Heti astuessa sisään näyttelyyn Paikoitusalueita (130) annetaan vihje. Tarkoitan teosta lattialla viittaamassa vastakkaisessa seinässä olevaan oveen, joka itse asiassa tuo mieleen viivapiirustuksen valkoisella paperiarkilla, viivoittimen vedolla aikaansaatua lyijykynäviivaa. Mutta huomio tästä on teos lattialla, ikään kuin näyttelyn teemaa levitettäisiin auki heti kynnyksellä. Keskeinen asia on havainto ja kulku tai kaksi eri kulkua, toinen vuoristoisessa maisemassa ja toinen galleriatilassa. Edellisestä seuraa se, että ensimmäinen kulku sovittautuu näyttelytilaan. Kulku mittautuu ja jäsentyy huomioiden tilan arkkitehtuurin; askelma tai pari ja nousu ylös ja vuorijono kaukaisuudessa. Kaukana nähty on tuotu lähelle. Jossakin kohtaa seinässä on teoksen vieressä pieni postikortinkokoinen valokuva. Valokuvalla on tässä nimeämisen tehtävä. Toinen seikka, joka ohjaa kulkua näyttelytilassa on teosten keskinäinen suhde; teosrajat liukenevat, yksi on kuin onkin osa toista tai pikemminkin se on muotoutunut toisesta. Tällä tavoin tilassa liikkujaa liikutellaan pienillä siirroilla.
En itse asiassa alussa ajatellut, että teosrajojen liukeneminen toisi myös esille ajatuksen siitä, miten mittaamisen toimillani olinkin päätynyt ajatukseen mittaamattomasta. Erotettavissa olevan häivyttäminen jonkin samaa sisältävän lisäyksen avulla olikin johtanut useampiosaiseen teoskokonaisuuteen. Lopulta totesin, että kyseessä on moniosainen teos, jossa on yhteen sulautuneita osia.
Joissakin Paikoitusalue -näyttelyn teoksissa kuten sokeroiduissa kengissä näkyy teoksen kaksinainen rooli; yhtäältä se osoittaa määrää, massaa -askeleiden monilukuisuutta tai kulkusuuntaa. Toisaalta se toimii veistoksellisena kappaleena. Installoinnin avulla pystyn tuomaan nämä eri piirteet esiin.
Lumeen tallatun kirjeen kohdalla teoksen moniosaisuus; liukuminen maisemasta, Kirje Joroisiin ja takaisin paperiarkille teoksella Käännösharjoituksia, jolloin eri kokonaisuudet, olosuhteet, liittyvät toisiinsa tai tarkemmin sanoen liikkuvat eri skaaloissa lähellä ja kaukana. Ruumiillistettu oleminen paikallistuu maisemaan ja paperiarkille. Skaalaaminen, jota kävelymenetelmä helposti suosii, on kuin onkin tehdasasetusten jäljiltä mitä ilmeisintä (sillä esitystavat ovat eri mittakaavassa). Skaalautuvuus sisältää ajatuksen mitta-asteikosta. Ja heti seuraavaksi voi miettiä, minkälaiseen mitta-asteikkoon nämä eri välinein aikaansaadut esitystavat ylipäätänsä asettuvat. Mitä ilmeisimmin sijoitan nämä ymmärryksen jaotukselle. Ajatellen niin, että ymmärtämisen voisi jakaa niin kuin vakiintuneet mitta-asteikot. (Leikitellen niin, että ymmärtää voi enemmän, olla vakuuttunut jostakin tai arvella, aavistaa jotakin eli ymmärtää vähemmän, mutta ollen silti vakuuttunut.)
(130) Kyseessä on näyttely Paikoitusalueita, 2010, Galleria Sculptor, Helsingissä. Samankaltaista menettelytapaa olin aiemminkin käyttänyt Puun taju -ryhmänäyttelyssä, Hyvinkäällä Promenadigalleriassa 2011. Siinä kävellystä matkasta saadut tallenteet konkreettisesti osoittivat askeltamisen, mittaamisen skaalautuvuuden fyysiseen tilaan.
Ymmärtämisen sanan etymologia liittyy Nykysuomen sanakirjan mukaan käyskentelyn ja ympyröimisen merkityksiin. Jatkan tästä ajattelemalla ymmärrystä ennen kaikkea myötämielisenä asettautumisena, asennon ottona. Kuvittelen lisää ja sanon mittayksikön olevan tässä tapauksessa tupsahdus. Kielitoimiston sanakirja puolestaan antaa tähän yhtenä merkityksenä äkillisen ilmestymisen. Mutta pelkästään odottamattomaan nopeuteen viittaavuus ei riitä, vaan tupsahtava tässä kohtaa vastaisi myös jonkin prosessin kautta tulevaa – sellaista, joka ei heti paljasta jälkeänsä ja sen tähden se tuntuu ilmestyvän tyhjästä tai ilman jälkiä syntyneestä yhtäkkisestä oivalluksesta. Tupsahtavassa onkin kysymys kahdenlaisesta ajallisuudesta. Äkkinäinen, odottamaton liittyy edeltävään, hitaasti kehkeytyvään. Hitaasti kehkeytyvässä muutos ei näy, toisin kuin nopeassa, yllättävässä se näkyy.
