaisen käsitetaiteilijan teoksen This way Brouwn, 1960. Brouwnin teos ei heti paljasta lähtökohtaansa. Se on kokoelma abstrakteja viivoja paperiarkeilla, mutta leimasinteksti viittaa jo kulkureitteihin. Jokaisen paperiarkin alalaidalla on leimasimella painettu teksti: ”this way brouwn”. Brouwn pysäytti satunnaisia kadullakulkijoita ja pyysi heiltä neuvoa, reittiä tiettyyn paikkaan sekä piirtämään kyseisen kävelyreitin paperille. Muissakin teoksissaan Brouwn oli tehnyt yhteistyötä satunnaisten kadulla kulkijoiden kanssa. Hän oli asetellut paperiarkkeja kaduille antaen pyöräilijöiden ja kävelijöiden kulkea paperipintojen päältä jättäen näin jäljen niihin. 

Useita viikkoja, kuukausia kävelin menetelmän mukaan huomioimalla pysäköityjä punaisia autoja, ajattelematta sen enempää teoksen tekemistä. Jossakin vaiheessa aloin kuvata katujen ylityskohtia. Valokuvaaminen oli toissijaista, en kiinnittänyt paljoakaan huomiota kuvaamiseen, en miettinyt kuvakulmia, enkä ylipäätänsä ajatellut miten käyttäisin valokuvia. Toisinaan kuvatessa en pysähtynyt kuvaamisen ajaksi ja usein pidin kameraa alhaalla lantion, vyötärön tasolla, huomaamatta ja välinpitämättömästi. En ajatellut, että kuvaamalla rekisteröisin kävelyt. Olin päättänyt vain kaksi asiaa: kuvat olivat kooltaan kotialbumien perinteisiä ”kymppikuvia” arkisia ja tuttuja. Toisekseen olin kiinnostunut rakentamaan niistä tilallisia elementtejä. Lähtökohtana oli siis käsitellä valokuvia niin, että voisi saada aikaan tilallisia ratkaisuja.

Määriä

Näkymien keräilyä – havainto, jonka kävelijä nappaa, ottaa kiinni ja sanoo, mietitään myöhemmin. Kokoelma havainnoista, oikein keräytymä, joista rakennetaan moniulotteinen laatikosto. Tämä taas siksi, että keskittyneisyys, se mitä kävelymenetelmä vaatii, on omiaan lisäämään tai kasvattamaan erilaisten yksityiskohtien runsautta ja vaihtelevuutta. Mutta ennen kuin jatkan tästä, kerron uudestaan. Tämä on keräilyä, jossa yksi näkymä käynnistää toisen työntäen edellisen samalla pois paikaltaan. Siirtymä tahdittaa kulkijaa ja paikalleen ei voi jäädä. Jokainen havainto rakentaa pintaa, läpileikkaa edellistä. Tämä on kappale ja se tarjoillaan pyörillä varustettuna. Kävelijän kokemus on kolmiulotteinen muoto. Punainen luovuttaa tienviittansa ja siirtyy laukaisijaksi. Dynamiitin paukahdus voi olla tiiliseinä Sturenkadulla. Havainto punaisesta autosta on kappaleen rakennusaine ja niin liikkuva kuin auto onkin, ottaa se mukaan taustalla olleen rakennuksen seinän. Tämä vain siksi, että toinen on punainen ja toinen ruskea, sukulaisuus tallennetaan. 

Odota, nyt näytän, mistä kuljin. Iso möykky, se on talon seinäpääty. Nyt se ja auton takanokka näyttävät parilta, tiilipintaa ja peltiä, huvittaa tuo. Kuortaneenkatu on leveä, tämä on kuin soppalautanen ja punaiset auton ruumiit ovat paprikan paloja tai tomaatin lihaa. Kaikkea on monta, on ikkunoita, suojatien raitoja, katukiviä ja tuon kaiken läpi minä kuljen. Sormisuojus pyörii sormenpäässä ja suojaton sormi tarttuu valokuvan pintaan. Siihen jää jälki, soppa läikkyy, yhdistän valokuvia.

Katse löytää kohteensa. Tässä näin kulkiessa se on pysäköity, punainen auto, ja heti sen perässä kadun toisella puolella on toinen pysäköity punainen auto. Tästä näin ihan reippaasti ylitän tien. Helma tervehtii peltistä pintaa, valokuvaan ja jatkan etenemistä. Eipä ihmeempää, ripeys on valttia: harkinta, tilannearviointi ja vakaa valinta. Katse on keskittynyt, mistä pompahtaa seuraava punaisuus, kuka tunnustaa. Tässä harmaiden tai vähän enemmän harmaiden seassa tämä on helppo juttu. Koska olen antanut punaisuuden levittäytyä retinaalipinnalle, tuppaa siihen tunkeutumaan nyt muitakin sisaria, veljiä, serkkuja ja serkkupuolikkaita. Nimittäin sateen kirkastama punaisuus kutsuu tiilen, kasautuvan pinnan, joka puolestaan vetää verkkoaidan ja sen kaltevan tukitolpan sekä lieriön maasta, johon rikkoutunut asfaltin reunus pursottaa pientä sorakasaa. Tähän ei jäädä, pakahdun jo runsauteen.

