"In Light of Plants" - Saari

 


Group residency at Saari together with Sonya Schönberger, Fiona MacDonald, Anna Souter, Egle Oddo and Soko Hwang 2.-14.8.2022

See Saari Residence and project presentation


6.8.2022 Dear Pinus peuce, I am happy to be able to greet you here in the garden of Saari residence on this sunny, or almost sunny August morning. I have been visiting you a few times, lured by your beautiful appearance, and especially your extraordinary cones, which are huge, and spectacular compared to the ordinary pines here. Until today I thought of you as a Pinus cembra, but today I searched for information about pines on the internet and realised that your pinecones are completely different. That way I came to the conclusion that you must be of the species Pinus peuce, and that you have been planted here on purpose. I also learned that your ancestral home is in Macedonia, the north of Greece, in Bulgaria, Kosovo and southeast of Europe, especially in the mountains. You seem to adapt well to circumstances in Finland, however, and they say you can live quite far up north here, too. You look thriving, I must say, but I can imagine it must be a bit lonely to grow here as the only one of your kind. And like many immigrants, you are probably longing for your home every now and then. Perhaps you don’t, though, if you have grown up here and cannot remember a life with more light and warmth. I hope you have experienced your surroundings as welcoming, because my impression of you was that you yourself are so generous and exuberant even. When I picked some of your beautiful cones, which lye all around you, I immediately felt that I should do something beautiful or funny with them, and I came back several times to collect a few more. Every time there were new fresh cones lying in the grass, so I did not have to try to collect the ones that have been lying there and are already covered with grass or needles. Your crown is full of cones, both fresh or raw ones, which are still green, and the dry ones, which have opened and are ready to fall with the wind. I thank you for your generosity and wonder how to find a gesture that could provide at least some symbolic reciprocity. This rather clumsy act of writing a letter to you is my attempt of saying “thank you”. If my thoughts or words do not reach you as such, perhaps the chemicals of my breath and my sweat (although I don’t feel like I am sweating in the rather chilly wind, I am probably excreting some sort of chemicals that you can sense with your refined chemical sensitivity), yes, perhaps you can sense via those chemicals my respectful and grateful intentions. At least I hope so. And as so often in the great scheme of things, reciprocity does not always take place in symmetrical exchanges. Your generosity will in all likelihood be counterbalanced by the helpful acts of some insects or fungi, while my acts of gratitude will translate into acts of kindness towards some other creatures, somewhere at some time. Anyway, I am really happy with our rather one-sided collaboration so far and hope to create something beautiful out of your gifts to give joy to somebody else and in that way continue the chain of abundance in some manner, because abundance is what I can feel in your presence, and that is a lovely feeling in these times of hardship and suffering in many places not that far from us now here. So, thank you once again, and I hope you will enjoy your life here among these strange creatures somewhat similar to you but also very different. I wish you all the best and thank you for all your help. Take care! AA