Oikeastaan menetelmällisessä kulkemisessa kyse on aktivismista, sillä mittaaminen, suhteuttaminen toimii eräänlaisena uhmakkuuden lajina. Näin ollen puhun toisinaan huvittuvan asenteen muokkauksesta, jossa toisessa päässä on ilkikurisuus ja toisessa päässä ovat vakiintuneet käytänteet. Ja kaikki tämä kertoo siitä, että kävelymenetelmän kävelijää ei saada kiinni. Näin on, sillä totunnaiset kategoriat eivät tavoita, ja on hyvä väistellä hiipiviä algoritmeja, sillä ne paljastuvat vain ontoiksi kuoriksi.
Itse asiassa voidaan ajatella, että kyseessä on jonkinlainen valepuku, viitta, johon kävelymenetelmä verhoutuu. Sillä kaikki tämä, kuten mittayksikkö, skaalaus ja niin edelleen, viittaa tehokkuuteen, järjestelmällisyyteen, laskennalliseen tarkkuuteen ja oletusarvoihin. Mutta valepuku häviää tai ainakin se riisutaan osittain, sillä tilanteelliset tekijät kyseenalaistavat ennakkoasettelut. Viittaan tässä käsikirjoitukseen, etukäteen annettuna käytäntönä, jossa vuorosanat ovat valmiiksi kirjoitettu. Käsikirjoitus toimii jonkinlaisena kehyskertomuksena. Se johdattaa ennakoimattomiin tilanteisiin.
Seuraan mustarastaan toimia hajamielisesti sen tonkiessa matoja lehtikasojen ulottuvilla keittiön ikkunan edustalla. Mustarastaan pengonta sotkee juuri harjatun pihapolun, sotkee sinne tänne huiskivilla lehdillään. Puhutaan mittakaavojen vaihtelusta, skaalaamisesta, puhutaan vaikka neuleasusta; oranssipenkit kiiltävät ja takin suusta vilahtaa neulehousun vihreä raita. Puun ympärikävelyllä metro liikkuu ja näkee. Ja Metsähallituksen laatiman tammilehdon hoitosuunnitelma kirjaa puiden iäksi kaksisataa vuotta, jos ei enemmänkin. Tällaisilla etäisyyksillä edetään. Metron kiitäessä tasaisesti jossakin Kulosaaren sillan kohdalla huomaan miettiväni, että olen päätynyt menetelmän puitteissa outoihin yhteenliittymiin.
Lainaan runoilija Kari Aronpuroa hänen kuvaillessa Deleuzen ja Guattarin käsitettä agencement, sommittuma, tarkoittamassa ”ennustamattomuuden ja rakenteen, organisaation ja muutoksen leikkiä”. Hän jatkaa määrittelyä sanoen, että ”se ei ole vakaa termi, se ei ole järjestys tai organisaatio vaan järjestämisen, organisoinnin tai yhteen sovittamisen tapahtumasarja.” (131) Tämä määrittely sopii mielestäni myös kävelymenetelmään: liikkeen ajatus järjestelyinä, yhteen liitettyinä esinekoosteina tai osiin palaavina yksikköinä. Yksikkö viittaamassa tapahtumaan ja sitä kautta väliaikaisuuden esiintuomisena hetkittäin. Kävelymenetelmä levittäytyy, tuottaa ja hakeutuu mahdollisiin ja arvaamattomiin yhteenliittymiin.
Voi olla, ettei kävelymenetelmän kävelijä uuvu kävelyynsä, mutta uupuu kylläkin siitä saatuun dokumentointiin. Tämä tuli jossakin vaiheessa mieleen, kun menetelmä suolsi uusia ehdotuksia eikä osoittanut laantumisen merkkejä. Pohdin, miten nämä erilaisin kappalein, eri materiaalein saadut lukuisat kuvaukset mitenkään pystyvät välittämään kokemusta paikasta tai liikkeestä siinä. Välitystyö keskittyy enemmänkin tuottamiseen ja laajenemiseen. Näin voitaisiin ajatella, että reduktiivisena menetelmänä se perustuu vähenemiseen, lajitteluun, suhteuttamiseen ja määrällisyyden hahmottamiseen. Mutta kompleksikkaaksi menetelmän tekee se, että ensin embleemien peliin heittäytyen se karsii, vähentää, yksinkertaistaa, pyrkii selkeyttämään. Mutta heti seuraavassa vaiheessa eri esitystapojen tuottamisessa asia mutkistuu, sillä materiaalisuuden laajassa kentässä tilanteellisuutensa johdosta se on kuin liimapaperi, joka kerää itseensä erilaisia käytänteitä hakeutumalla yhä moninaisempiin yhteyksiin. Tämä saa ajattelemaan, että kävelymenetelmän vähenemisen ja lisäämisen toimissa kyse on perimmältään jatkuvasta edestakaisesta ja vastavuoroisesta liikkeestä, lähestymisestä ja etääntymisestä.
