…”Palauttakaa rahat jotka teille lainasin! Turha esittää kuuroa!” Sama vanha jokapaikan hullu, johon hän oli törmännyt iltapäivällä keskusaukiolla”(82)…
On marraskuu, istun metrossa matkalla kotiin, luen kirjaa. Aurinko häikäisee, syöksyy illan metrovaunuun, läpivalaisee sen loppuelokuun paisteeksi. Ja siinä samassa muistan yllättäen koska ja missä luin kirjaa viimeksi.
Elokuun aurinko paistaa keittiöön, olen pöydän äärellä ikkunan edessä kirjaa lukemassa. Tuolin päällä on tyyny, korjaan asentoa. Tyyny pyrkii luiskahtamaan paikoiltaan tämän tästä. Tai ehkä se ei olekaan enää sen suurin vajaus vaan se, että siitä on tullut aivan liian tasainen, muhkeutensa menettänyt, ja kutsuminen tyynyksi vahvistaa vain tätä puutetta. Pidän sitä silti tärkeänä, ei niin, että se lisäisi merkittävästi tuolissa istumisen mukavuutta, mutta se muistuttaa olemassaolollaan niistä monista hetkistä, jotka olen tässä viihtynyt, keskustellen, lukien, syöden aamukahvin ja lehdenluvun äärellä. Tällä kaikella yritän vain sanoa, että tuoli ja tyyny kuuluvat yhteen eikä istumista pidä ylipäätänsä ajatella ilman tyynyn suomaa pientä pehmennystä.
Siirryn takaisin oransseille, liukkaille penkeille metrovaunuun. Se mikä kirjassa tapahtui tänään, saman päivän iltapäivänä, oli minulle useampi päivä, viikko, kuukausi ja siihenkin oli tullut vielä joitakin irtonaisia päiviä lisää. Sillä välin ainakin lehdet ehtivät kadota puista ja kosteus liisteröidä ne haravoimattomalle pihamaalle. Lukemiseeni oli tullut taukoja. Minun pitää selventää: iltapäivä, se oli se sana, joka iskeytyi metrovaunussa tajuntaani. Varamo, panamalainen virkamies on tarinan päähenkilö, joka varsinkin alussa vaikutti epäonniselta surkimukselta ja jonka elämä ei toden totta millään muotoa houkutellut päiväunelmointiin. Toimi, hyvä mies, kohtaa uljaasti vaikeutesi, minä hoin. Mutta nyt muistikuvaani oli liittynyt, ei pelkästään Varamolle sattuneet tapahtumat, vaan myös mitä minulle oli tapahtunut: missä ja koska olin lukenut kirjaa. Omat muistikuvani kietoutuivat kirjan tarinaan. Kiidin metrovaunun häikäisevässä valossa ja huusin äänettömästi, minä muistan sen hullun, vanhan ukon. Se ryökäle yrittää huijata rahaa hyväuskoisilta. Mutta kaikkihan hänet tuntevat, kuuluu kalustoon. Pysy tiukkana.
Tyynyn paikaltaan siirtyminen ja nappaaminen juuri ennen kuin se on luiskahtamaisillaan lattialle tapahtuu nykyisin jo tottumuksen aikaansaaman luontevuuden turvin kevyesti ja ilman merkittävää ponnistusta. Jos tyyny kuitenkin pääsee luiskahtamaan, putoamaan, ei sen ääni vastaa enää tyynymäistä äännähdystä, mikäli ajattelemme, että tyynyillä olisi jonkinlainen oma, luontainen äänimaailma. Ei, se on pikemminkin vaimean kumeahko tömähdys, joka viestii tyynyn tiivistyneestä levymäisestä sisuksesta. Tässä kohtaa minun kyllä pitää taas lisätä, että eiväthän tyynyt varsinaisesti ääntelehdi tai tuota äänimateriaalia.
Merkittävää hyötyä tyynystä on myös tuolin reunusten pehmentämisessä. Istuessani huomaan usein tarvetta nostaa toista jalkaa tai tarkemmin sanottuna polvea toisen yli. Tämähän on hyvin yleinen ja paljon käytetty istuma-asento. Mietin, miten vasen jalkani painuu, puristautuu oikean jalkani painosta tuolin kovaa reunamusta vasten. Edelleen pohdin, mitä tapahtuu vasemman reiteni lihaksille, lihaskalvoille, minkälaiseen palautuskykyyn, joustavuuteen ne enää kykenevät? Puristusta voi kestää pitkäänkin, vaikka välillä korjaan asentoa ja yritän estää päällekkäin pyrkiviä jalkojani. Mutta heti kohta unohdan sen ja annan jalkojen vapautuneesti hakeutua kerrokselliseen asentoon. Ylipäänsä parillisten ruumiinkappaleiden juuri vasen puoli saa minulta erityistä ja huolehtivaa huomiointia. Minä olin niitä lapsia, joiden vasemman käden kämmenreunus oli aina harmaan lyijyn tahrima koko kouluajan. Äskeiseen, hieman mahtipontiseenkin lausahdukseen minun pitää tehdä tarkennus. Aitoon lyijyyn en ole kouluaikoinani törmännyt paitsi isän kynäkokoelmien joukossa, joita hän säilytti kirjoituspöytänsä laatikossa. Muistan lyhyet, teräväksi teroitetut lyijykynät, niiden joukossa kyllä oli oikea lyijyinen lyijykynä. Sekin oli lyhyt ja teräväksi teroitettu, kellertävän ruskea kynä, jonka kärki näytti metallilta.
Toinen merkittävä tuoli- ja tyynykokoonpano löytyy hämärästä parvitilastani, joka on pyhitetty kaikenlaisten kirjojen, kirjoittamisen ja lukemisen toimintojen ylläpitämistä varten. Tosin osa siitä on menetetty menneiden, tärkeiden papereiden ja hiljaisten teosten olopaikaksi. Tässä tyyny ja tuoli edustavat uudempaa kokonaisuutta. Tyyny itsessään on myyjän mukaan kierrätetystä kangasmateriaalista tehty ja jopa sen sisus on luultavasti sitä. Tämän myyjä vihjaisi, ymmärsinhän minä, että Intiassa kaikenlainen materiaalin kierrätys on paljon pidemmällä. Tähän myyjän kommenttiin en voinut muuta kuin innokkaasti yhtyä, vaikka hän sitten lisäsikin, ettei asiasta kuitenkaan voinut olla varma, tähänkin nyökkäsin. Mutta seuraava vaihe vaatikin jonkinlaista pohdintaa tai oivaltamisen tasoa: kuinka tutustuttaa tyyny ja tuoli niin, että niistä muodostuisi yhteenliittymä. Tyynyn maailmassa, uutena ja pöyhkeänä, vaikka joka ikinen kuidun pala olisikin siinä aikaisemmin elänyt jotakin toista elämää, loisteliastakin sellaista, halusi tyyny olla itsenäinen tai ehkä juuri siksi, se ei nähnyt minkäänlaista tarvetta liittyä tuoliin, tyytyä alustaksi. Käytännössä tämä taas tarkoitti lukemattomia korjaus-, nappauseleitä tyynyn nurkista, joita tein lyhyenkin istunnan aikana, kunnes ymmärsin ja muistin kuminauhan joustavuuden: levittäytyvän ymmärryksen laadun. Tuo joustava kudos taltutti tyynyn vaellushalun. Ei niin, että olisin tarttunut tylysti neulanpäähän ja usuttanut sen lankoineen kiinni tyynyn nurkkiin, vaan sanoisinko, hyräilen tyynyn nurkkien yli, tuolin ali viekoittelin sen (kuminauhan) jonkinlaiseen alkeelliseen verkkorakenteeseen, jonka tuolin alle punoin. Ja näin olin liittänyt tyynyn ja tuolin yhteen.