Kävelijän tähystyskatseessa on jo jotakin kameran yksisilmäisen valikoivaa toimintaa, sillä se laukaisijan tavoin siirtää kerätyt näkymät peräkkäisiksi sarjoiksi. Nyt tarkkaillaan valmiina seuraavaan havaintoon. Elokuvallisuus on se, joka seuraa tiivistahtisesta etenemisestä. Se on havaintojen jatkumo, joka ei ole lineaarinen vaan sisältää katkoksia. Tempo puolestaan on se, jonka ruumiillisuus tunnistaa heti. Nyt nämä kaksi yhdessä valokuvakoosteina ja monimuotoisena laatikkorakennelmana kuvaavat kulkijan kokemusta. Ensimmäinen on kulku kaupungin kaduilla ja toinen kulku valokuva-arkkien järjestelyillä ja muotoiluilla. Toinen tuntee ensimmäisen, johon se nojaa ja jota se pitää isona siskonaan. Mutta ison siskon esimerkkiä ei voi loputtomasti noudattaa, sillä pikkusisko on toinen ja sillä on eri tarpeet. Analogisuus häilyy vain etäällä ja sieltäkin se katoaa niin, kuin aamu-usva hälvenee päivän edetessä. Mitä siis jää jäljelle on toinen.

Kokoaminen

Kieltäytymällä myötäilemästä ja noudattamasta kortteleiden suoria kulmia kävelymenetelmä luo uusia kulmia ja se taas puolestaan rakentaa uusia tilallisuuksia, joita valokuvia yhdistämällä käyn läpi. 

Kulma muodostuu liitettäessä kaksi valokuvaa toisiinsa. Tämä tapahtuu silloin, kun toisen valokuvan yhteen liitetyn sivun kulma poikkeaa suorasta kulmasta. Näin yhteen liitetty sivu taivuttaa saumaa kaarelle. Tasaisella pinnalla tapahtuu muutos ja tätä kuvaamaan kutsun kulmaa kerronnalliseksi kulmaksi. Tällä tavoin aikaansaatu pinnan taivutus, muutos on lähtökohtana kappaleelle. Kulman ympärille alan hahmotella rakennelmaa. Alussa kuvien yhdistämiseen riittää jonkin visuaalisen elementin jatkuminen kuvasta toiseen tai kahden kuvan rajan häivyttäminen. 

Kokeilujen kautta alkoi työskentelytapa valokuvien kanssa hahmottua. Olin kiinnostunut käsittelemään valokuvia konkreettisena materiaalina, kiiltävänä pintana. Seuraamalla jotakin visuaalista elementtiä kuvasta toiseen yhdistin valokuvia. Nyt aloin vasta pohtia tarkemmin, mikä on kappale, onko kyseessä eteneminen ja onko kappale eräänlainen kuljetun reitin kuvaus ja kasautuma.

Kappale on keräytymä tai ehkä voidaan jo puhua maisemasta: kulmikkaita nousuja ja laskuja. Kaupunki on keräytymä. Menetelmä tuottaa keräytymiä ja tällä se harhauttaa sen, joka yrittää jäljittää jotakin yksittäistä reitin kuvausta. Menetelmä kirjaa ajoituksia. Rajoitteen avulla aikaansaaduilla kohtaamisilla kävelijä on huomaamattaan rakentanut suhdetta autokoneeseen. Mutta mielenkiintoisinta tämän tunnistamisessa on se, että toisen kyvykkyys on nyt jotakin muuta kuin vertailua toisen ylivoimaisuudesta. Se on ikään kuin viistottain luotu suhde.

Paikallaanolon tuottamista, paikkaan kiinnittäytymistä - Jakauksia pöheikössä

Ennen liikkeelle lähtöä on paikallaanoloa. Joskus enemmänkin, tiiviisti ja pitkään. Huomioin pienenkin asennon muutoksen. 

Työskentelen niityllä, talon ja metsän välissä. Istun saunanjakkaralla heinikon keskellä, kädet nilkan korkeudella sekalaisen kasvuston seassa. Punon langalla kasvavaa ja jo lakoontunutta heinää yhteen. Kuulen päivän aikana kolme ohiajavaa autoa ja laskemattoman määrän käkien kukuntaa.