Tutkija, kuraattori Miya Yoshida tuo esiin tilanteellisen mittayksikön. Hän viittaa kansainvälisiin situationisteihin (SI), joille tilanteellinen yksikkö osoitti ei-vakiintuneeseen mittayksikköön. Yoshida mainitsee Marcel Duchampin esimerkkinä sattumanvaraisuutta hyödyntävästä mittaamisesta. Duchampin ikonisessa teoksessa 3 Standard Stoppages mittayksikkö muodostuu kolmesta metrin pituisesta langasta ja näiden profiileista leikatuista suikaleista, langoista, jotka metrin korkeudelta pudotettuina aikaansaivat satunnaisen kaareutuvan muodon. Yoshida mainitsee myös vanhan japanilaisen mittajärjestelmän shakkan, jossa mittayksiköt perustuivat yhden henkilön päivittäiseen, vuotuiseen riisiannokseen ja siihen tarvittavan viljelyn maapinta-alaan. Mittayksikkö on joustava, sillä siihen sisältyy huomio maaperän laadusta tai ilmaston muutoksesta suhteessa satomäärään. Yoshida huomauttaa japanilaisen mittayksikön viitekohdasta elämisen tapana, kun taas situationisteille Yoshidan mukaan yksikkö mittautuu ei-objektivoivana asenteena, joka puolestaan synnytti psykomaantieteen.(132) Näen tässä yhtymäkohtia kävelymenetelmään, joka yksikön, askeltamisen rytmissä muotoutuu tilanteellisten seikkojen vaikutuspiirissä.
Yoshidaa seuraten tilanteellinen mittayksikkö voisi paikantua tilanteeseen itseensä, liikkeeseen, erilaisten asioiden keskinäisiin suhteisiin ja yhteyksiin.(133)
Mittaamisen toimi tarvitsee yksikkönsä. Metsässä kulkijana totesin, että kyse on mittaajan ja mittayksikön samanmittaisuudesta. Määrittelen sen näin singulaarisena asettautumisena ja tarkastelukulmana tietyssä paikassa. Mittaamisen yksikkö on se, jota toistamalla etäinen kohde alkaa hahmottua. Tässä määrällisyyden hahmottaminen on oleellista, koska nyt tällä lukuisalla määrällä asioita tavoitellaan toista. Mittaamisen prosessilla merkitsen välimatkan. Etäisyys on näin tunnistettu. Lähelle meneminen puolestaan nostaa esiin yksityiskohdat. Nyt ikään kuin toistamalla lähellä olevaa voi edetä kauas. Se on eräällä tavalla lähellä olon ylläpitoa, sen ajallista venyttämistä. Lähellä olevan havaitseminen vaatii läsnäoloa ja tällä reitityksellä edetään etäällä olevan luokse.
Otetaan lukuisa määrä askeleita, jalkapohjia, lankaviivoja, lankasilmukoita, kaakeleita, sormia, kirjainmerkkejä, autoja, värejä. Tätä listaa voisi loputtomasti jatkaa, sillä lähellä nähdyllä tavoitellaan nyt etäällä olevaa, kuten löydetyn oksan avulla piirtyy kaukana oleva vuori. Asteittaisella hahmottamisella rakennetaan kappaleen esiin tuleva muoto. Nyt huomioitavaa on tuo vähitellen tapahtuva hahmottuminen. Yksikkönsä tunnistamisen kautta etenevä ympäristösuhde muodostuu siis asteittaisesta etenemisestä. Luontaista siinä on rakentaa suhdetta toistuvien yritysten avulla, joilla sitoudutaan ympäristöön.
Asioiden lukuisa määrä johtaa helposti järjestelytoimenpiteisiin. Määrällisyyden havaitseminen suuntaa herkästi hakemaan rytmiä ja toistettavaa kuviota. Kävelijän rytmi on puolestaan koettuna tilana ruumiissa ja mittoina ruumiin kokemuksessa. Rytmissä oleva ruumis on välittömässä suhteessa ympäristöönsä.
Fenomenologiassa ajatellaan ruumis kiinteässä yhteydessä maailmaan, kääriytyneenä siihen. Ajatuksena on ruumiin ja maailman välitön kontakti toisiinsa. Yhtä lailla puhun kävelymenetelmällä tuotetusta, erilaisin tarvikkein esitetystä ympäristösuhteesta fenomenologisena maailmaan kietoutumisen asiana. Käytän maailma-sanan tilalla ympäristö-sanaa tarkentaen sen aktuaalisen paikan piiriin. Toinen seikka tässä on se, että kävelymenetelmän mukainen toisteinen, aktiivinen toiminta edesauttaa tiedostamaan suhdetta ympäristöön.
Tätä ajatusta seuraten tarkastelin kolmiulotteista kappaletta ja sen kääriytymistä maailmaan. Puhun ensiksi oksaruumiista ja tällä huomioin Baradin inhimillisten ja ei-inhimillisten olioiden toimijuutta. Hain oksasta, sen kolmiulotteisesta muodosta heijastumaa vuoresta. Saadakseni selville kappaleen muodon havainnoin sen ulkopuolista tilaa. Asetin oksan avaruudelliseen tilaan ja käytin apuna lankaa merkitsemään tätä tilaa. Käytin lankaa, pahvinpaloja muodon havaitsemisen prosessiin. Langan työ oli tartuntaa, kopeloimalla hahmottamista.