Lisään vielä yhden merkittävän istuinkokemuksen minun ja Varamon yhteiseen tarinaan. Se on oikeastaan kaiken alkujuuri, se mistä kaikki lähti liikkeelle. Paikkana on ostoskeskuksen toisen kerroksen uusittu kahvilatila tai peräti kokonaan uusi lattiatila. Kahvila on leveän kauppakäytävän päälle, pilareiden varaan rakennettu tila. Tämän kaiken voi havaita tai pikemminkin aistia istumalla, oli sitten tuoli pehmustettu tai ei. Nimittäin ympärillä kävelevien ihmisten askeleet tömäyttävät lattiaa niin, että vaimennettua pomppimista tapahtuu alinomaa, koska niin tasaista kävelijää en ole kyseisessä paikassa tunnistanut, siis sellaista, jonka askeleiden resonointia en olisi tuntenut lihaksistossani. Enemmän tai vähemmän hyppelevä kävelytapa ei kuitenkaan ole syynä, vaan suuntaan pohtivan katseeni lattian rakenteeseen. Tässä kohtaa minun pitää lisätä myös, että en koe olevani sen herkempi näille tuntemuksille kuin muutkaan, pikemminkin epäilen, että nämä kuuluvat elämisen vähäpätöisiin asioihin, etteivät muut kiinnitä huomiota niihin iloisen ostelun ja kahvinjuonnin lomassa. Tämä kaikki sai minut tarkkailemaan kävelevien ihmisten askeltamista, hakemaan kävelyn rytmiä ja pohtimaan kävelyasentoja. Arvelen, että ostoskeskusta rakennettaessa ei kauppakäytävän ylätilan kaupallisia mahdollisuuksia vielä nähty, vaan käytävä sai olla korkeaa, ilmavaa, valloittamatonta ja kaupatonta tilaa.
No, miten tämä kaikki liittyy Varamoon? Olin ehdottanut tapaamista ystävälle kyseisessä ostoskeskuksessa. Kirja oli lahja häneltä, niin sanottu suolan ja leivän korvike uuden kodin onnentoivotuksena. Kirja lahjakäärepaperissaan ei tiedä vielä mitään Varamosta. Kirjan kansilehdellä lukee pienellä: ”Kaksi pienoistarinaa” ja hieman ylempänä nimet, ”Varamo” ja ”Maisemamaalari”. Ystävä sanoi, se toinen tarina, se se vasta hurja on ja ”Varamon” hän ohitti myöntävästi, mutta pienin sanoin.
Varamo oli kohdannut onnettomuuden väärennettyjen seteleiden muodossa. Kaksisataa pesoa, kaksi väärennettyä seteliä oli valtionkonttorin virkamies työntänyt hänelle palkanmaksupäivänä. Tässä kohtaa minä yritän puuttua tapahtumien kulkuun, kuvittelen tökkääväni Varamoa hihasta hokien, työnnä ne setelit takaisin. Pieni ele, etusormen koukistus, hipaisu setelin syrjään kynnen kärjellä ja melkein huomaamaton työntö. Siinä se olisi, ei muuta, virkailija olisi kyllä ymmärtänyt. Hänen ja Varamon katseet olisivat hetkeksi kohdanneet ja seuraavassa virkailija olisi vaivihkaa vetänyt setelit pois ja asettanut toiset, nyt käytöstä löystyneet setelit pöydälle. Ajatukseni ei kuitenkaan muutu kirjaimiksi tai sanoiksi kirjan sivuille. Ja tarkemmin ajatellen kieltäytyminen väärennetyistä seteleistä olisi tehnyt Varamosta, jos ei kanssarikollisen niin kuitenkin jollakin tavoin osallisen tähän huijausketjuun. Ja lisäksi vielä, tuntien sen mitä nyt tiedän Varamosta, hän olisi silti joutunut syyllisyyden ja säälin kehään, astellut raakile raskain askelin.
Tarinan lopussa minä nousen tuoliltani. Ei, se ei ole keittiön tuoli tai parvitilan tuoli eikä edes metrovaunun himmeäkiiltoinen oranssi penkki vaan kaikki nämä tuolit ja penkit yhdessä. Yhdyn muiden onnittelijoiden, kättä taputtavien joukkoon. Olihan nyt tapahtunut se, mistä tarinan ensisivuilla kerrottiin ja mihin myöhempinä aikoina monesti tullaan viittaamaan, nimittäin kyseessä on koko keskiamerikkalaisen kirjallisuuden helmi, mestariteos, runo, joka hämmästyttää edelleen ”…niiden ylitsepääsemättömien kontekstuaalisten ongelmien johdosta, joita se on aiheuttanut kirjallisuudentutkijoille ja historioitsijoille.”(83) Mitä sattumanvaraisuus ilmentää harkittujen ja punnittujen säkeitten seassa?
Ennen kuin liityn onnittelijoiden joukkoon, palaan vielä Varamon yöllisiin kävelyihin, jotka hänen tietämättään toimivat jonkinlaisina ”sytyttiminä” kirjan sanoin, siis eräänlaisina ärsykkeinä yöllisiin yhteydenottoihin salakuljettajien välillä. Tapahtuivathan hänen yölliset kahvilavierailunsa säännöllisesti aina samaan aikaan, ymmärtääkseni kuitenkin enemmän ensiksi sattuman johdosta, joka myöhemmin urautui tottumukseksi kuin tarkkaan harkituiksi ja määrätyiksi ehtojen kehiksi. Luultavasti yhteydenottolaitteen mekanismissa oli jonkinlainen liiketunnistin, joka onnekkaasti nappasi Varamon kävelyn ärsykkeeksi säännölliseen yhteydenpitoon lähistöllä seilaavien laivojen kanssa. Merkityksellisen sattuman kautta viestit, jotka oli verhottu koodikieliseen muotoon, päätyivät onnekkaasti Varamon käsiin ja siitä edelleen kuuluisan runon säkeiksi muiden lippusten ja lappusten sekaan, joita Varamo oli taskuunsa keräillyt.
Taputtamisesta punaisin, punottavin kämmenpohjin siirryn pohtimaan omaa kävelyäni, tarkemmin sanottuna etenemismetodiani. Mutta sitä ennen syy Varamon mukana oloon tässä kirjoituksessa. Aluksi huvittauduin, ja päätin kokeilla, jos saisin istutetuksi Varamon tekstiin. Nyt ehkä jo vähän vaivaantuneenakin ja silti siitä huolimatta, ajatus oli istumisen ja lukemisen toimien toisiinsa kytkeytymisestä sekä lukemisen tilan aktivoinnista. Käytän fiktiota hävyttömästi hyväkseni nyt jonkinlaisena siirtymisen välineenä. Sen avulla saan ikään kuin tilaa huoneeseen. Se tarjoaa etäännytyksen. Tarkensin yksityiskohtaan, tyynyyn, ja annoin sen osoittaa suuntaa. Esineen, objektin kuljettamana lähestyn kävelymenetelmää. Siirtyminen on liittämisen tointa ja tämän sauman aikaansaamiseen käytän yksityiskohtia, tyynyä ja sen rimpsureunusta.