Ajattelen näin: se kasvusto, joka kestää punonnan, suostuu yhteistyöhön, kuuluu joukkoon. Mukaan otetaan käyrä neula, kasvit ja lanka, ja olemme voittamattomia. Lupaan ja yritän olla tuhoamatta kasvustoa. En tee kiskovaa liikettä, joka langanvedolla nykisi heinää mukaan. Käyrä neula ohjaa lankaa. Neulan taitavuus on kaarteessa, muodossa, joka mahdollistaa kaivautumisen pahviin tuetun heinän ympärille. Lanka etenee mallikkaasti heinän edestä ja takaa. Näin yhteen punottu kasvusto ei pelkää rakenteen sanelemaa järjestystä, sillä se purkautuu kasvun tahdissa punonnan otteesta osittain irti. Myöhemmin irrotan lankapunoksen kokonaan nostamalla sen huolellisesti heinien yli. Sateen ja tuulen huovuttamana lankapunos säilyttää rakenteensa.

Sitä voi kutsua monella nimellä, vaikka sanoa, että tämä on punontatyö tai kutomus. Kutomus on sellainen lankojen ja kasvuston risteytymä. Joskus sitä kuulee sanottavan parsimukseksi. Sanoisin ehkä paremminkin parsimuksen kokoinen, sillä parsimus viittaa yritykseen täyttää aukko, korvata reiäksi kulunut. Parsimus tukeutuu ympäristöönsä, itse asiassa se yrittää jäljitellä sitä. Kasvustoparsimus puolestaan ei peitä aukkoa, ei mitenkään, se vain yrittää hetkeksi asettaa vieretysten samansuuntaiseksi kasvavan ja jo lakoontuneen heinän.

Kyse on menetelmästä, jossa paikkaan luodaan suhde paikallaan olon kautta. Paikallaan olija tarkastelee maisemaa työskentelyn kautta. Paikallaan olo ei tarkoita liikkumattomuutta. Paikallaan olon tuottamisessa on kyse kiinnittymisestä paikkaan maisemassa työskentelyn avulla. Paikallaan olija kerää havaintoja paikasta, hän on läsnä aistimuksille ja havainnoille. Työskentely tässä on eräänlaista paikkaan asettautumista, paikan topografian sekä tilanteellisten seikkojen huomioimista. Työskentelijä on sitoutunut toimeensa. Kutsun tätä sitoutuneisuutta miniatyyriasenteeksi. En niinkään viittaa tällä siihen, että se mitä syntyy työn tuloksena, olisi kooltaan jotakin pienimuotoista, vaikka sitä se onkin. Tarkoitan tällä hienosäätöä, yksityiskohtien merkityksellisyyttä työskentelyssä, liikeratojen, työskentelyasennon tarkistamista ja hiomista. Miniatyyri tässä on keskittymistä, toiston kautta hallittuja liikeratoja. 

Edellisen tekstin kirjoitin näyttelyjulkaisuun ja myöhemmin Kaltio lehteen 4/2018

Olen tehnyt teoksen useammassa paikassa kuten: Puska, Taaborinvuoren ympäristönäyttely, Nurmijärvi, 2007, Farrera, Pyreneitten vuoristo, Espanja, 2009 (Centre d´Art i Natura de Farrera, Catalania, Spain) ja Mustarinda, Hyrynsalmi 2018. 

Liikkeellelähtö

Kävelyyn lähteminen, paikaltaan siirtyminen ja paikan jättäminen vaatii asettautumista – asettautumista liikkeeseen. Liikkeelle lähden nyt avaamalla opinnäytteeni kirjallisen osion rakennetta sekä lyhyesti eri lukujen sisältöjä. Seuraavissa luvuissa Mittalanka ja askelmäärä tapahtuman toimijoina, Vähän kävelemisestä ja istumisesta ja muustakin sekä Paikalla on monta nimeä, käsittelen tutkimukseni keskeistä teosmateriaalia. Näistä kukin luku käsittää yksittäisen teoskokonaisuuden.

Luvussa kaksi Vaelteluun harhautuvan tekstin ainekset hahmotan assosioivaa kirjoitustapaa. Tämän avulla lähestyn visuaalisen teoksen rakennetta osista koostuvana kokoonpanona. Tekstissä hahmotan visuaalisen teoksen ja kirjoituksen välistä suhdetta.  Tällä pohjustan kävelymenetelmällä tuotettujen esitystapojen samansuuntaisuutta suhteessa kävelyyn.  