Tervehdys mänty, istun tässä juurellasi ja yritän suojautua tuulelta koska äänitän puheeni sinulle. Koska olemme ylhäällä kalliolla tuuli tuntuu voimakkaammalta. Kiitos, että saan istua tässä kuitenkin ja kiitos että sinulla on tällainen juurakko, joka kasvaa maata pitkin, kalliota pitkin, kallion päällä ja muodostaa oivan alustan. Tänään on elokuun seitsemäs päivä, on sunnuntai, ja tämä paikka on lähellä Mynämäkeä Saaren kartanon mailla, tai jos ei suoraan Saaren mailla niin Saaren kartanon alapuolella, luonnonsuojelualueella jonka nimi on Silakkari, ei silakka kari vaan Silakkari. Täältä on upeat näkymät, selkäni takana lintulahdelle ja sinä saat nauttia niistä päivittäin. Kävin täällä eilen ja ajattelin, että tämä on aivan mahtava paikka pohdiskella männyn kanssa, enkä tullut ajatelleeksi, että tämä on todella tuulinen paikka. Kun mietin mistä voisin keskustella kanssasi, mieleeni tuli haastattelu, Olga Cielemeckan ja Marianna Szczygielskan, nyt äännän kyllä nimen väärin, kahden puolalaisen tutkijan tekemä haastattelu Catriona Sandilandsin kanssa, joka on amerikkalainen queer-tutkija, veteraanifeministi, joka on kirjoittanut myös ekologisista ja kasveihin liittyvistä kysymyksistä. Se teksti on julkaistu jo vuonna 2019 mutta se tuli mieleeni koska olen täällä Saaren kartanon residenssissä ryhmän kanssa, jonka työnimenä on In Light of Plants eli Kasvien valossa. Ja meidän ohjelmaamme kuuluu huomenna luento, Anna Souterin luento kasveista ja feminismistä tai kasvillisuusfeminismistä, mitenhän nämä erilaiset vegetatiivisuuteen ja vegetaalisuuteen liittyvät sanat oikeastaan pitäisi kääntää suomeksi. Niillä on eri merkityksiä mutta kasvi jotakin, kasvifeminismi. Ja haastattelussa sitä aihetta sivutaan moneltakin suunnalta. Lisäksi siinä mainitaan monia kiinnostavia teoksia, joista vain  osaan olen tutustunut koska kulttuurintutkimus ei ole, puhumattakaan etnobotaniasta siis kansatieteen jo kasvitieteen yhdistelmistä, ne eivät ole minun erikoisalaani. Mutta tietysti joitakin tekstejä tunsin, klassikkoja kuten Michael Marderin teokset tai Anna Tsingin ja Donna Harawayn ajattelun. Ja myös Catriona Sandilandsin mainitseman Michael Pollanin, joka kirjoitti kasveista jo ennen nykyistä niin sanottua kasvikäännettä, ja käänsi ympäri ajatuksen siitä, että me viljelemme kasveja ja hyödynnämme niitä ja ehdottaa teoksessaan, että tietyt kasvit päin vastoin hyödyntävät ihmisiä ja viettelevät ihmiset viljelemään itseään ja levittämään itseään, kuten vaikkapa omena tai peruna tai huumekasvit tai kahvi. En muista mitä muita esimerkkejä hänellä olikaan, ehkä cannabis. Mutta tietysti on mielenkiintosta ajatella, että miten olisi männyn laita. Samalla tavalla kun oli yllätys tajuta, että joillakin alueilla mänty on haitallinen vieraslaji, joka leviää ja syö paikallisen kasvuston elinolosuhteita, niin samalla tavalla on hullua ajatella, että männyt tarvitsisivat ihmisten apua viljelyyn tai leviämiseen. Te olette todella hyviä leviämään aivan itsestänne ja olitte täällä Suomenniemelläkin paljon paljon ennen ihmisiä, luullakseni. Suurin osa männyistä täälläkin