Punaisten autojen kävelymenetelmässä kävely on puikkelehtivaa. Tämä viittaa tilanteeseen, jossa kaksi autoa on pysäköity niin lähelle toisiaan, jolloin niiden välistä on hankala kulkea, tekisi mieli sanoa suorin vartaloin. Epätäsmällinen ilmaus viittaa vain kylki edellä –askeltamiseen. Hankaluus kestää vain hetken, koska tarkoitushan ei ole hankaloittaa kulkua. Tähdennän, että tämä on vapaaehtoista toimintaa ja heitän ajatuksellisen harsokankaan hankala sanan ylle.
Michel de Certeau tarkastelee kaupunkia kävelemisen näkökulmasta. Hän pitää karttakuvaa riittämättömänä kuvaamaan kokemusta kaupungista. Kartta merkitsee hänelle poissaoloa, jälkeä jostakin mahdollisesta läsnäolosta. Tilalle hän tuo retoriikan keinot, lausumisen tapahtuman.(84) Tulkitsen sen eräänlaisena aktivointitilana, paikan käyttötapojen toimittamisena ja poissaoloa kumoavana. De Certeau kirjaa kävelijän puheaktille keskeiset piirteet kuten nykyhetken, paikantaen sen sijaintina kielellisesti ”tässä ja tuolla” sekä sanallisen faattisen ilmaisun kuten esimerkiksi tervehdys. Näin se ylläpitää väyliä ja mahdollistaa suhteiden verkostoa. Kävelijä on sujuva tilallinen organisoija. Esimerkkinään de Certeau tarjoaa kävelykepin moninaisesta käytöstä Chaplinin hahmossa.(85) Kävelijällä on mahdollisuus toisinkäyttää kaupunkitilaa, omaksua erilaisia kulkukäytäntöjä.
Kerron etenemistavasta, jonka määrittelisin vastaanpanevaksi käytännöksi. Se käsittää kieltäytymistä sääntöjen noudattamisesta ja hakeutumista samalla erilaisiin mahdollistaviin vaihtoehtoihin. Siinä keksityn rajoitteen avulla etenemisellä rakennetaan suhdetta kaupunkitilaan.
Kadunylityksiä
Yksittäinen kadunylitys pysäköidyn punaisen auton kohdalta ei sinänsä ole vielä merkityksellinen. Toisin on, jos kulku kaupungissa perustuu tähän toimintatapaan, jossa lupa kadunylitykseen annetaan paikoitetun punaisen auton kohdalta. Vielä parempi paikka ylitykselle on, jos kadun molemmin puolin on punainen auto pysäköitynä. Samoin erinomaisia paikkoja ovat peräkkäin olevat punaiset autot. Niiden välistä on erittäin hyvä ylittää katu. Jos vielä katua ylittäessä sattuu ohikulkeva auto olemaan punainen, silloin en voi muuta kuin onnitella itseäni. Näin katujen ylityksistä tulee monesti jonkinlaista puikkelehtivaa ja huojuvaa etenemistä. Tällä tavoin liikkuen olen alkanut löytää hyviä katuja kadunylitykseen ja harvoin joudun pidentämään kävelyreittejäni tämän johdosta (viiva kulkee tekstin välissä vaihtaen riviä punaisten merkkien kohdalla tai sitten jätän näin).
Harvinainen on se päivä, jolloin Kolmannella linjalla Castreninkadun nurkilla ei ole yhtään punaista autoa, usein niitä on varsinainen rypäs samoin kuin Etu-Töölön kortteleissa Temppeliaukion kirkon ympärillä. Tuntuu, kuin punaisuudesta muodostuisi jonkinlainen vetovoima, koska se selvästi vetää puoleensa muita väritovereitaan. Myönnän, että jos olisin valinnut mustan tai harmaan sävyt, ei olisi myöskään ongelmia kadunylityksessä, kun taas vihreän, keltaisen, oranssin ja sinisenkin värin valinneena joutuisin kiertämään korttelia useita kertoja. Yleisten kulkukäytäntöjen mukaan punainen väri on kävelyn pysäyttäjä, jota toisinaan noudatan asfaltin valkoisten raitojen kohdalla. Välillä olen hyväksynyt myös punaiseen toppatakkiin tai punaisiin saappaisiin pukeutuneen kulkijan kadunylitykseen kehottavaksi merkiksi, mutta näitä tilanteita on ollut selvästi vähemmän. Toisinaan saatan kulkea pienen matkan keskellä ajotietä osoittaakseni vain, että tämäkin kuuluu kävelijälle.
Salaa innostun tästä värirajoittuneisuudesta, joka on kaupungeissa ja taajamilla jatkuvasti näkyvillä. Nimittäin hyvin rajoittuneen värikartan kanssa liikkuvat autoilusta innostuneet yksilöt. En tohdi puhua sokeudesta enkä sanoa, että teitä huijataan pahimmassa määrin, sillä tiedänhän minä, että rajoittuneisuus tässä on osaltaan markkinavoimien politiikkaa. Tämä kaikki synnyttää orastavaa halua kokeilla, mutta samalla tietynlaista luottavaisuutta, tai suorastaan syytä vakuutella, että näin se vain menee. Nimittäin autokoneet ovat mitä uskollisimpia kapistuksia. Ne palaavat aina yöksi kotiin ja voisin jopa sanoa, että mahdollisimman lähelle sänkyä. Tosin minulla ei ole mitään tilastoja osoittaa autokoneen ja sängyn välistä läheistä suhdetta, vaikka tähän asti saavutettu intuitio vahvasti viittaa tähän. Näin ikään kuin muiden rutiineihin luottaen löydän aina sopivan reitin illalla työhuoneelta kotiin. Tämä parasiitinomainen piirre menetelmässä (tarkoitan tällä riippuvuussuhdetta punaisuuteen etenemisen ehtona) on omiaan lisäämään yhteenkuuluvuutta kaupunkitilan eri toimijoihin.
Kehittämässäni kävelymenetelmässä kulkijana tukeudun siis toiseen tai paremminkin sen toisen, punaisen auton sijaintiin. Neuvottelen ystävällismielistä asennetta ja hylkään vastakkainasettelun. Enkä näin ollen lainkaan lähde arvioimaan autokoneen ja kävelijän nopeinta, tehokkainta tai ahtainta suoritusta. Tässä kohtaa teroitan kävelykynäni teräväksi ja kirjaan ylös menetelmän lausumana, jota de Certeauta mukaillen kuvailisin luonteeltaan faattiseksi. Näin tervehdyksen tapaan pidän kulkuväylää auki.
Visuaalisen merkin, kuten tietyn värin, mukaan etenevä kulkija alkaa tarkkailla myös muita elementtejä ja väliaikaisia näkymiä, jotka vain valppaalle väläytetään mahdollisuutena uuteen asemointiin. Minä suhtaudun vähän kuin omistaisin kaupungin vaihtelevat näkymät. Kiitin pesijää, kun Albertinkadun varrella entisen Patentti- ja rekisterihallituksen kohdalla näin kiiltäviä sinisiä peltipintoja. Ja kuinka viekoittelevasti auton pinnalle heijastuksena levittäytyivät nyt talon julkisivun paneloinnit ikkunariveineen tai samalla lailla roiskeläiskät auton pinnassa täplittivät kuvioiden sitä.