Merleau-Ponty puhuu diakriittisyydestä viitaten kielitieteilijä Ferdinand de Saussuren merkkiteoriaan, jonka mukaan yksittäisellä merkillä ei ole merkitystä sinänsä vaan merkkien keskinäisillä eroilla.(134) Mietin Käännösharjoituksia -osiota, jossa langalla yhdistin vastaavia kirjainmerkkejä. Langan pituus määräytyi kirjainmerkin sijainnin mukaan jonossa; kirjainmerkkejä yhdistävä lanka osoittamassa sijaintia ja sijainnin avulla osoitetaan ero merkkien välillä. Kirjainmerkkien päälle levittäytyvä lankasotku peittää kirjoituksen osittain. Sanoin tämän muistuttavan perhosen siipien värähtelyä. Toisiinsa sotkeutuneet langat kuvaavat kokonaisuutta, joka puolestaan vie Merleau-Pontyn ajatusten äärelle hänen puhuessaan kielen kääntämisestä kokonaisuuden kautta tapahtuvana.(135)
Merleau-Pontyn mukaan kokonaisuuden kautta hahmottuvuudessa on kyse kielen kehämäisyydestä, kieli ennakoi pikemminkin kuin opettaa merkeillään.(137) Kehämäisyyden ajatus toimii kävelyn osalta myös. Mutta ei niin, että se olisi kotiinpaluuta, ajatellen tehdyn matkan jälkeisenä reflektointina vaan kävelytapahtuman ja siitä saatujen tallenteiden kehämäisenä suhteena.
Aluksi ajattelin, että kävelymenetelmä on systemaattinen rakennelma. Tätä mielikuvaa noudatin tammilehdossa. Minua houkutti ajatus langan ja askeltamisen yhdistämisestä ja näillä luodusta systemaattisesta järjestelmästä. Hurahdin siihen täysin niin, että jokainen kävelystä saatu tallenne oli jäljitettävissä kävelytapahtumaan. Jokainen tallenne oli varustettu indeksilapulla, joka sisälsi tiedon matkan pituudesta ja ajankohdasta. Alussa kiinnosti ja toisaalta jossakin määrin häiritsi yhdistää järjestelmällinen menetelmä ja metsä. Mutta keinotekoisuus menetelmän puitteissa hävisi taka-alalle edetessäni pidemmälle mittauksissani. Nimittäin langan kanssa askeltaminen teki minusta tarkemman, aloin huomioida aluskasvillisuutta, maaston muotoa, latvuston levittäytymistä. Menetelmä alkoi elää ja puhutella. Puhutella niin, että lanka ikään kuin eteni edellä, koska langalla havainnoin metsää. Pyrkimys paikan kaavamaiseen haltuunottoon väistyi. Sisäänajo menetelmään tapahtui kaupunkikävelyn kohdalla eri lailla. Siinä kävellyn matkan pituuden lisääntyessä tunnistin askeltamisen rytmin selkeämmin ja eteneminen tapahtui kuin punaisessa kuplassa tarkkaillen katuja, liikennettä rekisteröiden punaisuutta kaupunkitilassa. Menetelmän mukaan liikkuen käsitys paikasta muuttui.
Menetelmä on kyselevä, se siis laittaa kyselemään ja juuri tämä on nähdäkseni, jos ei nyt syy, niin kuitenkin merkittävä tekijä menetelmän mukaisesti liikkuvalle. Rajoitteen mukainen käsikirjoitus pikemminkin suosittelee kuin hierarkkisesti pyrkii osoittamaan, lähinnä välistä vähän iskien ja piiloutuen ehdottaa valinnan tekoa. Käsikirjoituksen ansio on siinä, että se laittaa reagoimaan, kohtaamaan asioita, itsensä ulkopuolisia tekijöitä, joita ei voi hallita. Se siis kysyy, mitä nyt, mitä nyt teet?
Urbaaneissa ympäristöissä menetelmä kysyy: missä on liikkeellä olevia tai pysähtyneitä värillisiä, punaisuuteen taipuvia kanssatoimijoita. Näin se on hetkelliseen havainnointiin keskittyen nostanut tarkasteluun väliaikaisia kaupunkitiloja. Tekstissäni kuvittelin Vito Acconcin fenomenologiaa hyödyntäviä teoksia asuttamassa Gerrit Rietveldin ja Truus Schröderin suunnittelemaa ikonista taloa Utrechtissa. Hahmotin talon rakentuneen reduktion kautta ja tällä rekisteröin sen sukulaisuuden kävelymenetelmään. Kuljetin mukana El Lissitzkyn sanontaa talosta kaupunkina kulkureitteineen.
Sisäänheittona punaisten autojen kävelymenetelmälle toimi talon toisen kerroksen kulmaikkuna, ikkuna puhkaisemassa kahden seinämän muodostamaa rajaa. Näin ikkuna aivan kuin kielsi kulman olemassaolon ja sen rajoittavan toiminnan eristämässä sisätilaa ulkotilasta. Kuvittelin tässä olevan yhteys ”punaisten autojen kadunylityksille” ei-reunustamassa kortteleiden määräysvaltaa. Installaatiossa punaisten kiiltävien pintojen kerronta enemmänkin väisti (tai ainakin osittain) valokuvan indeksikaalisuutta. Tämän se teki keskittymällä fyysiseen materiaalisuuteensa rakentaessaan kappaleita. Kulmien kerrontaa siivitti ajatus ei-suostumisesta ja omaehtoisuudesta. Menetelmän kulkija täplitti tuijotuspisteenään punaisuutta, josta muodostui käsillä tarttumisen tapaan tarkastelukulma arkkitehtonisiin kulmiin.