on eräänlaisia honkia tai ehkä niitä voisi sanoa jopa petäjiksi, siis korkeita, suoria, kookkaita mäntyjä. Mutta sinä kasvat täällä kalliolla ja muistutat niitä saariston käppyrämäntyjä, joita aivan erityisesti rakastan. Ymmärrän, että tässä ei aina ole kovin hauska asua hienosta näköalasta ja avoimesta valomäärästä huolimatta. Tiedän, että pidät valosta. Hullua sanoa avoimesta valomäärästä, mutta tarkotan sillä, että sinulla ei ole kilpailijoita tässä tai teillä kahdella männyllä ja jälkikasvullanne ei ole muita kamppailemassa valosta. Se mikä haaste jonka, eräs haaste, jonka Catriona Sandilands esittää tutkijoille ja joka tietysti koskee osaltaan myös taiteilijoita, on tarkastella kasveja ei yleisellä tasolla, ei edes lajien tasolla, vaan tietyssä paikassa tiettynä aikana. Ja siihen tekisi mieli lisätä ainakin omalta kannaltani että ei vain tietyssä paikassa ja tiettynä aikana vaan että te olette myös tietynlaisia yksilöitä, joilla on oma elämäntarinanne. Mutta Sandilands  tietysti ajattelee enemmänkin ikään kuin kriittisestä näkökulmasta yrittäen ymmärtää ikään kuin millä tavalla kasvit ja väkivalta, kasvit ja politiikka ja ennen kaikkea kasvit ja kapitalismi liittyvät yhteen. Miten tiettyjä kasveja on tietyissä olosuhteissa hyödynnetty tietyillä tavoilla. Ja siitähän ei pääse mihinkään että männyt ja ihmiset täällä ovat todella olleet läheisessä riippuvuus-suhteessa ja ovat edelleenkin. Metsänviljely on kuitenkin pääasiallinen taloudellinen voimavara mitä Suomessa on, vaikka yhä enemmän ehkä viljellään kuusimetsiä. Mutta mänty on ollut sen kauan aikaa jo sitten, paitsi rakennusaine ja lämmitysaine, koska mäntyhalkoja on toki myös poltettu, niin lähde jopa ravintoon kun aikoinaan tehtiin pettuleipää männyn kaarnan alla olevasta osuudesta. Se ei kyllä ole mitään herkkua varmaankaan eikä erityisen terveellistä. Se on hankala valmistaa niin, ettei siitä ole ihmiselle haittaa, mutta jopa ravintoa on siis saatu männyistä. En tiedä voisiko neulasista keittää teetä. Männyn pihkasta saisi kyllä purukumia, näin minulle on kerrottu. Mutta itse ajattelen, minulla on vaikeuksia ikään kuin vastata siihen kriittisen ajattelun haasteeseen, jota nyt myös taiteilijoille on jo pitkään tarjottu. Siinä tutkijat ovat etevämpiä. Ja pikemminkin ehkä minun olisi syytä varoa, etten sorru samaan kuin mihin nykykapitalismi sortuu. Tai ei ehkä sortua ei ole oikea sana vaan ajattelu, jota se laajamittaisesti hyödyntää eli että kaikesta on otettava irti hyöty mitä niistä saadaan. Tietyssä mielessä kun minä nyt tässä keskustelen sinun kanssasi ja äänitän puheen ja kuvaan yhteisen keskusteluhetkemme minäkin yritän hyödyntää ja ikään kuin ottaa kaiken irti tästä tilanteesta. Ja sehän on tavallaan naurettavaa ja typerää kun pitäisi yrittää keksiä keinoja päinvastoin vastustaa kaiken hyödykkeeksi muuttamista. Enhän tietenkään ajattele tekemiäni videoita tai taideteoksia hyödykkeinä mutta eräänlaista hyödyntämistä sekin on. En kuitenkaan toivo että kokisit tämän minun tapani lähestyä sinua hyödyntävänä tai ainakaan väheksyvänä millään tavalla, koska toivoisin voivani jollakin tavalla toimia vastavuoroisesti. Monet alkuperäiskansojen edustajat ja esimerkiksi Robin Wall Kimmerer, joka on kirjoittanut männyistä ja monista muistakin kasveista oman intiaanitaustansa huomioiden, korostaa nimenomaan vastavuoroisuutta ja kiitollisuutta. Sitä