Research Catalogue

In this work, I want to show some excerpts from my grandmother's patriarchal resistance. The narrative and the photographs will be at the center. They will clarify Esters Lindberg's attempt to negotiate and renegotiate her position within the usual norm. The narratives and photographs will hopefully give an expanded understanding of what it could be like to live as a woman with a desire for freedom in Sweden during the early 20th century.

With Operative Fiction, we introduce a practice of spatial storytelling driven by the dynamics of prepositions rather than verb-centric narratives. Here, the textual body becomes embedded in the medial spatiality of a printed book, digital interface, or performance space. The physical or virtual site of the text thus becomes integral to the storytelling process. Spatial production methods merge into the texture of the text itself; simultaneously, the text reshapes the unfolding of space, place, and site. The material and procedural qualities of the text actively engage and activate the digital interface as a site of narrative unfolding, intertwining textual and spatial experiences. We begin our first exercise in Operative Fiction with Thomas Ballhausen’s What the Probes Report, transposing the text from the printed page (FLORA, 2020) into the digital interface of a Research Catalogue exposition. The non-human protagonist – emerging through and evolving within the text – disrupts subject-centred narration. It becomes entangled in the linguistic and scenic fabric of its own development, thus, through its procedural logic and function, becoming an active agent in its own staging. A line, speculatively re-enacting the machine's operations, simultaneously traces the topographic texture of the digital landscape. Using a drawing technique typically applied in performance design drafts, we explore the friction between staging and spacing by deploying minimally visible images and textual cues of direction. The operational plasticity of these technical images enables dramaturgical intensities to gather (staging), while also allowing the story to disperse through the digital architecture of the exposition into hyperlinked virtual spaces (spacing). Alongside a linear reading mode, which follows the story’s original chronology, we propose a contingent reading mode activated via time codes. These time codes function both as compositional elements within the drawing and as hypertextual links. They suggest the duration and shape of a staged terrain, occasionally layering multiple time zones within a single topographic entity. In this way, the timelines act as more-than-texts, generating a multiplicity of positions and proximities, and intertwining temporal aspects of space with the speculative grammar of the story.

Excerpt from my forthcoming research project How to be a medium? including the script of How (not) to be a puppet and its first act as audio play.

Taking back the museum -hankkeen tutkijoina tunnustelemme tässä vuorokeskustelukirjoituksessa, mitä olemme tulleet työpajojen aikana luoneeksi ja tutkineeksi yhdessä sekä mitä on kehkeytynyt tai kehkeytymässä. Kirjoitus lähtee epäilevistä ja itsekriittisistä kysymyksistä siitä, oliko yhteistyömme relevanttia/kyllin-hyvää/hedelmällistä/oikeutettua vai oliko kyse vain projektitapaistuneesta valtameriä ylittävästä matkustelusta. Tässä artikkelissa keskustellaan ja kosketellaan tai sivutaan erityisesti seuraavia teemoja: taiteellinen tutkimus, taiteen etiikka, yhteisötaide, alkuperäiskansojen taide, alkuperäiskansatutkimus, alkuperäiskansojen pedagogia, alkuperäiskansan itsemääräämisoikeus, tiedon omistajuus, yhteiskirjoittaminen ja silleen jättäminen.

Meksikossa asuvat wirrarikat kehittivät 1950-luvulla perinteisten uhriesineiden pohjalta lankamaalauksen, nierikan, tekniikan: villalangasta muotoiltiin kuvioita mehiläisvahalla käsitellyille puulevyille. Nierika esittää usein uhraamisen tilannetta ikään kuin ajassa pysäytettynä ja näyttää tilanteen vapaaehtoisen uhrin näkökulmasta. Antropologit, taiteilijat, keräilijät ja valtiolliset turismin kehittäjät edistivät nierika-genreä innokkaasti, ja se tuotteistettiin yksilölähtöiseksi taidemuodoksi, jota alettiin luoda ja esittää useammin kaupunkikeskuksissa kuin wirrarikojen yhteisöissä. Tämän eksposition kirjoittajat ovat yhdessä toisten tutkijoiden ja wirrarikataiteilijoiden kanssa järjestäneet yhteisöllisiä nierika-maalauksen työpajoja, joissa wirrarikataiteilijat ohjaavat osallistujia tarkastelemaan ja ymmärtämään maailmaa wirrarikojen tavoin vastavuoroisuuden ja uhrin näkökulmasta. Nierika-maalaus otetaan näin takaisin yhteisöjen haltuun.

The current research builds on exhibitions hosted by the Sámi Centre for Contemporary Art in Karasjok in 2023. These exhibitions featured Indigenous Sámi artists, involving both curators and non-Indigenous art managers and facilitators. Some projects showcased solo exhibitions by Sámi artists, while others adopted the format of exhibitions based on the RidduDuottar Museum Collection in Karasjok. The study aims to uncover the primary methods of facilitation and the application of love and care in creating spaces for interaction between artists, artworks, and audiences at the Sámi Centre for Contemporary Art. First, the cases are presented, followed by an analysis applying two keywords – facilitation and love. The research method employed is arts-based research. The data consist of visual data in the form of photo documentation and text-based data in the form of notes. The data are approached through reflexive analysis. The analysis of these cases delves into the concept of love, containing sub-concepts such as care, compassion, and empathy. The findings yield key recommendations that facilitators of artistic gatherings can implement in art galleries presenting Indigenous Sámi art.