Alkusysäyksenä teokselle Kirje Joroisiin oli ärsytys ja turhautuminen käytyyn julkiseen keskusteluun maahanmuutosta ja pakolaisuudesta. Mielestäni se oli kapeaa ja vailla historiallista tajua. Samoihin aikoihin löysin isän lapsuusajan kirjeen. Kirjainmerkeillä paikan merkitseminen, jolloin ruumiillinen teko toimi linkkinä puhkaisemalla yksityisen ja julkisen rajaa. Kirjeen osien ääneen luku lumeen painalluksia tehdessä korosti työskentelyn esityksenomaista piirrettä. Lisäksi avoin rinne valtavan vesitornin juurella aikaansai vaikutelman esilläolosta ja näyttämöllisyydestä. Ääneen luku aiheutti merkillisen tunteen, hätkähdytti, raskas hengitys kylmän ilman ja fyysisen toimen johdosta, nyyhkäisyn kaltainen tunne. Tuntui, että jotakin arkaaisenaikaista purkautui ulos. Kirjeen sanat olivatkin minun sanojani.
Lapsena me olimme saaria, vesi erotti, lapset uivat. Myöhemmin matkustin paljon, kauas. Kiinassa, pohjoisessa, junavaunussa sotilas peittelee palelevaa, kysyy, ihmettelee, miksi minä länsi kiellän Taiwanin kiinalaisilta. Myöhemmin punaisten vuorten juurella Taklamakan aavikolla autokuski kertoo. Kertoo vuoren onkaloon kaiverretusta buddhalaisesta luostarista, kertoo hiekasta rakennetusta moskeijasta. En ihan kaikkea ymmärtänyt, mutta silti käännyin takapenkin poikaporukan puoleen. Selostin uiguurimiehen sanat, sen minkä olin ymmärtänyt. Hiekka pölyää ja ajattelen, sukuni on laaja.
Koettu tilanne, joka näyttelytilassa piirtyy esiin dokumentoituna eri välinein. Ruumiillinen kokemus on kartoitettu. Se hajotetaan osiin ja etsitään toistuva fyysinen liike. Kävelyn eri esitystavoissa olin nimennyt toistuvan elementin embleemiksi ja näin tavoitin ajatuksen jatkuvasta ruumiillisesta liikkeestä. Erilaisin fragmentein ryhmitin tallenteet tilaan ja esitin ne kokemuksina liikkeestä. Varsinkin metsäkävelyssä tallenteiden koodatut merkinnät jäivät symboleiksi tehdystä ja koetusta eikä varsinaista metsäkokemusta välittynyt heti. Installaatio avautui kuitenkin jonkinlaisena hitaana kerrontana viitaten toistoon raitojen väritysten peräkkäisinä järjestelyinä.
Kaupunkikävelyn kohdalla kerronnallisuus oli enemmänkin irrallista, pyrähdyksenomaista ja ikään kuin ohimennen kiteytyvää työpöydän äärellä tapahtuvaa jatkuvaa mahdollisuutta. Etenemisen logiikka koostui kolmiulotteisista geometrisista harhautuksista. Lumeen tallatun kirjeen kohdalla ruumiillistettu kieli näyttäytyi materiaalisen vastuksen kautta. Kielellisyys siinä oli ääneen lausuntaa ja ruumiillisia tekoja. Metsäkävelyssä menetelmä luotti järkähtämättömästi systemaattisuuteensa ja ylisti samanaikaisesti tuottamaansa lukumäärää. Kahdessa jälkimmäisessä teoskokonaisuudessa menetelmä linjasi tilallisia elementtejä.
Johdannossa mainitsin taiteellisen tutkimukseni lähtökohtana alussa olleen kiinnostukseni paikkoihin ja työskentelyllä luotu suhde niihin. Työskentelypaikkojen runsaus turhautti pohdinnat ja lopulta nimesin työskentelyni eri paikoissa tapahtuvana kaksiosaiseksi työskentelykäytännöksi. Tällä yritin selkeyttää paikkapohdintaani. Lopulta työskentelyn tarkentuminen kävelymenetelmäksi tuntui jo lottovoitolta, koska tuottamiseen keskittymällä pääsin suoraan asian äärelle: näin mahdollistui ristivalottaminen paikassa tapahtuvan työskentelyn osalta sekä sillä aikaansaatu paikkasuhde. Kävelytapahtuman ja siitä saadun dokumentaation osalta työskentelyn ja esittämisen paikkojen suhdetta kuvaan toisiinsa kytkeytyneinä prosesseina. Menetelmästä on näin ollen tullut viestikapula, joka liittää yhteen eri työskentelypaikat. Kävelymenetelmä on riippuvuussuhteessa paikkoihin, sillä se liittyy käsikirjoituksellaan elementaarisesti niihin.