että ei oteta enemmän kuin mitä tarvitaan ja että annetaan jotakin vastalahjaksi. Ja mitä minä sinulle voisin antaa vastalahjaksi, se on hankala juttu. Mutta jollakin tavalla yritän lohduttautua sillä ajatuksella, että vaikka en anna sinulle vastalahjaksi niin laitan jotakin lahjaksi kiertoon ja sinä saat vastaavasti vastalahjasi, et suoraan minulta vaan joltain toiselta oliolta tässä elämän kiertokulussa. Ja se mitä minä voin antaa vastalahjaksi tästä tapaamisesta on tietysti tämä äänitys tai tämä videonauha, jos siitä syntyy jotakin kiinnostavaa jollekin toiselle olennolle. Toinen asia, joka yhtäkkiä muistuu mieleeni siitä haastattelusta on ajatus kompastoitumisesta ja sukulaisuuksista. Koska samalla tavalla alkuperäiskansojen näkökulmasta on tärkeää mieltää, kunnioittaa esi-isiään mutta myös mieltää itsensä tulevaksi esi-isäksi ja minkälainen voisi olla hyvä esi- isä. Ja tämä on tietysti ilmastonmuutoksen takia erittäin ajankohtainen ja tärkeä kysymys: minkälaisen maailman jätämme jälkipolville. Minulla ei ole omia lapsia, joten minulla ei ole suoraan jälkipolvia. Minä en voi olla hyvä esi-isä kirjaimellisessa, tai esiäiti kirjaimellisessa merkityksessä. Mutta siinä kompostointiajatus tuleekin avuksi, koska minäkin tulen kompostoitumaan jollakin tavalla, tuhkana tai matojen ruokana tai miten sitten maadunkaan kun täältä aika jättää, niinkuin suomeksi sanotaan, kaunistellen kuvataan kuolemista. Mutta siis ihmisetkin ovat osa sitä kompostoitumisen kiertokulkua ja toimivat esi-isinä, esiäitinä sillä tasolla. Ja siinä onkin sitten haastetta ajatella, että miten tulisi hyväksi kompostiksi eikä vaikkapa myrkkyjen ja muovien lähteeksi. Mutta ehkä se on liian surullinen ajatus lopettaa tämä keskustelu vaan pikemminkin mietin sitä, että toivottavasti tästä tulee jotakin, jota joku muu voi kuunnella. Ja toivottavasti sinä saat vastalahjaksi ravintoa sienirihmastojen kautta tai lannoitetta linnuilta tai mitä sitten tarvitsetkin, ehtymätöntä valoa auringosta. Kiitos tästä hetkestä, kiitos. 

Päivää mänty, hauska nähdä taas. Tänään on leudompi sää, leudompi tuuli. Linnuista kuuluu enemmän ääntä kuin tuulesta. Ja aurinko paistaa melkein pilvettömältä taivaalta, tai sanoisinko että pilviä on paljon mutta ne ovat pieniä. Nyt on 9.elokuuta, tiistai, ja tulin tapaamaan sinua uudelleen koska enää vain muutamia päiviä minulla on aikaa olla täällä lähistöllä. Luin tänään aamulla kiinnostavan tekstin, joka lähti liikkeelle pavuista, mutta päätyi sitten käsittelemään kasveja yleisemminkin ja mäntypuunahan olet tietysti kasvi siinä missä tässä vieressä kasvavat ruohotkin. Tai suolaheiniä taitavat olla. Siinä kerrottiin tutkimuksista sekä eläinten että kasvien sähköisestä sisäisestä viestinnästä tai oikeastaan kaikkia eläviä soluja koskevasta sähköjännitteestä, toisin sanoin että solun sisäpuolinen ja solun ulkopuolinen sähköjännite on erilainen. Ja ihmiselle ja ilmeisesti monilla eläimillä tämä jännite johtuu natriumsuolojen pitoisuuksista, jos ymmärsin oikein, kun taas monilla kasveilla sama solun ja solun ulkopuolisen jännitteen välinen ero syntyy kalsiumin kautta, en kyllä oikein ymmärtänyt että miten. Mutta siis sä samalla tavalla kuin ihmisen hermot ja yleensä viestintä, solujen välinen viestintä tapahtuu tämmöisen sähkölatauksen muuttumisella elikkä että solujen sisään päästetään positiivisesti