Kulkeminen kaupungissa pysäköityjen punaisten autojen mukaan muuttaa etenemisen jonkinlaiseksi mahdollisuudeksi, harkinnaksi, joka odottaa otollista tilannetta, suosiollista yhteensattumaa etenemisensä ehdoksi. Se muuttaa etenemisen visuaaliseksi peliksi, jossa etenemisen koreografia vaatii valppautta. Luon silmäyksen katunäkymään: tuosta, tuosta, tuosta yli, reitti alkaa hahmottua, punainen väri on helppo havaita. Katutila muuttuu visuaaliseksi pelikentäksi, ja katujen ylitykset punaisten autojen kohdalla häivyttää katujen lineaarisuutta. Aivan kuin huomaamatta saan venytettyä tai häirittyä julkista tilaa, katutilan arkkitehtuuria ja ennen kaikkea sen määräysvaltaa.
Turha luulla, että olen ainoa tämän pelin pelaaja tai harrastaja. Toisinaan huomaan edessä olevan kulkijan noudattavan jotakin samankaltaista etenemistapaa ainakin hetkittäin. Mutta näkymättömyys on jollakin tapaa ilmeistä kävelijän etenemisessä. Tässä kohtaa ajattelen, että minua ei saada kiinni, ei kukaan kiinnitä erityisemmin huomiota kävelijän kulkukäytäntöihin ja kävely kaupungeissa kuuluu mitä suuremmassa määrin arjen rutiineihin. Poikkeuksena tähän ovat matkailijat, mutta monesti he keskittyvät tiettyihin kortteleihin ja nähtävyyksien liepeille, jotka on tarjoiltu heille edustamaan kaupungin erityisyyttä. Arkipäiväisyys on menetelmässä voimavara, koska se verhoaa tavallisuuden alle rutiiniksi hioutuneen taidokkuuden. Usein arjen toiminnat on läpikyllästetty tehokkuuden aikomuksilla. Mutta toisin on kävelymenetelmän kävelijällä, sillä hän harhauttaa tai pakenee tätä logiikkaa.
Jäljittelyä
Ajatus menetelmän näkymättömyydestä kaupungissa kävelemistä ohjaavana asennoitumisena perustuu oletukseen, että kulkijan etenemistavan johdonmukaisuus tai toimintatapa ei aukea muille. Tällä tavoin ajateltuna toimintatapa paljastuu vasta, kun etenemisen logiikka tulee ilmi. Näin voi käydä silloin kun joku ulkopuolinen jää seuraamaan kävelymenetelmään uppoutunutta kävelijää. Tämä taas tuo mieleen seuraamisen menetelmää käyttäviä teoksia kuten Vito Acconcin ja Sophie Callen teokset. Callen teos Suite Vénitienne (1980) koostuu päiväkirjamaisista merkinnöistä ja kuvatallenteista, joissa hän etsii ja seuraa Henri B:tä kahdentoista päivän ajan Venetsiassa. Teoksessa toiminnan ja paikan luonteet tukevat toisiaan; Venetsia kapeiden, mutkittelevien kujien verkostona ikään kuin jo rakenteellisesti ohjaa kulkua jonkin jäljittelyyn. Toiminta on nyt yhtä kuin tila, labyrintti kulkuna ja rakenteena. Yhteistä Callen ja Acconcin teoksille on toimijan etenemisen päätäntävallan luovutus toiselle, uppoutuminen tai imeytyminen toisen, seurattavan toimiin.
Mietin näkymättömyyden ajatusta tunnistamattomuuden näkökulmasta käsin: ei tunnisteta toisen toimintatapaa, vaan oletetaan jotakin yleistä, totuttua käytäntöä. Katutila julkisena tilana on ennalta sovittujen toimintatapojen kenttä ja näin ollen toiminta siinä olisi läpinäkyvää kaikille siinä oleville toimijoille.
Peukalokyytiläisyys on yleinen kaupungin taajamien asukkaiden kulkemistapa. Sen voi ajatella jo olevan osa julkista liikennettä niin, että nämä peukaloilla auton pysäyttäjät tai enää ei edes peukaloa tarvita vaan autoilijat pysähtyvät, kun näkevät jonkun seisovan pysäkillä. Jos oma aikataulu sallii ja kyytiin tulija on johonkin samaan suuntaan tai lähimmälle metropysäkille pyrkivä, on joukkoliikenteen vastaavaa maksua vastaan kyyti tarjolla. Tämä on yleinen kulkutapa varsinkin taajamissa ja harvoin nähdään enää autoa, joka kuljettaa vain kuljettajaansa.
Kirstinkadun ja Helsinginkadun kulmassa sijaitsee vanha asuintalo. Joka vuosi talon asukkailla on tapana, syytä ei nyt tässä tekstissä selvitetä miksi niin tehdään. Mutta joka vuosi toukokuussa talon asukkaat tyhjentävät koko asuintalon. Tapana on tehdä talon tuuletus niin ettei sisälle taloon jää mitään irtaimistoa, ei edes yhtä irtainta esinettä, ei hiusharjaa tai kahvikuppia ikkunalaudalle. Sitten kaikki nämä tavarat, sängyt, pöydät, lamput levitetään tiiviisti vierekkäin katutilaan ja voi olla, että Helsinginkadun autokaistakin raitiovanun kiskoille saakka täyttyy osittain. Ikkunat aukaistaan ja talo saa olla yksinään tyhjänä päivän ajan. Illansuussa asukkaat kantavat tavaransa takaisin sisään eikä kukaan kadulla kulkija ihmettele tätä vaan toteaa, että nyt on se aika vuodesta.
Acconcin teos Following Piece (1969) perustuu kävelyihin, joissa Acconci seuraa satunnaisia kadulla kulkijoita New Yorkissa kolmen viikon ajan. Joskus seuraaminen kestää vain muutaman minuutin tai toisinaan usean tunnin. Kohteen siirryttyä yksityisiin tiloihin Acconci lopettaa seuraamisen.(86) Seuraaminen ja tarkkailu sulautuu tai piiloutuu katutilan tavanomaisiin määreisiin. Julkisen tilan käytön anonyymisyys tulee ikään kuin osaksi teosta. Se operoi näkyvissä olon ja paljastumisen mahdollisuudella.