Luvussa kolme Mittalanka ja askelmäärä ­­­­­­­­­­­­­­­­­­­­­­­­­­­tapahtuman toimijoina kerron moniosaisesta teoksesta Tammimäki 3416 askelta. Teoksen kävelymenetelmää luonnehdin systemaattisena käytäntönä tuottaa esitystapoja. Teksti rakentuu metsässä kulkemisena yhdistyen aina välillä eri esitystavoissa toimimiseen. Teoskokonaisuudesta kirjoitettu teksti noudattaa teoksen rakennetta. Päädyin tähän, ehkä konstikkaaseenkin tapaan avata metsäkävelyä, sillä näin pääsen tapahtuman äärelle. Vien lukijan mukaan tapahtuman äärelle, mikä vastaa teoksen ajatusta kävelyn siirroista. Kävelyn siirto toiseen aikaan, tilaan ja esittämisen rekisteriin ­– kuten installaatioksi näyttelytilaan ­– on esillä näyttelyssä, ja samansuuntaisesti yritän tuoda sen nyt lukijan äärelle tekstimaisemana, jossa vieraillaan teoksen eri tiloissa. 

Teoskokonaisuudessa Tammimäki 3416 askelta kartoitan metsäsaareketta vanhojen tammipuiden avulla. Vanhat maisemapuut hallitsevat näkymää. Paikoitellen tiheän puuston välissä pilkahtavat vanhan tammen jykevät oksistot. Puut ovat levittäytyneet lehvistöineen laajalle alueelle ja metsäsaareke vaikuttaa kooltaan suuremmalta. Järeät puut vetävät puoleensa enkä oikein pysty lopettamaan ihmettelyäni. Ajattelen kävelijän kääriytyvän etäisyyksiin. Etäisyys tiivistyy silmukoiksi ja lukumääriksi. Niitä on monta ja niiden määrän voi laskea. Mutta ennen sitä, se mistä lähden liikkeelle, on jalkaan kiinnitetty lankarulla. Lankarullan kanssa etenen metsään etsimään vanhoja tammipuita. 

Luvussa neljä Huilailuja käsittelen jäljittämistä, teososien yhteen liittämisen tapoja sekä hahmotan kävelymenetelmän kulkijan ympäristösuhteen rakentumista. Tätä kuvaan kävelymenetelmässä toiminnan kautta.

Luvussa viisi Vähän kävelemisestä, istumisesta ja muustakin käsittelen teosta Lupa ylittää katu (Olen käyttänyt teoksesta myös nimeä Punaiset autot ja Kaupunkikävelyä). Kävely kiinnittyy nyt arkiseen liikkumiseen urbaaneissa tiloissa. Kaupunkikävelyn osalta kyseessä on liikkeessä tapahtuva hetkellisten havaintojen jatkumo. Se tuo mieleen kubistisen tavan hahmottaa kappaleita. Mutta nyt kyse ei ole kaksiulotteiseen pintaan hahmottamisesta vaan tilallisuuden mukana olemisesta havaintoja reflektoidessa. 

Tekstissäni lähden liikkeelle kaunokirjallisen teoksen kautta. Näin pääsen fiktiivisen hahmon avulla vaeltavan kulkijan ajelehtivaan kulkuun löytäen lisää yhtymäkohtia oman teokseni esittelyyn. Tekstissäni kirjan lukeminen liittyy tarinointiin istumisesta eri paikoissa. Näin kuvitteellisen hahmon avulla ja innoittamana käytän esineitä kuten tyynyjä, rimssuhelmoja, kulmaikkunoita, rakennuksia rakentamaan yhteyksiä teokseen kuvatessani kaupunkiliikkujan askeltamista. 

Luku kuusi Paikalla on monta nimeä käsittelee toimintaani lumisella lähiön rinteellä. Moniosainen teos Pääsy maisemaan liittyy perhehistoriaani. Teoksessa isän lapsuudenaikaisen kirjeen, kirjainmerkkien painallus lumiseen rinteeseen yhdistää eri ajallisia tasoja. Teoksessa omaelämäkerrallisen materiaalin käyttö liittyi ärsytykseen käydystä poliittisesta keskustelusta liittyen maahanmuuton, pakolaiskriisin osalta vuosina 2015-2016. Miksi julkisessa keskustelussa puuttuu ymmärrys henkilökohtaisen tragedian, vaikean elämän tilanteen edessä olevista ihmisistä? Tausta-ajatuksena oli pohdinnat siitä, miksi muukalaisuuden leima kestää Suomessa usean sukupolven ajan. Tekstissäni rakennan eri ajallisilla tasoilla liikkuvien tarinoiden avulla esiin perhehistoriaani ja tunnistan äidinkieleni poissaolon ja näkymättömyyden julkisessa tilassa. Teoksessa lumi toimii kielen säilönä. 

Lopuksi luvussa seitsemän Mittauksia ja tarkennuksia – kotiinpaluun paikka tuon yhteen keskeiset käsitteet ja ajatukset. Hahmotan kuljettua matkan mittaamisen ja suhteuttamisen kautta. Läheltä nähdyllä ja koetulla yritän hahmottaa ja tarkastella laajempaa kuvaa.