latautuneita ioneita, vai mitä ne sitten ovat, ja sitten soluseinämä taas sulkeutuu ja tämä ikään kuin aallon lailla siirtyy solusta toiseen tämä latauksen muutos. Niin vastaavalla tavalla tällaista latausten muutosta tai siirtymää tapahtuu kasveilla ja myöskin bakteereilla ja kaikella elollisella. Erityisesti mieleeni jäi ajatus siitä, että jos tämän lataus ikään kuin nollautuu elikkä solun sisäisen ja solun ulkopuolisen latauksen välinen ero katoaa, niin se on samalla merkki siitä, että elämä katoaa. Elikkä se latauksen ero ja jatkuva vaihtelu ja muutos on se mikä on tunnusomaista elämälle. Mutta heidän näkökulmastaan kiinnostavaa oli nimenomaan se, että että että samantyyppiset sähköreaktiot, jotka aiheuttavat, jotka toimivat esimerkiksi ihmisten aivoissa ja joita aistiärsykkeet tuottavat tai muistot tai aikaansaavat, toisin sanoin että ihmisen aivotoiminta perustuu näihin sähköimpulsseihin, niin vastaavan tyyppisiä impulsseja, ei samanlaisia mutta vastaavan tyyppisiä sähköimpulsseja on havaittavissa kaikilla kasveilla ja elävillä olennoilla. Ja silloin tietysti herää kysymys siitä että jos ihmisen mieli, myös tietoisuus, mutta mieli ja aivotoiminta, ja kasvien sähköinen toiminta muistuttavat toisiaan niin paljon, eroista huolimatta, voitaisiinko sillon puhua kasvien mielestä. Ja nämä tutkijat jättivät kysymyksen avoimeksi mutta totesivat kuitenkin, että sitä ajatusta on turha sulkea pois, koska nykyään on jo tavallaan tieteellisti todennettu, että kasvit muistavat ja oppivat ja tekevät päätöksiä suhteessa siihen informaatioon, mitä ne keräävät ympäristöstään ja niin poispäin. Tietysti ihmisenä minä en pidä ajatuksesta, että koko mieleni, koko muistini, koko se mitä miellän itsekseni olisikin vain sähköreaktioita. Mutta ehkä luultavasti samalla tavalla sinä mänty pitäisit sitä hulluna ajatuksena, että sinun olemassa olosi keskeinen ulottuvuus olisi nimenomaan sähköimpulssien liike solusta toiseen. Mutta sen sijaan, että ajattelisi tätä ikään kuin jonkinlaisen reduktionismina, että yritetään selittää elämä jotenkin kemian tai biokemian tai fysiikan avulla, niin ehkä pikemminkin voisi ajatella, että se samalla muistuttaa meitä siitä, että mieli tai järki tai 'mind', ehkä mieli on paras käännös, on olemassa joka paikassa, kaikkialla. Se ei ole vain ihmisten ominaisuus tai korkeampien eläimien tai nisäkkäiden ominaisuus, vaan se on kaikessa elollisessa läsnä. Ja kuka tietää missä se elollisen ja elottoman raja kulkee, mutta kiinnostava ajatus oli se, että yksi raja on tuo sähköisen jännitteen puuttuminen. Oli aika hurjaa siirtyä tällaiseen, hetkinen, mikä se olikaan, samalla tavalla kun puhutaan biomista, tai esimerkiksi ihmisen mikrobiomista, niistä mikrobeista jotka asustavat meissä ja esimerkiksi suolistossamme, niin puhutaan elektromista elikkä että tietyllä oliolla on tietynlainen ikään kuin sähköjännitteinen kenttä tietyssä tilanteessa ja, elektromi, 'electrome'. Ja siinä on jotain viehättävää ajatuksena tietysti, mutta ennen kuin luin tämän tekstin niin eilen selailin kiinnostavaa artikkelia, joka oli maantieteilijän kirjoittama. Siis tavallaan jos tämä sähköimpulssien tutkiminen papujen avulla oli mikro perspektiiviä solujen tasolla niin maantieteilijöiden kasvimaantiede on eräänlaista makrotasoa ainakin näin planeetan näkökulmasta. Ja se oli sikäli kiinnostava teksti, että siinä ikään kuin