Marraskuu on lukuisten vähävaloisten päivien sarja. Näin myös Mustarindan residenssissä Hyrynsalmella. Mutta hämärä siellä on erilaista, päivänvalo ikään kuin lipuu pois pimeään pehmeästi kuin vaaran maisema loivarinteisenä häviää puiden sekaan. Ehdotan muille residenssivieraille yhteistä kävelyretkeä hivenen ennen hämärää. Kutsun harjoitetta empatian lisäykseksi, silti empien vähän, voiko toisen puolesta sanoa näin.
Polku mutkittelee, kiertää kivenlohkareet ja kerää mukaan kaikki risteilevät puiden juuret niin, että askeltamista saa tarkasti sovittaa epätasaisella, liukkaalla uralla. Etenemme tiiviisti yhdessä muodostaen yhteisen ruumiin, monijalkaisen olion.
Tunnen takana askeltavan liikkeet. Kuin vieteriä viritettäisiin, hidastan ja kiihdytän askeltamista. Ja jossakin kohtaa kaarteissa kuvittelen polun irtaantuvan maastosta ja muuttuvan pyöriväksi vanteeksi lantiolla. Pyöritämme vimmatusti vannetta hetken aikaa. Siirrymme pienelle avonaiselle metsäaukiolle ja hajaannumme. Hengityksen hiljalleen tasaantuessa ehdotan keskittämään huomion edessä olevaan. Hengittämisen tahdilla, pienillä liikkeillä vastaamaan toisen edessä olevan liikkeisiin.
1.12.2018
Eri paikkojen nimeäminen työskentelypaikoiksi toi myös esiin toiminnalla, liikkeen avulla luodun suhteen. Näin myös vältin hierarkkisuuden paikkojen välillä ja osoitin paikkojen keskinäisen kytkennän. de Certeaulla paikka -käsite liittyy liikkeen ja rakennetun paikan eroihin. Hänen mukaansa tila käsittäisi liikkeen ja sen suhde paikkaan olisi ääneen lausutun sanan kaltainen, aktualisoitu paikka. (138)
Alussa kävelymenetelmällä aikaansaatua ympäristösuhdetta luonnehdin muodolliseksi siinä mielessä, että se perustui ennalta laadittuun käsikirjoitukseen. Kuitenkin vasta työskentelyprosessin myötä tuli näkyväksi se, minkälaisesta paikkasuhteesta kävelymenetelmät oikeastaan nousivat ja näin ollen millaisesta ympäristösuhteesta tässä oli kysymys.
Yksinkertaisimmillaan käsite käveltävyys (walkability) tarkoittaa potentiaalisuutta kävelyyn ja tarkastelua siihen mahdollistavasta ympäristöstä.(139) Käsite liittyy enemmänkin urbaanien tilojen suunnitteluun. Liitän termin kuitenkin teoksiin, sillä ne liittyvät käveltyihin paikkoihin. Käveltävyys teoksissa liittyy toistettavan elementin, fragmentaarisuuden esilläoloon. Käveltävyyden käsite kytkeytyy näin teoksen rakenteeseen, työskentelyprosessin esilläoloon. Tässä viittaan myös embleemin käsitteeseen, toistettavan liikkeen esityksenä. Näin käveltävyys käsittää kävelemisen liikkeen esityksen lisäksi kävellyn paikan.
Käveltävyys tuo tarkasteluun kävellyt paikat; kutsun niitä ahtaan paikan käytännöiksi. Kyseessä on kokemus ahtaasta tilasta, joka ei ole sitä niinkään fyysisten ulottuvuuksiensa tähden vaan enemmänkin vakiintuneiden, rajoittuneiden käytäntöjen tai ajatusmallien takia. Ahdas ajattelu synnyttää ahtaita paikkoja. Näin ollen ahtaus aikaansaa kahnauksen, ärtymyksen tai epätasapainon havainnot tiukasta, käyttötavoiltaan rajallisista paikoista. Kävelymenetelmä peilaa rajoitteillaan paikan ahtauden käsityksiä vastaan. Mutta niin, että ne aikaansaavat potentiaalista, omaehtoista paikkasuhdetta. Tätä ajatusta vasten voi sanoa, kävelijää ei saada kiinni. Ahtaus liittyy kokemukseen, ulkopuolelta tulevaan oletukseen, arviointiin tai asenteellisuuteen.
Metsäkävelyn osalta havainnot ahtaasta paikasta olivat enemmänkin toissijaisia, sillä ensimmäinen huomio paikasta oli karttakuva pienestä vihreästä laivan muotoisesta metsäalueesta, joka rajautui peltoihin, pihapiireihin ja kapeaan tien pätkään. Keskittymällä puiden välisiin etäisyyksiin kokemus paikasta muuttui – metsä paljastui vanhojen tammien valtavien latvustojen peittämän näkymän ja paksujen puun runkojen, tiheän aluskasvillisuuden kautta laajaksi. Kartoittamisen toimella tilakokemus muuttui. Mittaamisella olinkin mitannut mittaamatonta. Metsäkävelyssä menetelmää leimaa mielettömyys lukumäärää tuottavana. Teoksessa luvut ovat silti toposlukuja, toisin sanoen osoittavat vain lukuisaa määrää, vaikka perustuvatkin aktuaalisiin mittoihin, laskennallisiin toimiin.
