Research Catalogue

Minna Heikinaho on harvoja taiteilijoitamme ja tutkivia taiteilijoitamme, jotka ovat lähteneet aidosti ja omaperäisesti jakamaan ja kyseenalaistamaan tekijyyttään. Tällä alueella toimiminen tarkoittaa suurelta osin vielä kartoittamattomalla alueella toimimista, jossa ei ole valmiita toimintastrategioita tai askelmerkkejä. Myös kielen täytyy olla uutta ja kokeilevaa. Tätä kieltä myös tämä ekspositio tuo esille ansiokkaasti. Lisäksi taiteellinen tutkimus tarvitsee kirjoittamisen (älyllistämisen? käsitteellistämisen?) lisäksi myös näytteitä siitä, mitä taiteellinen työ antaa tutkimukselle, siis vertailua teosten kanssa ja rinnalla. Tällaista puhetta ja tapaa Heikinaho myös tuo hyvin ja ansiokkaasti esille ekspositiossaan. Tunnistan ja tiedostan myös Heikinahon vaikeudet kielen ja kielen tuottamisen kanssa – tämä ekspositio on oiva esimerkki siitä, miten tällaiset vaikeudet itse asiassa tuovat kieleen ja asioiden käsitteellistämiseen uudenlaisia tasoja. Tämä voisi rohkaista myös tuottamaan jotain, joka ylittää kielelliset kynnykset, joten odotan mielenkiinnolla mitä tuleman pitää. Niin Heikinahon kuin myös taiteellisen tutkimuksen kohdalla ylipäätään. 

Taiteen tekeminen on elementaarinen osa tätä tutkimusta. Se lomittuu kirjoituksen joukkoon kiinnostavalla tavalla ja siinä mielessäkin taide tulee osaksi kirjoitusta oivallisella tavalla. Loppupäätelmä olisi voitu kirjoittaa selvemmin auki niin, että lukijalle tulee selväksi että nyt on tosiaankin kyse loppupäätelmästä. Nyt sitä joutuu hieman arpomaan.

Tekijyys ja yhteisöllisyys on osa laajempaa keskustelua, jonka soisi tulevan näkyviin nimenomaan tällaisten taiteellisten produktioiden ja purkamisien kautta. Taide, taiteen tekijät ja tutkijat osallistuvat tällä tavoin yleiseen keskusteluun yksilön asemasta ja yhteisöllisyydestä. Myös eettiset kysymykset nousevat sellaiseen valoon, jolla voi tulevaisuudessa olla paljon merkitystä eri oppialoilla ja yhteisössämme ylipäätään. 

Ekspositio sisältää rivien välistä luettavissa olevat tutkimuskysymykset. Niitä ei kuitenkaan eksplikoida kovin selkeästi. Tällä ei ole merkitystä kokonaisuudelle, joskin kirjoittaja olisi tässä(kin) kohtaa voinut auttaa lukijaa kirjaamalla tutkimuskysymykset tai ongelmat selkeästi esille. Eli: miksi tekijyyden teema on tärkeä, ja miten kirjoittaja itse ajattelee aiheesta? Jos kirjoittaa tekijyyden häviämisestä niin tällaisessa kirjoituksessa tekijän oman position ja näkemykset voi ja saa ja ehkä pitääkin kirjata auki. Tällä taas on merkitystä kokonaisuuden kannalta, koska viittaukset muihin ajattelijoihin, filosofeihin jne. jäävät ilman tekijän osuutta ulkokohtaisiksi, ja jo moneen kertaan kuulluiksi ja koetuiksi, jotka voi lukea muualtakin.

Ekspositio osoittaa omaperäisyyttä kyseisen käytännön sisällön, muodon tai tekniikan suhteen. Tekstin ja ääninäytteiden suhde jää kuitenkin hieman hämäräksi. Tätä suhdetta kirjoittaja voisi selventää, koska silloin kirjoituksella olisi parempi hyötysuhde.

Tutkittava aihe on suhteutettu hyvin aiempaan kontekstiin, asiayhteyteen ja keskusteluun tekijän, esityksen ja kokija/katselijan suhteesta. Teksti asettaa perinteisen käsityksen taiteilijan positiosta kriittiseen tarkasteluun, ja tietynlainen hiljaisuus ja vaikeneminen tällaisten teemojen yhteydessä kertoo, että kirjoittaja on osunut oikeaan osoitteeseen. Tällä tavoin kirjoitus vastaa myös yhteiskunnallisiin sekä taiteellis-teoreettisiin kysymyksiin.