Acconcin tausta on runoudessa ja kokeellisessa kirjoittamisessa. Hän tuo tilallisen suhteen tekstin asemointiin paperiarkilla korostaen liikkeen vaikutelmaa. Tämä näkyy esimerkiksi paperiarkin tyhjän tilan hyödyntämisenä sekä taktiilisena piirteenä julkaisun 0 to 9 kansilehdissä, jotka hän toimitti yhdessä taiteilija Bernadette Mayerin kanssa.(87) Hän sanoo jäsentävänsä tilaa käyttämällä lauserakennetta kartoittaakseen mahdollisia liikkeitä tilan halki.(88) Tämän yhtäläisyyden voi nähdä Following Piece-teoksessa, jossa totunnaisten koordinaattien mukaan jäsentyvä tilaa muodostuu nyt kävelemällä katutilassa. Kävelyt ovat kuin viittauksia lineaariseen lukutapaan, mutta Following Piece-teoksessa ne rakentavat narratiivia kaupunkitilaan. Acconci luo rajoitteita, joiden mukaan kulkeminen kaupungissa toteutuu. Leikillisyys näkyy hänellä jatkuvana pyrkimyksenä liikkua rajoitteiden ja valinnanvapauden välillä, ennalta määrättyjä sääntöjä ja tilanteellisten seikkojen keskinäistä vuorovaikusta haastamalla.(89)
Acconcin kävelyt on kuvattu jälkikäteen. Kuvaaja seuraa Acconcia kadulla.(90) Yllätyin tästä tai sitten olin vain olettanut, että kameran takana on tekijä. Mielessäni teos muuttui nyt mutkikkaammaksi, seuraaja olikin myös seurattava. Lisäkerrostuma, jossa seuraajasta tuli itsestäänkin kohde. Samalla tämä alleviivaa sitä, että ikään kuin teoksen katsojana liityn tähän kehään vielä yhtenä seuraajana. Haastattelussa Mark C. Taylorin kanssa Acconci toteaakin, että katsojasta tulee osallistuja.(91) Poliittinen seuraamus tästä on, että katsojuus muuttuu toimijuudeksi, ja lopulta tämä johtaa poliittiseen aktivismiin.(92) Teos on ollut esillä kuvatallenteina ja teksteinä. Raportinomaiset tekstit, rekisteröinnit kävelyistä Acconci lähetti taidekentän eri toimijoille.(93)
Acconcin varhaisissa 1960- ja 70-luvun vaihteen valokuvakoosteissa visuaalinen havainnointi ymmärretään ennemmin ruumiillisena havainnointina ajan ja paikan yhteydessä kuin yksinomaan katseenvaraisena toimintana. Christine Poggi kirjoittaa Acconcin teosten ruumiillisuudesta viitaten Merleaun-Pontyn käsitykseen ruumiista kokonaisvaltaisen maailmassa olemisen keskiönä. Hän tuo esille muun muassa Acconcin valokuvateokset Blinks ja Strech vuodelta 1969.Blinks on sarja peräkkäisiä valokuvia, joissa Acconci kävelee suoraa linjaa Manhattanilla yrittäen olla räpyttelemättä silmiään. Kuvissa kamera on nostettu silmän korkeudelle ja joka kerta räpyttäessään hän ottaa valokuvan. Näin kameran suljin korreloi silmän räpäystä tallentaen juuri sen näkymän, jonka silmän räpäys sulkee pois. Poggi kirjoittaa näkemisen fyysisistä rajoitteista ja siitä, kuinka ruumiin tilallis-ajalliset tekijät määrittävät sitä. Hänen viittaa Acconcin tapaan tarkastella valokuvateoksiensa avulla ruumiin asentoon liittyvää suhdettaan ympäristöön.(94)
Stretch -sarja on myös valokuva- ja tekstikooste. Acconci on ottanut kuvat ojentaen käsiä pään yläpuolella ja sivuilla ja näin kuvat on aseteltu ruudukon muotoon selittävän tekstin kanssa. Pozzi esittää huomion, että kuvien näkymät jäävät erillisiksi fragmenteiksi, koska ne eivät välitä näkymää, jonka Acconci siinä tilanteessa ja paikassa itse asiassa näkee. Näin kuvat eivät kykene tuottamaan yhtenäistä merkkiä.(95) Ruudukon muotoon koottu kuva- ja tekstikooste tuo mieleen auki levitetyn kuution. Kuutio tilaa vievänä muotona ja Acconcin pragmaattinen tapa kuvata havaitsevaa purkamalla rakenne kaksiulotteisiksi pinnoiksi, on ilmeistä. Eletty kokemus projisoidaan ikään kuin luettavalle kaksiulotteiselle pinnalle.
Lähtökohdiltaan toisenlainen on Clare Blundell Jonesin teos Tumbleweed. Siinä hallittava, seurattava ja ohjattava on kasvi. Taiteilija ”kävelyttää” arokierijää kannettavan lehtipuhaltimen avulla pitkin katuja.(96) Teoksen kaksi erilaista luonnetta tulee hyvin esiin. Tuulettomalla säällä teoksesta välittyy humoristinen, leikkisä puoli, mutta epävakaisella, myrskyisällä säällä esiin nousee epätoivoinen yritys hallita jotakin hallitsematonta. Jones kertoo löytäneensä netistä arokierijöitä myyviä yrityksiä ja tämän olleen alkutilanne teokselle. Vierasperäinen, karujen maisemien, lännenelokuvien kasvi juoksuttaa ohjaajaansa, ohjattavasta tulee ohjaaja ja kone työvälineenä menettää voimansa. Lehtipuhaltimen melu herättää huomiota kadulla kulkiessa, mutta pyörivää kasvia ei välttämättä heti huomaa. Vieraantumisen ja yksityisyyden kuvaukset kiinnostavat tekijää ja hän kuvaakin lehtienpuhaltajan hahmoa yksinäiseksi kulkijaksi. Äänekkään koneen ja kuivan, kuolleen kasvin välinen suhde on outo.(97)
(86) Kävelyt olivat osa New Yorkin arkkitehtiliiton järjestämää näyttelyä Street Works IV.
(87) Allen 2011 69. Mimeografisella monistuskoneella tehty aikakauslehti “0 to 9” julkaistiin kuusi kertaa vuosina 1967-1969.
(88) Ward, Taylor, Bloomer 2002, 10.
(89) Manolescu 2013.
(90) Poggi 1999, 259.
(91) Ward, Taylor, Bloomer, 2002, 10.
(92) ibid.
(93) Poggi 1999, 259.
(94) ibid. 257.
(95) ibid. 258.
(96) Tumbleweed performanssi oli osa Anti-festivaalia 27.-30.09.2007, Kuopio.
(97) Claire Blundell Jonesin haastattelu 05.05.2014. Lontoo.
Suoran kulman hävittäminen
Tyhjä tontti Teollisuuskadun ja Traverssikujan kulmassa, VR:n entistä konepajaa vastapäätä houkuttelee kulkemaan läpi, oikaisemaan reittiä ainakin vielä kun voi ennen, kuin se aidataan rakennusalueena. Maaperää on myllätty, paikoitellen kasvaa heinäkasveja ja keskellä tonttia on mutainen alue, jota on parasta kiertää sateen jälkeen. Talvella lätäkön pinta saa jääkatteen ja kävellessä kuuluu kräts, kun pinta murtuu. Kävellessä korttelit, rakennukset, kulmat pitää kiertää. Voi sen niinkin sanoa, että kävellään myötäillen. Kävelijänä jään myötäilemään kulmia, kiertämään kortteleita. Tätä reunustamista voisi kutsua rimpsutteluksi. Myötäilty reitti on pidempi ja kävelijä on siinä toissijaisessa asemassa suhteessa kaupunkitilan rakenteisiin. Kävelijää houkuttelee ajatus oikaisemisesta, sujuvasta etenemisestä, kun taas rimpsuttelussa puolestaan sovelletaan rakennusta, korttelia, asemakaavaa (kerroin alussa tyynyistä ja röyhelöstä siinä ja tässä viittaan siihen – rimpsu tai röyhelö kävelyssä syntyy silloin kun ei pääse oikaisemaan vaan joutuu kiertämään korttelia tai muuta).
Nyt tontilla on uusi asuintalo ja melkein siinä, mistä jo poluksi muuttunut oikaisu sijaitsi, on kuja, iso katkaisu talon julkisivussa. Joka tapauksessa tontin voi halkaista ja kulkea läpi. Kun en tätä vielä arvannut, kuljin vähän niin kuin salaa, olin tietävinäni, minne mennä ja varauduin umpikujaan, suljettuun pihaan, kun vasta huomasin, että tontti itse asiassa rajautuu pieneen puistoon ja pengerrykseen ja vanha oikotie on edelleen olemassa.