Punaisten autojen kadunylitysten kohdalla ahtauden ajatukset liittyivät urbaanin tilan vakiintuneisiin käyttötapoihin ja kävelijän toissijaiseen asemaan siinä. Kävelijän kulkumenetelmä punaisten autojen ylityskohtineen pyrkii rakentamaan omaehtoista suhdetta kaupunkitilaan.
Kolmannessa teoskokonaisuudessa Pääsy maisemaan ahtauden käsitykset ovat liittyneet huomioon kielen poissaolosta julkisessa tilassa ja kielen ymmärtämisen vaikeuteen. Henkilökohtaisuus teoksessa on ilmeistä, pienen kieliryhmän jäsenenä, äidinkieleni tataarin kieli on ollut käytännössä ”sisätilan kieli”. Lapsuudessa ymmärrettävyys tarkoitti kielen vaihtoa yksityisestä julkiseen tilaan mentäessä. Tätä implikoin kysymällä: minkä kielinen on lähiön metsäinen maisema.
Alussa mietin, ettei teksti, kirjoitus itsessään ole uuden esitystavan tuottamista. Tämä jäi silti vaivaamaan, sillä sanallisen selostuksen laatiminen vei uudestaan kävelytapahtuman piiriin ja aktualisoi tilanteen. Tunnistin tästä ajatuksen, lausunnan, sanoilla tekemisestä viitaten tällä Austinin puheakti-teoriaan. Huitaisin ajatuksen kauemmas, mutta nyt se on jollakin tavoin jälleen käsillä, ja avaankin tätä nyt hieman. Mieleeni tulee Merleau-Pontyn ajatus kielen kehämäisyydestä, jonka tunnistan myös kävelytapahtumaan liittyvässä sanallisessa tuottamisessa. Menetelmän rakennuspalikoihin keskittymällä ajauduin uudestaan rakentamaan kävelytilannetta. Menetelmälle ominainen mekaanisuuden esilläolo ja sattumanvaraisuuden yhdistäminen usutti koettelemaan ja hakemaan tasapainoa. Valmius reagoida tilanteellisiin tekijöihin yhdistettynä rajoitteiden mukaiseen toimintaan synnytti jonkinlaisen välitilan. Nimesin välitilan ympäristösuhteeksi, jolla kartoitin koeteltua ruumiillista tilannetta.
Välistä huomaan, kuinka monen kuukauden tiiviin työskentelyjaksonkin jälkeen tulee tunne siitä, etten hahmota aikaansaatua, tehtyä työtä. Tilanne liittyy usein näyttelyiden valmistumiseen ja nyt käsikirjoituksen loppumetreillä häärii samansuuntainen epämääräinen tuntemus. Tunne hämää, häiritsee ja saa tuskastumaan ja samaan aikaan tiedän kuitenkin työskentelyn olleen intensiivinen, selkeyttävä ja tuottava. Olen usein kuvannut tuossa vaiheessa teoksia ja niiden osia läpinäkyviksi, ikään kuin kaikki ponnistus, tehty työ olisi haihtunut pölyksi ikkunalaudalle ja ikkunan aukaisu hävittäisi loputkin hiukkaset. Läpinäkyvyyteen/näkymättömyyteen kietoutuneet/hävinneet teokset tai sanalliset yritykset eivät toki liidä tuulenvireen saattelemana, mutta ajatus läpinäkyvyydestä voisi kertoa muustakin, kuten fenomenologisesta maailmaan kietoutumisesta. Läpinäkyvyys olisi sisäistetyn tapahtumasarjan kautta nouseva havainto.
Epilogi
Omenan ja kävelyn kolahtamisia kirjoittamisen äänellä
Kävely kolahtaa tutkimuspöydälle, näin alkaa tekstini.(140) Istun kuistilla. Vanha omenapuu kukkii alkukesästä, pölyttäjiä liikkeellä ja nyt loppukesästä sato on runsas. Oksat nuokkuvat kaarella, raskaina sadosta. Kesäkuussa valkoiset, hennon punertavat kukat täyttävät makuuhuoneen ikkunan melkein, melkein tunkeutuen sisään. Jos ikkunalasia ei olisi, työntyisivät oksat sisään ja huone olisi yhtä kukkapilveä. Mutta nyt on elokuu ja omenat ovat kypsyneet tai ei ehkä, vielä ihan kaikki. Mutta ne tipahtelevat kolahdellen kuistin katokselle ja pihakivetykselle.
Istun kuistilla, en tarvitse kypärää kirjoittaessani, näin kirjoitin. Kirpeä omena, matojen merkitsemä, ruokkii kirjoitussormia. Happamen mehukkaita, lihaisia ne, jotka ovat säästyneet madoilta ja rastaiden nokkimisilta. Omenan liha saa hitaasti kypsyä, sillä tänä vuonna aurinkoa riittää ja sade kastelee riittävästi. Nyt elokuussa alkavat pihaomenat kilpailla koolla kaupan omenoiden kanssa.