Kirjoitus tuo uutta tietoa ja uusia tulkintoja, oivalluksia tai kokemuksia taiteen ja/tai taidepedagogiikan tai taiteen sovellusten alueilla. Se, mitä tämä käytännössä tarkoittaa on toistaiseksi vaikea hahmottaa, mutta uskon että tällainen tapa työskennellä tulee olemaan tulevaisuutta taiteen kentällä. Välineellisen järjen sfäärissä tekijyydestä luopuminen voi tuntua käsittämättömältä, mutta meidän on luovuttava yksilöllisyyden korostamisesta ja kehitettävä dialogisia (taiteen tekemisen, yhteiselon) muotoja yhdessä muiden kanssa yhä enemmän ja uusissa konteksteissa.  

Heikinahon käyttämät menetelmät ovat tässä kontekstissa riittäviä ja luotettavia. 

Mielestäni teksti ja ääni eivät kuitenkaan tue toisiaan vaan saattaa lukija/kokijan hämmennyksen varaan. Tämä ei mielestäni ole tarpeen, vaan lukija/kokijaa täytyy ohjata ja opastaa ohi karikoiden. Tekstin suhde pitää aueta asiaan perehtymättömällekin – muussa tapauksessa kirjoitus kääntyy itseään vastaan ja tuo esille nimenomaan – tai voisiko jopa sanoa yksinomaan tekijän, hänen ideansa ennen lukija/kokijaa.

Ääninäytteiden rooli tulee olla selvempi: miksi kirjoittaja käyttää ääntä, mikä se on, miten se kulloinkin liittyy tekstiin jne. Lukija/kokija tarvitsee askelmerkkejä kirjoittajalta.

Mielestäni kirjoitus on kiinnostava ja jatkaa mitä mainioimmin Minna Heikinahon aikaisempaa työtä. Itse asiassa kirjoitus on todella tärkeä jatkumo hänen taiteellisen työn, ei vain rinnalla vaan myös ihan itsenäisenä teoksenaan tai tekonaan.

Oma ajattelu on kuitenkin eroteltava ja merkittävä selvemmin kirjoitukseen ja siinä voisi käyttää jopa subjektiivisempia ilmaisuja, nyt oma ajattelu on passiivimuotoista, joissain kohdin taas subjekti tulee kumman kärjistyneesti esiin. Tämä aiheuttaa hämmennystä ja tässä kohtaa pitää olla tarkkana, jotta oma ajattelu tulisi selkeästi esille.

Noin ylipäätään toivoisin, että kirjoittaja ottaisi selkeästi oman kantansa esittelemiinsä filosofeihin ja ajattelijoihin. Nyt kirjoitus jää tässä mielessä viileähköksi, kun kirjoittajalla itsellään on varmasti paljon sanottavaa ja kerrottavaa aiheesta. Taiteellisessa työssä voi olla pyrkimyksenä etäännyttää itsensä tekijyydestä, mutta tällaisessa kirjoituksessa tekijyys pitää näkyä, tuntua – ja ehkä maistua myös.

Mielestäni ekspositio vastaa hyvin kirjoituskutsuun esitellessään taiteilijan positiota yhteisössä. Se kysyy paikan, mimesiksen ja läsnäolon suhdetta mielekkäästi, perustuen tekijän pitkään ja pitkäjänteiseen taiteelliseen työskentelyyn yhteisötaiteen perusteella. Tekijä haastaa myös sitä tapaa, jolla yhteisöä ja sen ilmenemistä nykytaiteessa usein lähestytään etäältä, kun taas tässä ekspositiossa keskiössä on taiteellinen työskentely, yhteisöt ja tutkimus.  

Ekspositio rinnastaa äänitallenteet, jotka ovat tarinoita, joiden avulla muuten teoreettispainotteinen kirjoitus saa viitekehyksen siitä paikasta tai tilanteesta, jossa tällä hetkellä, tekijän sanoin kapitalistisessa kontrolliyhteiskunnassa eletään. Tekstiä ryydittää myös kuvat tekijän yhteisötaiteen projekteista ja kokemuskuvaukset Toisissa Tiloissa ­–esitystaiteen ryhmän tapahtumista. Jaettu ympäristö on kirjoittajan mukaan konfliktin, itsen ja toiseuden ristiriitaisen kohtaamisen paikka, joita hän omakohtaisissa äänitteissä kuvaa. 