yritettiin yhdistää sitä tutkimusta mitä on tehty maantieteen piirissä nimenomaan kasvia koskien, puutarhanhoitoa, vieraslajien leviämistä ja vastaavia kysymyksiä. Ja toisaalta mitä on tehty kriittisen kasvitutkimuksen piirissä, joka usein on filosofisemmin tai humanistisemmin tai kulttuurintutkimuksen tapaan suuntautunutta. Siitä jäi mieleeni joku lause, jossa puhuttiin tavallaan, jonka lähtökohtana oli ikään kuin [ajatus] kaupunkiluonnon ja maaseutuluonnon eroavuuksista, mutta jossa päädyttiin toteamaan, että tavallaan kaikkia kasveja koskee eräänlainen jännite, siis nyt ei sähköjännite vaan niinkun ajatuksellinen jännite, yhtäältä paikkaan kuulumisen ja paikkaan sitoutumisen ja toisaalta ympäristön luomisen ja muokkaamisen välillä. Koska tietyssä mielessä sinäkin tässä kasvaessasi kalliolla ja levittäessäsi juuresi kallion pintaa pitkin etsiessäsi tukea erilaisista koloista ja olet ikään kuin ympäristösi tuote. Olet tämän paikan muotokuva, niin kuin Craig Holdrege ehkä sanoisi, elikkä todennut omassa ruumiissasi tämän paikan ja oman elämänhistoriasi tässä paikassa. Mutta samalla kuitenkin muokkaat ympäristöäsi koko ajan, ei vain tässä paikallisesti pudottamalla neulasesi ja käpysi ja  tavallaan tarjoamalla rakennusainetta humusta varten, vaan myöskin tuottamalla happea paljon laajemmalle alueelle ja totta kai tarjoamalla leposijan linnuille tai ravintoa oraville ja vaikka mitä. Mutta siis, kuten Emanuele Coccia on todennut, kasvit luovat maailmansa, niinkuin kaikki elolliset, elikkä tämä jännite ikään kuin paikan ilmentämisen ja maailman luomisen välillä on kiinnostava. Eikä vain männyn kannalta, vaan tietysti meidän ihmisten kannalta myöskin, vaikka helposti unohdamme oman paikallisuutemme ja paikkasidonnaisuutemme. Hullua tulla tänne sinun luoksesi istumaan ja luennoimaan siitä mitä olen juuri lukenut sen sijaan että kuuntelisin mitä sinulla on minulle kerrottavaa. Mutta täällä tuntuu olevan nimenomaan linnuilla paljon kerrottavaa, ehkä ne valmistautuvat syysmuuttoihin jo. Samassa artikkelissa muuten, jossa puhuttiin siitä elektromista ja sähköjännitteistä korostettiin myös sitä, että kasveilla ja siten myös teillä männyillä ei ole pelkästään erittäin tarkka näköaisti, te aistitte hyvin erityyppiset valon suunnat ja valon värisävyt ja niin poispäin, vaan te myös kuulette. Ja se onkin arvoituksellista että miten te kuulette, värähtelyinä tietysti, ihmisen korvakin värähtelee, mutta, elikkä että se on jo todennettua että kasvit myös kuulevat. Joten jossakin mielessä luultavasti kuulet myös minun puheeni. Tänä aamuna kun istuin ja esiinnyin kameralle toisen männyn kanssa  noin puolisen kilometriä täältä sisämaahan päin, jalkojeni, säärilläni kiipeili pieniä ötököitä, muurahaisiakin pienempiä. Ja mietin silloin, että onkohan sinun suhteesi minuun kun minä roikun oksallasi samanlainen kuin minun suhteeni noihin pieniin ötököihin, jotka tuskin aistin mutta kuitenkin silmilläni näin. Elikkä toivottavasti sinulle ei ole sen enempää haittaa minusta kun nojailen sinuun tai tässä kun nyt istun juurakollasi kuin minulla on siitä että muurahainen kipittää kenkäni päällä. Kiitos joka tapauksessa tästä taas keskusteluhetkestä, vaikka tämä on tällaista monologia, mutta ihanaa että jaksat kuunnella minua ja... kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivottavasti nautit loppupäivästä ja kiitos.