Kuvittele kaksi suoraa A ja B, jotka lähestyvät ja leikaavat toisensa kohtisuoraan. Syntyy suora kulma. Suorille määritellään pisteet a ja b, jotka ovat yhtä etäällä kulmasta. Nyt näiden pisteiden kautta piirretään suora C. Näin syntyy tasasivuinen kolmio. Kävelen Arkadiankadulla Etu-Töölössä, ohitan Luonnontieteellisen museon ja lähellä kadun toisella puolella Arkadiankatu 12:ssa on syvennys talon punatiilisessä julkisivussa ja siinä on porttikonki, josta käy kulku sisäpihalle. Ylempänä julkisivun sisennys tarjoaa suoran C kaltaisen ikkunaseinän. Tarkemmin sanoen tässä suora C leikkaa suoria A ja B. Asuintalo on rakennettu 1920- luvulla, se on tyyliltään pelkistettyä klassismia, jossa kivijalka on harmaata kiveä. Etu-Töölö sai asemakaavan 1910-luvulla. Se poikkesi perinteisestä ruutukaavasta kallioisen maaperän johdosta. (kuvaryhmä 20)
Vielä pidemmälle pääsen tarkastelemaan suoran kulman hävittämistä Utrechtissa Gerrit Rietveldin Truus Schröderille suunnitteleman talon toisen kerroksen kulmaikkunassa. Kaksi ikkunapintaa muodostaa huoneen nurkan. Huoneen kaksi seinäpintaa koostuu lähes kokonaan ikkunapinnoista. Niitä halkoo ylhäällä vaakasuora palkki ja pystysuoralinjat. Toinen nurkkaan rajautuvista ikkunoista on kapea suikale, joka jossakin toisessa paikassa olisi pelkkä tuuletusikkuna. Toinen ikkuna puolestaan on paljon leveämpi. Ikkunoiden erityisyyden huomaa oikeastaan vasta avattuna: suora kulma häviää, sisätila liittyy ulkotilaan ja raja katoaa. Ei ole ikkunakarmia tai vertikaalista tukipalkkia kattoa tukemassa ja nurkan merkkinä. Esteettömyyden vaikutelma, mikä ikkunoiden avaamisesta seuraa on jollakin tavoin aivan mykistyttävä. Talon tai tilan luonne ja on niin vahva, että se pystyy kyseenalaistamaan itsensä ja funktionsa; talo tilan rajaamisena ja suojan antajana. Näin se ikään kuin ylläpitää myös toisenlaista olotilaa – on kuin sisällä ollessa olisi ulkona. Aikoinaan ikkunoista on avautunut laaja näkymä marskimaalle. Se oli pitkään rakentamatonta aluetta, koska sen katsottiin palvelevan vesipuolustuslinjana tehtävänään suojella lännestä tulevia hyökkäyksiä vastaan.(98)
Muokkautuva tila
Osoitteeseen Prins Hendriklaan 60 A pääsee helposti Utrechtin asemalta bussi 8:lla. Jäät pois De Hoogstraatin pysäkillä, jossa on pieni aukion tapainen, näet kampaamon kulmassa, ohitat sen, edessä hieman kauempana on pieni kahvila ja siinä on jo Prins Hendriklaan. Rauhallinen kaupunkitaajama, matalia ruskeatiilisiä asuintaloja ja näiden seasta erottuu selkeästi pieni suoralinjainen rakennus. Se on viimeinen talo ennen alikulkutunnelia ja korotettua pengerrystä, jota vilkasliikenteinen valtatie halkoo.
Gerrit Rietveld suunnitteli talon Truus Schröderille tämän jäätyä leskeksi kolmen lapsensa kanssa. Itse asiassa talon suunnittelu oli yhteistyön tulos, tilaajan ja suunnittelijan yhteinen projekti. Se oli ensimmäinen varsinainen talosuunnitelma, jonka Rietveld teki. Hän oli aikaisemmin suunnitellut pääasiassa huonekaluja ja tehnyt erilaisia tilojen suunnittelu- ja kunnostustöitä. Truus Schröder halusi yksinkertaisen talon. Talon, jossa tilat muokkautuivat perheen erilaisten käyttötarpeiden mukaan ja eri elämänvaiheisiin. Seiniä siirtämällä yläkerran tilat saa yhdistettyä ja huonejakoa muokatuksi. Riisuminen ja kokoaminen, osiin purkaminen ja liittäminen yhteen on talon rakenne.(99)
Talo valmistui vuonna 1924, se oli hyvin poikkeava rakennus ympäristössään. Suorakaiteen muotoisista elementeistä koostuva rakennus. Talon pohjakerros on samalla tasolla katutilaan nähden sekä samalla pienen puutarhakaistaleen reunustama. Välitön yhteys julkiseen tilaan ja silti yksityisyys on näin mahdollistettu. Ainoa pysyvä rakenne tilajakajana yläkerrassa on portaikko ja sen viereinen kamiina. Erityistä olivat myös taloon suunnitellut kalusteet, kuten nostettavat pöytätasot ikkunatasojen alla lasten läksyjen lukua varten tai laatikostot säilytystiloina.(100)
Rietveldin ja Schröderin talossa tilallisuus on aikaansaatu siirtymien avulla. Talo koostuu läpikuluista, joita määrittävät, rajaavat erilliset elementit. Tila rakentuu näiden kauttakulkujen avulla. Johdantotekstissään historioitsija Paul Ovary kertoo Rietveldin tila-ajattelusta, joka tulee hyvin esiin hänen 70-vuotissyntymäpäivänsä kiitoskortissa olleesta piirustuksesta. Siinä Rietveld on piirtänyt irrallisia seinäkkeitä muistuttamaan R–kirjaimen osia. Kahden seinäkkeen välinen avoin alue toimii siirtymänä sisätilaan, joka on kolmen tilanjakajan rajaama tila. Samaan tapaan rakentuu tila-ajattelu talossa: avointen siirtymien kautta yhteys sisätilan ja ulkotilan välillä. Näin tila avautuu ikkunoiden ja parvekkeiden avulla ulos ja portaikon vertikaalinen nousu jatkuu ylös katon lasitetun tilan kautta.(101) Rakentamisen ajankohtaan verrattuna talo oli hyvin poikkeava modernistinen rakennus, joka enemmänkin edusti asukkaidensa elämisen tapaa kuin pelkästään funktionaalisuuden ihanteita.(102)
Talo muistuttaa kaupunkia kulkureitteineen, huomautti taiteilija El Lissitzky(103) vieraillessaan talossa. Yläkerran oleskelutilan huonekalujen järjestely toi hänelle mieleen tavan, jossa talojen sijoittelu ja liikkuminen niiden välillä on huomioitu.(104) Yritän istuttaa tähän rinnalle Acconcin teosten ajattelun ruumiillisesta asettautumisesta tilaan ja siinä tapahtuvasta tilan hahmottamisesta. Hahmottaminen, jossa asemointi tapahtuu kaksiulotteisena reflektiona, sellaisena, joka pyrkii kuitenkin pitämään kiinni tilallisuudestaan tai sen kokemuksesta. Tämä tuo mieleen de Certeaun erittelyn paikoista ja tiloista, missä tila on toimimista ja paikka järjestystä.(105)
Kävelyllä Edinburghissa
Minua kiinnosti ajatus kävellä itselleni ennestään tuntemattomia kaupunkeja punaisten autojen menetelmällä. Olen residenssissä Edinburghissa ja tämä tuntui loistavalta tilaisuudelta heittäytyä punaisen värin jäljittäjäksi kaupunkitilassa. Jo muutaman päivän kokeilu paljasti menetelmän ”työläyden”. Vasemmanpuoleinen liikenne tuntui liian hankalalta tottumattomalle. Sekoitin jatkuvasti autojen ajosuunnat enkä saanut tuntumaa nopeatahtisesta etenemisestä. Seisoin hätääntyneenä ison ajokaistan keskellä. En saanut tunnetta omaehtoisesta paikan haltuunotosta ja kaikki huomioni liittyivät yritykseen hallita ja kontrolloida liikkumistani. Kävelymenetelmä ei osoittanut nyt dérive-menetelmän leikillisyyttä. Toisaalta se edelleen sisälsi päämäärättömän vaeltelun ja eksyksissä olon mahdollisuuden. Lopulta kuljin vain satunnaisesti kävelymenetelmän mukaan, silti rekisteröin mielessäni punaiset autot ja mahdolliset ylityskohdat.