Kysymys on yhteisön ja tekijyyden suhteesta, mikä erottuu kollektiivista. Siitä voiko tekijyys olla jaettua, ja miten se voi tapahtua taiteessa. Esiin nousee teknologia, mutta jollain tavalla ulkoamäärittyvänä ongelmana joka on sidoksissa markkinavetoiseen kapitalismiin ja globalismiin. Ristiriita, jossa elämme yhteisönä on kokemuksen, kuvan, ruumiin ja teknologian eripuraisesta suhteesta, joka antagonistisesti voi kirjoittajan mukaan tuottaa myös kollektiivisuutta ja yhteisöllisyyttä. Eräs käsite kirjoittajan mukaan on mimesis, joka saa ekspositiossa olennaisen roolin.

Kirjoittaja lähtee siitä väittämästä, että kaupunkitila on paikaton ja poissaoleva, jossa ihmisen on löydettävä oma ’paikkansa’. Tähän hän käyttää pohjana mm. Martin Heideggerin ajattelua paikasta, olemisesta ja asumisesta. Paikalla on selkeä vuorovaikutussuhde, jossa rakennettu ympäristö on Heideggerin mukaan ihmisen jatke. Vain sitoutumisen kautta voimme löytää paikan, josta voimme pitää huolta, ja tällöin ajattelemme Heideggerilaisessa mielessä. Tämän yhteyden kautta paikasta tulee merkityksellinen, ja asuttava, ihmisen elettyä tilaa, kuten kirjoittaja viittaa Henri Lefebvren ajatteluun. Ymmärrän kirjoittajan teeman niin, että paikka syntyy elämän ja ajattelun merkityksellisestä, mutta myös merkitystä tuottavasta yhteydestä.

Vastaavasti, ja ymmärtäisin kirjoittajan seuraavan Heideggerin ajattelua, yhteiskunta määrittää toisaalta millaisen suhteen luomme paikkaan. Yhteiskunta siis muokkaa paikkaa, tai paremminkin rajoittaa tai kontrolloi sitä, millaisia paikkoja, ja kenelle niitä mahdollisesti rakennetaan. Tässä kirjoittaja nostaa esiin teknologian ja ihmisen suhteen, ja erityisesti digitaalisen teknologian sekä mimeettisenä, että sumentavana kalvona ruumiiden välissä. Kirjoittajan pyrkimys on tuoda esiin moniäänisyys, jonkinlaisena vastarintana teknologian sumentavalle ja etäännyttävälle vaikutukselle — ja näin myös markkinataloudelle, joka on määrittelemätön ja hallitsematon entiteetti.

Kirjoittaja jatkaa analyyttisesti Theodor Adornon ajattelun kautta, pyrkien ajattelemaan mimesistä sekä filosofiaa eräänlaisena välittäjänä, ja poissaolon kautta toimijuutta luovana tekijänä. Tällöin kyse on siitä, kuinka tekijyys voisi olla jaettua, ja viitaten kirjoittajan logiikkaan, jossa kapitalismi on rajoittava ja kontrolloiva koneisto, kuinka silloin toimijuus voisi olla ilman yksilöllistä omistussuhdetta. Tämä olisi siis merkityksellinen erityisesti yhteisötaiteen parissa, eli kuinka taitelija voisi luopua oman toimijuutensa omistussuhteesta. Tähän kirjoittaja ehdottaa, oman taiteellisen työskentelynsä pohjalta, kuinka sisältö itsessään on jaetun tekijyyden lähtökohta, ja väittää kuinka se tällöin voi paeta markkinatalouden toimintamalleja.

Mielestäni kirjoittajan argumentit ovat perusteltuja, ja teksti toimii erityisen hyvin silloin kun sen viittaukset liittyvät tekijän kokemuksiin kaupunkitilassa, omissa yhteisötaiteen projekteissa tai harjoitteissa.

Tunnistan kirjoituksessa vireen, jossa nykyinen kapitalismin vaihe määritellään kategorisesti elämää vieraannuttavaksi ylärakenteeksi. Tämä ylärakenne ja sen luoma digitaalisuus on ihmisten kykyjen, halujen, kosketuksen ja kohtaamisten välissä. Ajatuksena esiin nousee se, että yhteisöllisyys voi olla yhteiskunnan antagonistinen voimavara, jota kapitalismin muoto digitaalisuutena pyrkii heikentämään, mutta samalla hyötymään ristiriidasta.

Ekspositio on ansiokas juuri tämän ristiriidan tutkimisessa taiteellisen tutkimuksen keinoin.