Tervehdys mänty, hauska nähdä taas, ja ehkä viimeistä kertaa ainakin vähän aikaan. Tänään tuulee taas vähän enemmän, joten yritän suojata mikrofonia parhaani mukaan. Tänne tullessani mietin metsää, koska keskustelimme siitä, metsästä käsitteenä mutta myös eräänlaisena kattokehyksenä erilaisille kiinnostuksenkohteillemme työryhmän kanssa jonka kanssa olen täällä viettänyt aikaa. Mutta samalla ajattelin sinua, koska sinä kasvat ikäänkuin metsän reunalla. Vaikka näyttää siltä, että sinä ja kumppanisi olette täällä yksin kalliolla, juurenne levittäytyvät kyllä naapureihin tässä muutaman metrin päässä, josta alkaa varsinainen metsä. Ja metsässä kasvaa ensin joitakin koivuja ja toisia mäntyjä, mutta sitten valtaosa puustosta on itse asiassa vanhoja kuusia. Eikä metsä ole kovin laaja, se on itse asiassa tämän kallion ympärille kasvanut. Muu osa onkin sitten peltoa ja rantaniittyä, joka nyt on täynnä, täynnä hanhia, ja monia muitakin lintuja. Ne ovat oudon hiljaisia tänään, tai sitten tuuli tulee suunnasta joka ei tuo niiden ääntä tänne. Metsä on sikäli kiinnostava, että mieleen tulee Greta Thunbergin sosiaalisessa  mediassa lanseeraama iskulause, en tiedä onko se häneltä kotoisin mutta hänen kauttaan siihen törmäsin, että metsää ei voi luoda. Voi istuttaa puita, mutta metsä on jotakin joka kasvaa ajan kanssa itsestään ja se on tietyllä tapaa korvaamaton jos sen tuhoaa. Tottakai metsän voi kuvitella syntyvän uudestaan, mutta se vie aikaa. Mutta tiedämme toki, että ilman puita ei ole metsää ja Suomessa aina varoitetaan, että pitää varoa ettei sokeudu, eikä näe metsää puilta. Mutta minä olen aina ajatellut että me olemme sokeutuneet niin, että näemme vain metsän emmekä puita. Näemme vain resurssin emmekä niitä eläviä olentoja, jotka sen muodostavat. Mutta tietyllä tapaa sinä olet tietysti itsessäsikin jo monikollinen, ilmeisesti, joten tietyllä tapaa ehkä hullua että puhuttelen sinua sinuna, vaan minun pitäisi ehkä sanoa te. Mieleeni tuli moniakin kysymyksiä juuri tästä puhuttelemisesta, koska sain eilen illalla palautetta vanhasta tekstistä, oikeastaan videoesseestä, joka on rakennettu männylle kirjoitetun kirjeen ympärille, kirjeen, jonka kirjoitin marraskuussa kaksi vuotta sitten Örön saarella, männylle siellä, ja vielä englannin kielellä. Ja siinä kirjeessä pohdin juuri tätä sanojen kohdistamisen ajatusta, että mitä se tarkoittaa, että nyt puhun sinulle. Tavallaan sinun kanssasi kylläkin, mutta tämähän on sinulle puhumista koska sinä et vastaa minulle tällä kielellä, jota minä nyt käytän. Ja on hyvin epätietoista vastaatko oikeastaan tai yritätkö vastata millään kielellä. Voihan olla että yrität ja minä vaan en kuule, koska olen niin uppoutunut omaan puheeseeni ja omiin ajatuksiini. Mutta paitsi tämä ikäänkuin... ja niin, se ajatus siitä, että puun, siis sinun sinun puhuttelemisesi olisi jotenkin reilumpi tapa lähestyä sinua kuin että puhuisin sinun nimissäsi tai puhuisin sinusta muille, tai ikäänkuin ottaisin, esiintyisin sinuna, kuten esittävissä taiteissa joskus tehdään. Mutta tietysti puhuttelemisessa on omat ongelmansa. Tavallaan se, että puhuttelen sinua on klassinen esimerkki jota filosofi, aikanaan paljon lainattu filosofi Martin Buber käyttää esimerkkiä puun kohtaamisesta. Voiko puun kohdata sinuna eikä jonakin esineenä, siis oletko sinä vai