Kävellessä keväällä Edinburghissa, katuja ylös ja alas, rappusia ylös, kapeita kujia, kaartuvia teitä, ihan vain uteliaisuudesta päätän mennä tätä tietä. Välillä pysähtyen, ihmettelyä, talot kasvavat kuin vuoren rinteistä ja pikkuhiljaa näyttävät muuttuvan itsekin vuoriksi ja kukkuloiksi eikä kukaan enää sitä ihmettele. Ikkunarivit antavat jonkinlaisen järjestyksen seinämien kivipinnoille. Moninaiset, ruudulliset silmät katsovat aivan kuin todeten, että kaikki on järjestyksessä, jos maailmaa katsoo ruudutetun pinnan läpi.
Äänet katoavat ylös noustessa, liikenne häviää. Vilkasliikenteisen kadun varrella näkyy hautausmaa, johon kivisiä askelmia noustaessa jätetään hyvästit myös liikenteen melulle. Aivan kuin kaupunki meluisine äänineen putoaisi pois, tunnistaisi oman painovoimansa pudottautuen verkon varaan hylätyn kaivon sisuksiin. Tämä kaupunki tarjoaa yksityisiä tiloja, unohdusta omaan maailmaansa. Edetä omia ajatusreittejä ja hylätä se, mikä jokaisessa esitteessä tarjotaan tämän paikan ainutlaatuisuutena. Mene ja koe itse, älä pysähdy muiden tarjoamiin kadunkulmiin tai ainoastaan silloin, jos se herättää omat ihmettelysi. Eikä sillä ole väliä, vaikka valitsemasi kuja päättyisikin johonkin piharakennukseen. Palatessasi takaisin kadulle huomaat äkkiä miehen huitovan ja tunnistat hänet samaksi tarjoilijaksi äsken vierailemassasi anniskelupaikassa. Mutta nyt hän osoittaa jotakin pientä kääröä kädessään, hän on juossut jälkeesi. Käärö muistuttaa erehdyttävästi pientä rahakukkaroasi, jonka luulit uinuvan taskun pohjassa. Ota ajatuskameralla kuvia: kapealla jalkakäytävällä bussia odottaessasi vastaan pyöräilevän lapsen ilmeestä, Arran saaren bussissa matkaavista miehistä ja heidän harmaista, huolellisesti kammatuista, sileistä, kiiltävistä hiuksistaan. Katsot, minne he menevät. Paikallisen golfseuran eteen pysähtyy bussi ja miehet katoavat. Näet vihreiden kukkuloiden polveilevan maiseman, joka avautuu bussin ikkunoista, ja ajattelet, että vasta eilen saavuit tänne ja kuljit saman maiseman läpi.
Haaroittuvat polut ovat minulle hankala paikka. En millään muotoa haluaisi pitää toista polkua parempana kuin toista. Olen päätynyt siihen: se, joka näyttää vahvemmalta, enemmän tallatulta, tuntuu varmemmalta vaihtoehdolta. Olen nimittäin monesti joutunut harhailemaan polun yhtäkkiä kadottua edessäni ja huomaan joutuneeni lintujen pesimäalueelle, jossa totisesti olen turha turvike, hätääntynyt häiriöjättiläinen. Syynä tähän ei niinkään ole, minun on tunnustettava, polkujen vajavaiset merkinnät, vaan oma harhaileva, hurmioitunut mielentilani, jossa en näe syytä olla huolissani tienviitoista tai muusta neuvovasta ohjeistuksesta. Näin sattui myös eräänä kertana ja päädyin piikkilangalla aidatun niityn sisäpuolelle. Kävelin ja kävelin enkä ulospääsyä näkyville saanut, kunnes näin edessäni valtaisan puunrungon kaatuneen yli rautalanka-aidan. Tuoko on pelastukseni, ulospääsy tästä mutaisesta niitystä, kiivetä runkoa pitkin vapauteen, näin arvelin. Ensiksi hivutin kantamukseni varovaisesti piikkilanka-aidan yli ja valmistauduin nousemaan puun rungolle. Mutta vasta nyt aloin tarkastella tarkemmin aidan takaista aluetta, joka hetki sitten tuntui pelastukselta, mutta ei enää vaikuttanutkaan houkuttelevalta. Tiivis ryteikkö, moneen suuntaan sojottavat oksistot - kaukaa alhaalta kuuluva soliseva ääni ei heläyttänytkään enää mieltäni tai luvannut pelastusta pulmaani. Jo kahden vierekkäisen jalansijan raivaaminen tuntui saavutukselta, vasta nyt suostuin harkitsemaan. Palaa jo, käänny takaisin.
Kummallinen kaupunki tämä Edinburgh, ajatellaanpa vaikka puistoja. Yhtäkkiä keskellä aukiota, kivettyjen katujen välissä on vihreä keidas. Mitä suloisinta linnunlaulua kuuluukaan sieltä, mutta se kaikki on saavuttamattomissa, koska kyseessä sattuu olemaan aidalla rajattu ja lukolla ilmoitettu, suljettu alue. Tällainen on lähellä asuinpaikkaani. Tämä Drummond Place ja sen aidattu puisto, jonne en ole päässyt mutta, joka herättää minussa silti huvittuneita ja liikuttuneitakin mielikuvia. Nimittäin useasti olen kävelyretkiltäni hiukan uupuneena palannut, astellut matalin askelin juuri tästä aidan kivetyksen puolelta katse maahan luotuna. Tiukasti olen seurannut katukivetyksiä, kiviä, jotka tiiviisti, rinnatusten on aseteltu. Samassa ajatukseni aivan huomaamatta vierivät miettimään keskeneräisiä kirjoitusharjoitelmiani. Samalla olen tullut useammankin kerran kiertäneeksi tuon suljetun linnunlaulua viekoittelevan puiston, niin hartaasti on ajatukseni katukivien ja sanojen asettelun lomassa viivähtänyt. Ja aivan huomaamatta ohitan kotitieni ja jatkan niin pitkälle ympyrää, kunnes keskeneräinen lause huomauttaa, pysähdy jo, kävelet kehää.