Miten niin sanat kolahtavat? Mutta eiväthän ne kolahda tai tuota minkäänlaista äänimaisemaa. Mikä olisi se äänetön kolahdus, sellainen, joka mielessä saisi aikaan kolahduksen kaltaisen vaikutuksen, ja vielä sellaisen, joka saisi mustelmankaltaisen tummentuman sanan pintaan. No, mutta eihän se käy, kuvittele tummuneita, vähän ryppyisiä sanoja, joissa sanaliha pursoutuisi kolahtaessaan tietokoneen näppäimistölle. Ne ovat sellaisia sanaomenoita, jotka maahan iskeytyessään murskautuu niiden osumispinta. Kellertävä mössö jättää jäljen kivetykselle ja kävellessä pitää varoa, koska siihen voi liukastua. Sellaisillako sanoilla teosta tavoitellaan.
Omena -sanoillako sitten teos sanoiksi kuvaillaan. No, vaikka niin, kun liitän sanaan omenan tai omenankaltaisuuden, se jollakin oudolla tavalla turpoaa. Jos vielä sattuu olemaan sellaisia meheviä, matoisia, kouraan meneviä, joissa haravan keräämät raapaisut vahamaisella pinnalla raidoittavat niitä, niin hyvä on, koska näillä tavoitellaan nyt teosta. Siis teoksesta kirjoitettaessa on mukana omenasanat. Ja pikkuhiljaa kypsyessään omena tipahtaa ja vierii pois niin, että kirjan sivuilla tai edes tietokoneen näytöllä ei yleensä tapaa yhtään omenaa sanoina. Mutta ne ovat jo liudentuneet kaikkiin sanoihin ja näillä sanoilla me kuvaamme teosta. Mutta kun sanat on merkkeinä lähetetty ja näppäilty niin, että itse asiassa pitää varoa, ettei omenoiden sisus pursoudu näppäimistön väliin. Vai onko se niin, kun omenankaltaisuus häviää, se on enää jäljellä kirjoittajan tahmaisissa sormissa. Merkeiltään ne eivät poikkea muista sanoista, vaikka niissä on tuo näkymätön omenalihayhdyssana liitettynä. Omenaliha kuvaa koetun ja aistitun kautta ilmaistua. Minä siis kirjoitan omenalihalla, sen kautta ja sen heikosti makeassa tuoksussa. Tällä kaikella on oikeastaan vain merkitystä siinä, kun haluaa tuoda kirjoittamisen paikantumisen esiin niin, että sillä on merkitystä, kun kurkottaa menneeseen tapahtumaan ja heijastaa sen nykyhetkeen. Tässä hedelmän kypsyminen, putoamisen liikkeineen ja äänineen kuroo yhteen menneen ja nykyhetken.
Kirjoitan hitaasti, ajatukset eivät vain niin jäsenny, ei virtaa kraanavesi. Otan ylähyllystä lasin ja juoksutan kraanavettä niin että vesi on kirkasta ja lasi kädessä kylmä. Joskus tekstin lukeminen synnyttää heti mielikuvia ja niitä voi syntyä ihan jonoksi asti. Ne voivat villiintyä ja irtaantua kokonaan tekstistä. Kuvilla on ihmeellinen voima, näin se vaan on. Toisinpäin kokeilen ja heti hieman arveluttaa, ei liikahda teksti. Ne tarvitsevat omena-ajan, siis sanat tarvitsevat omena-ajan.
Se on oikeastaan hassua tai en minä tätä ajatellut. Oikeastaan se, oivallan nyt paremmin, kyse ei ole visuaalisen teoksen ja tekstin suhteesta tai en oikeastaan tarkoittanut sitä, vaikka niin sanoinkin. Kyse on teoksen ääressä, sitä katsoessa, ja nyt sen poissa ollessa kirjoittamisesta, jolloin tukeudun muistiin. Vastavuoroisuuden ymmärtäminen katsomisen kohdalla, mutta tekstin äärellä se pitää kaivaa, rakentaa eri tavalla. Tässä kuulen kaikuja kirjailijan sanoista.
Pienten tekstiruutujen kohdalla, aluksi ne olivat eräänlainen tila tai paikka ajatusviipyilyille tai –poikkeamille. Näin ikään kuin sain hieman venytettyä tilaa ja lisää aukkoja, mielleyhtymien nostamista. Jossakin kohdin käytin niitä metatekstin tavoin, tiivistin ja yhteen kuroin aiempaa. Mutta jossakin kohdin havaitsin, että tämähän olisi mainio tapa hajottaa tai häiritä lineaarista lukutapaa. Kirjoittamisesta tuli näin itselleni kiinnostavampaa. Ajattelen tätä kuminauharakenteena. Ennen kaikkea tällä tavoin voin rakentaa ajattelun harhailun, viipyilyn esiin. Tekstin muoto alkoi kiinnostaa enemmän.
Kävelyn palautus
Kirjaston kirjatkin pitää palauttaa. Menen informaatikon luokse ja kysyn minne voisin palauttaa tämän kävelyn. Olen kävellyt sen.
Minkälainen ele on kävelyn palautus. Onko se samanlainen kuin kirjan asettaminen hyllyyn vai pitäisikö se tunkea palautusluukkuun tai pitäisikö kävelylle rakentaa vaikka ulkovarasto. Sellainen, jossa pidettäisiin kävelyjä kasassa, pinossa tai lajittelemattomana läjänä odottamassa kunnostusta pressun alle nurkkaan työnnettynä.
Informaatikko huokaisee, nousee tuolistaan ja sanoo, tuo se tänne, täällä on muitakin kävelyjä.