oletko se. Ja kun  minä käytän sinusta pronomiinia sinä ja yritän ajatella, että puhuttelen sinua, luon ikäänkuin meidän välillemme minä-sinä -suhteen, joka on vastavuoroinen jo perusolemukseltaan. Tätä ajattelua jatkaa toinen juutalaisfilosofi Erazim Kohak, joka ilmeisesti osittain analyyttisen filosofian hengessä, kielifilosofian hengessä puhuu siitä, että mitä on puhua puille ja miksi se on tärkeää filosofisesti. Ja hän korostaa sitä, että tapamme puhua asioista vaikuttaa siihen, miten me ymmärrämme asiat. Elikkä jos puhumme männyistä elävinä olentoina suhtaudumme niihin toisin, ja elollisiin olentoihin yleensä toisin kuin jos puhumme niistä biologisina mekanismeina tai kemiallisina prosesseina tai ympäristöönsä automaattisesti reagoivina organismeina tai mitä nyt sitten tapoja halutaankaan käyttää. Toisin sanoen hänen pointtinsa on, että on merkitystä, on väliä sillä miten me puhumme. Ja sehän tietysti on aika järkeenkäypä ajatus koska kieli muokkaa ajatteluamme niin vahvasti. Mutta siihen sitten tekisi mieli lisätä, että kyllä, sillä on väliä mitä me puhumme, mutta yhteys meidän välillämme, siis sinun välilläsi mänty, ja minun välilläni, joka tässä nyt nisäkkäänä istun, ei ole pelkästään symbolisella sanojen tasolla, vaan me olemme yhteydessä myös ruumiiden välisesti tai yliruumiillisesti, 'trans-corporeally' niinkuin Stacy Alaimo sanoisi, feministi ympäristötutkija joka luo termin ruumiiden välinen tai 'trans-corporeal' juuri kuvaamaan sitä ajatusta että meillä ei ole tiukkoja rajoja, me olemme läpäiseviä. Happimolekyylit ja hiilidioksidimolekyylit ja radioaktiiviset aallot, kaikki, eikä pelkästään molekyylitasolla vaan mikrobit ja elolliset oliot, me vaihdamme niitä keskenämme. Emme ole ikäänkuin eristäytyneitä ympäristöstä vaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Ja se tarkoittaa sitä, että meillä on myös ikäänkuin materiaalinen yhteys. Vaikka tässä nyt puhun kanssasi mutta hengitykseni kautta ja sinun hengityksesi kautta ja tämän tuulen kautta me vaihdamme kemiallisia osatekijöitä koko ajan. No juurihan vetosin siihen, että Kohakin mielestä meidän ei pitäisi yrittää puhua välttämättä kemikaalitasolla tai molekyylitasolla tai ymmärtää yhteyttämme ainoastaan sillä tasolla vaan nähdä myös kielen symboliset merkitykset. Mutta ne eivät tietenkään sulje toisiaan pois. Olennaista on kuitenkin se, että se että tässä istun sinun luonasi ei ole pelkästään symbolista vuorovaikutusta tai ikäänkuin ajatuksen tasolla tapahtuvaa lähestymistä vaan myös materiaalista ja siinä mielessä faktista vuorovaikutusta. En tiedä, keskusteluissamme puhuimme myös ikäänkuin metsän parantavista voimista, jotka ovat nyt paljon puheen alla. Ja mieleeni tuli silloin ajatus siitä, miten ennen vanhaan sanatoriot, tuberkuloosiparantolat rakennettiin mäntymetsiin. Eli voihan olla, että tässä kun hengitän paitsi mereltä tulevaa raikasta ilmaa myös sinun puhdistamaasi ja kemiallisilla yhdisteillä kyllästämääsi ilmaa sillä on minun hengitykseeni parantava vaikutus. Nyt näen että tänne on tulossa muitakin ihmisiä ihastelemaan maisemia joten ehkä päätän keskustelumme tähän ilman että olen antanut sinulle ensimmäistäkään suunvuoroa. Anteeksi tämä tökeryyteni mutta kiitos siitä, että taas kuuntelit minua. Ja kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Kiitos.