Tänään nimittäin mietin taas erästä keskeneräistä kirjoitelmaa ja varsinkin sen alkua. Kerroin siinä tyynyistä. En tiedä, onko se minkäänmoinen juttu, tekstini siis. Taidan olla turhautunut, suorastaan hyödytön hylkiö kirjoitelmiani ajatellessa. Mutta joskus ne kyllä huvittavatkin minua. Sillä tyyny, jota mietin ja josta tekstini alussa kerroin, on ystävältäni saatu ja hänen itsensä ompelema tai paremminkin sen päällinen. Alkuperäinen tyyny, se, joka on tyynyn sisuksessa, on ostettu aikoinaan joltakin kirpputorilta, näin ystäväni kertoi. Ystävä, neuvokas ja näppäräkätinen, ompeli sille uuden päällyksen ja laittoi hameestaan helman tyynyn helmaksi. Helma on varsin luonteva, oli se sitten hameessa tai tyynyssä. Tyynyn helmana se ei niinkään liehu, mutta se osaa hyvin olla laskeutuva. Se on varsin vakuuttava enkä usko kenenkään miettivän erityisesti sen helmaa tai ylipäätänsä hametta katsoessaan tyynyä. En voi silti olla ajattelematta hametta, josta helma tai osa siitä on menetetty. Ajatellaanpa vaikka hameen vyötäröosaa, kapeata suikaletta, jonka sisälle on asetettu tukikangas pitämään ryhtiä. Käytön myötä tuki kyllä menetetään tai paremminkin käytön myötä siihen ilmaantuu horisontaalisia laskoksia, eräänlaisia uomia, jotka eivät usein pesun tai silityksenkään jälkeen täysin palaudu takaisin tasaiseen, rypyttömään olomuotoonsa.
Ylipäätänsä ehkä tyynyt ovat asioita ja esineinä sellaisia, joita ei sen tarkemmin mietitä tai huomata. Ne voivat olla koristeita, vain silmälle tarkoitettuja miellyttämispaikkoja tai rutistettuja möykkyjä, joista näkee, että niitä on käytetty vaikkapa niskan tukena myttynä satunnaisen nukahduksen sattuessa istuessamme nojatuolin tai sohvan nurkkauksessa. Kuin huomaamatta pää painuu tuolin selkämystä vasten tai nytkähtää vähän taaksepäin, kasvolihakset rentoutuvat, hengitys muuttuu tasaiseksi kehräämiseksi, suupielet raottuvat ja nurkasta voi valua jotakin valkoisensekaista nestettä tippa tai toinen levittäytyen tahraksi poskea vasten tyynyn pinnalle. Säpsähdys käy, korjaamme hiukan asentoa, mutta heti välittömästi rentoudumme ja solahdamme takaisin levolliseen uneen.
Joistakin portaista
Portaikko tai paremminkin se on nousu kukkulalle, kävelykaista, joka rajautuu toiselta puolen muurin ja nurmikentän väliin. Nurmikenttä aukeaa suositulle näköalapaikalle. Paikka on Calton Hill, historiallinen paikka Edinburghin keskustan tuntumassa. Kyseinen nousu, porrastettu nousu, portaikko on tässä ehkä liian tiukka ilmaisu, koska itse asiassa kyseessä on hiekkatie, joka on tasaisin väliajoin kivetyksellä rytmitetty. Laskin näin, että ensimmäisellä askelmalla on nousu kivetykselle, siinä on painotus, koska nousu vaatii nyt enemmän ponnistusta. Sen jälkeen tulee ”kaks”, ”kol”, ”nel” askelta tasaisin välein. Ja tämä toistuu ylös mentäessä. Lähempi tarkastelu näyttää siltä, että ylempänä mäkeä kivetysrivi hieman tiivistyy, mutta tätä ei kävellessä juurikaan huomaa. Askeltaminen etenee ihmeen sujuvasti, aivan kuin askeleiden pituuskin lyhenisi ylemmäs tasaisemmalle pinnalle päästäessä.
Olen muutenkin viehättynyt portaisiin täällä Edinburghissa. Ei pelkästään siksi, että ne suovat nousijan ponnisteluille palkinnon aherruksestaan laajalla näkymällä vaan siksi, että ne rytmittävät kulkua, usuttavat uteliaisuutta ja toisaalta nousijan ei tarvitse muuta tietää kuin seuraavan askelman. Portaitten nousija ei kanna turhaa huolta, hän tietää, että tehtävä on suoritettava ensin ja kerrallaan voi keskittyä vain yhteen asiaan.
Toinenkin portaikko on mielessäni. Se on varsinainen rytmihäiriöpaikka. Se on asematunnelin portaikko, Kompassitori Helsingissä. Saavun metrolla rautatieasemalle, nousen laiturialueelta liukuportaita pitkin ylös, kävelen aukion halki. Leveät portaat, kahdella tasolla, välissä kaide erottamassa ylös ja alas kulkijoita ja liukuportaat molemmin sivuin. Alhaalta ylöspäin mentäessä ensin on kahdeksan porrasta ylös, sen jälkeen on tasanne, joka on kymmenen askelta ja lopuksi on kiivettävä kahdeksantoista askelta vielä ylös. Ne eivät vain osu kohdalleen, tarkoitan tauon paikkaa, toisin sanoen tasannetta portaitten välissä. Tasanne on väärässä kohdassa tai se on ylipäätänsä liian pitkä. Sen taas huomaa siitä, että kulkija joutuu vaihtamaan askeltamistaan. Hän ei pysty etenemään läpi portaikon samalla askeltamisen rytmillä.
Asioiden tai ilmiöiden rytmillisyyden löytää, kun alkaa huomata jonkin elementin toistuvuuden. Ehkä pian hahmottaa toistuvuudelle jonkinlaista säännönmukaisuutta tai tasatahtisuutta. Sen jälkeen voi helposti löytää sen vastakohdan, poikkeaman, epätahtisuuden. Mitä, jos kävely kaupungissa olisi tanssimusiikkia. Kerroin ystävälle rytmihäiriöisestä paikasta. Ystävä alkoi kertoa musiikin pulssista, perussykkeestä. Hän kertoi vahvasta sykkeestä, jota seuraa heikko syke. Sykäykset ovat usein myös niitä kohtia, joissa tapahtuu jotakin. Tasanteen kohta portaikossa voisi olla sellainen iskun kohta, jossa ei niinkään tapahdu mitään mutta, jossa poljento ei kuitenkin katkea, vaan jatkuu tasaisena.
Oletuksia ja mahdollisuuksia
Toisen kotiinpaluu, tarkoitan tällä punaisen auton sijaintia illalla näin olettaen jotakin tietämättä sen enempää, merkitsi kävelymenetelmän kulkijalle etenemisen mahdollisuutta. Nyt jollakin oudolla tavalla liityn päivittäisellä arkisella toiminnallani toisen tuntemattoman toimintaan. Tämä huomio lisää yhteenkuuluvaisuutta urbaanin tilan eri toimijoita kohtaan. Tällaisin ajatuksin kuljen Kolmannen linjan kulmilla illalla kotiin palatessa, jolloin melkein tunnen jo pysäköidyt punaiset autot
Lukija, ole varovainen César Airan kanssa(106)näin alkaa kirja-arvostelu päivälehden sivulla. Säpsähdän, joku puhuu minulle, suoraan minulle, minua varoitetaan. Lukija, minä, kyllä minä Varamon tunnen ja muistan hyvinkin. Nyökkään innokkaasti ja totean, että ymmärrän, hyvä päivälehden kirja-arvostelija. Vakuutan myös, että olen yrittänyt puuttua Varamon edesottamuksiin. Vakuutan lisäksi, että olen yrittänyt olla valpas, vastuuntuntoinen ja kannustava lukija. Kirja-arvostelija jatkaa, ettei pidä jäädä odottamaan johdonmukaisia, järkeenkäypiä tapahtumien seuraamuksia… Sepä se, sehän siinä hauskaa onkin!