Taidekäsityksen dekolonisaatio 

Taiteen eurooppakeskeisyydestä irti pyrkiminen on tahtotila, joka on kirjattu muun muassa kuvataidekoulutuksen ja -kasvatuksen valtakunnalliseen visioon, joka käsittelee taiteilijakoulutusta ja kuvataideopetusta (Rosavaara, 2022). Visiossa ehdotetaan normien haastamista, kuten eurooppakeskeisyyden, cis-normatiivisuuden ja ableismin kyseenalaistamista sekä monimuotoisen taide- ja kulttuuriopetuksen tarjoamista. Taustalla on ajatus siitä, että taidekäsitys tulee purkaa kolonialismin ajatusrakennelmasta, jossa Keski-Eurooppa on nähty korkeataiteen kehdoksi siten, että muiden alueiden taiteessa ja kulttuurissa ei ole nähty vastaavaa arvoa.

Huomion kiinnittäminen arktiseen taiteeseen on yksi keino tunnistaa moninaisten taidemaailmojen rinnakkainelo sekä purkaa taidekäsitystä kolonialismin värittämästä arvottamisesta. Arktisella alueella perinteiset taiteen tekemisen lähestymistavat ja keinot eivät noudata länsimaisen taiteen dualismia, jossa taide, muotoilu ja käsityö on erotettu omiksi institutionaalisiksi aloikseen koulutuspoluista museoihin, ammatti-identiteetteihin ja tukirakenteisiin. Perinteisesti esimerkiksi saamelaiskulttuurissa yhdistyi kauneus ja käytännöllisyys, taide, muotoilu, käsityö ja luontoon sidottu elämäntapa (Hautala-Hirvioja, 2014; Guttorm, 2015), ja vastaava tekemisen tapa voidaan tunnistaa muistakin pohjoisista luontokulttuureista.

Länsimaisessa modernismissa taide erotettiin hengellisyydestä ja samalla alkuperäiskansojen taiteen tutkimus keskittyi antropologian tutkimusalaan (Hansen, 2016; Phillips, 1994). Taiteella ja kirjallisuudella on toki ollut merkittävä rooli pohjoisen alueen kuvaamisessa länsimaiseen kontekstiin mutta näkökulma on ollut kolonisoiva: tutkimusmatkailijoiden matkassa on kulkenut maalareita, jotka ovat romantisoineet arktista maisemaa esittäen sen kylmänä ja tyhjänä (Gismondi, 2019). Tuotettu mielikuva on ollut niin vahva, että sitä on jatkettu nykytaiteessakin (Huhmarniemi, 2019; Decker, 2020). Uudistavan arktisen taiteen tehtäväksi onkin nähty sellaisen kuvaston tekeminen, joka hylkää stereotypian ja tuottaa moninaista taide-elämää ja -käsitystä (Huhmarniemi & Hiltunen, 2022).

AMASS–AMAS–WEIRD toteuttaa arktisen mielikuvan laajentamisen tavoitetta kontekstissa, jossa koululaiset kertovat omasta elämänpiiristään omasta näkökulmastaan. Teoksissa nousee esiin muun muassa kuvaus maisemasta sateenkaaren sävyissä, moninaisuuteen viitaten. Teoksissa tuodaan esiin myös merkityksiä, joissa muille kenties eksoottisena näyttäytyvä paikallinen arkiympäristö, kuten upeiden maastojen saavuttaminen kunnon moottorikelkoilla, ja toisaalta kumppanin löytäminen samoin keinoin, saatetaan yhteen ehkä itseironisestikin samaan visualisointiin. Tai, kuinka runollisesti vanhan pihapuun näkökulman kautta otetaan tuntumaa koulun uudisrakennukseen. AMASS–AMAS–WEIRD -projektissa taidekäsityksen kolonialismin purkaminen oli radikaalia siten, että toiminta kaatoi hierarkioita lasten taiteen, koulutaiteen ja ammattitaiteen väliltä. Taidekäsityksen kolonialismin purkamisen voi ymmärtää tällaiseksi taiteeseen rakennettujen hierarkioiden purkamiseksi.

Onkin mielenkiintoista tarkastella Utsjoen saamelaislukion ja Utsjokisuun koulun yhteistä julkista juhlatilaa tästä näkökulmasta. Samassa tilassa kuin koululaisten oma yhteisötaideteos ” Samasta puusta”, on esillä tunnettujen taiteilijoiden Niillas Holmbergin, Jenni Laitin ja Outi Pieskin Rájácummá – Kiss from the Border (2017–2018) kahdeksan suurta valokuvaa ja litografian käsittävä teoskokonaisuus (ks. Holmberg, n.d.). Teoksen kolmesta tekijästä kaksi, Holmberg ja Pieski, asuvat ja työskentelevät Utsjoella. Rájácummá-teos ottaa aktivistisesti kantaa saamelaisten itsehallintoon mutta samalla kannustaa elämään rauhassa siten, että vuorovaikutus muodostuu yhteistyössä ihmisten, maan ja joen kanssa, jotta luonto voi hyötyä siitä myös tulevaisuudessa (Pieski, n.d.). Koululaisten Samasta puusta -teos puolestaan saattaa koko koululais- ja opiskelijayhteisön vuorovaikutukseen keskenään kunkin iästä tai muista taustoista riippumatta. Kokonaisuus kuvastaa nimensä mukaisesti, että olemme kaikki samasta puusta veistettyjä moninaisine ilmentymineen. Teos juhliikin juuri moninaisuutta, tai ehkä vielä paremmin välisyyttä – sitä mikä meitä yhdistää, leikitellen outoudella, erontekoja korostamatta.