Päivää mänty, tervehdys tänä tuulisena sunnuntaipäivänä. Nyt todella tuulee. En tiedä miten voisin suojata mikrofonia tuulenpuuskilta. Pyryttää lunta ja on aika kylmä. Tämä on ensimmäistä kertaa kun tapaamme ja pahoittelen että tulin näin kömpelösti sinun luoksesi mutta tuulella on osuutensa asiaan. Haluaisin keskustella sinun kanssasi tulevana vuonna silloin tällöin ja ajattelin, että voisin ensin esittäytyä. Siis en ole täällä Mustikkamaalla tutustunut yhteenkään mäntyyn, mutta olen keskustellut monien mäntyjen kanssa muun muassa Kaivopuistossa ja Seurasaaressa ja Harakan saarella. Mutta nyt minä näen tästä mikrofonista, että on hyvin epätodennäköistä että mitään tulee kuulumaan tästä, joten se voi olla että minun täytyy tulla sinun luoksesi uudestaan ja tämä on vaan tämmönen ensimmäinen yritys. Mutta kiitos kuitenkin ja nähdään pian taas ja toivottavasti pääsemme tutustumaan hiukan leppoisammissa kuvioissa.
Tervehdys mänty, puhuttelen sinua nyt vähän etäämpää koska tuuli on kova, puuskainen. Luntakin pyryttää, muttei kovin pahasti. Tervehdys sinulle täällä Mustikkamaan uimarannan reunalla. Kasvat yksin tässä kalliolla sopivasti keskustelukumppaniksi. Toivottavasti sinulla ei ole mitään sitä vastaan, että tulen luoksesi silloin tällöin. Olen jutellut monien mäntyjen kanssa sekä Kaivopuistossa että Harakan saarella ja myös Seurasaaressa ja muuallakin Örössä ja Tukholmassa ja vaikka missä, mutta nyt en ole pitkään pitkään aikaan keskustelut yhdenkään männyn kanssa suomeksi ja haluaisin yrittää sitä. Ja ajattelin, että olisin erittäin kiitollinen jos sinä suostuisit olemaan minun keskustelukumppanini. Tänään minulla ei ole mitään oikeastaan muuta erityistä kun juuri tämä pyyntö ryhtyä keskustelemaan kanssasi, mutta mieleeni tuli kyllä eilen iltaisessa konsertissa kuulemani pohdinta komposition ja improvisaation eroista. Ja siitä, miten tuntuu hassulta että monet muusikot jotka improvisoivat kuitenkin pyrkivät luomaan ikään kuin komposition omaisen vaikutelman. Ja mikä olisi sitten se komposition vastakohta. Ja minulle tuli heti mieleen että tämä komposition ja improvisaation ristiriita on myös näissä keskusteluissa mäntyjen kanssa, koska tavallaanhan on kyse hyvinkin konventionaalisesta kompositiosta: siis ensin tervehdin sinua ja sitten kerron sinulle kuulumiset ja sitten kiitän sinua ja toivotan sinulle hyvää jatkoa. Mutta toisaalta minulla ei useinkaan ole minkäänlaista aavistusta siitä, mistä haluaisin sinun kanssasi keskustella. Esimerkiksi tällä kertaa en tiennyt etukäteen mitään muuta kuin että haluaisin mainita tämän komposition ja improvisaation välisen jännitteen. Mutta tietyssä mielessä puhuminen on aina sekä että, koska kieli on ikään kuin rakenteeltaan, edellyttää, lauseet ovat kompositioita omalla tavallaan. Mutta silti ikään kuin puhuminen ilman paperia, ilman suunnitelmaa, ilman erityistä aihetta edes, välttämättä on improvisointia. No, tämä nyt vaan tällaiseksi alkajais-miettelykseksi ja toivottavasti - en halua pitkästyttää sinua heti kättelyyn - mutta toivottavasti tapaamme pian uudestaan vähän rauhallisemmissa merkeissä niin että pääsen paremmin lähellesi myöskin. Mutta kiitos kuitenkin tästä ensimmäisestä kokeilusta ja kaikkea hyvää talven jatkoa, kevättä kohti. Hei hei.
Päivää mänty, hyvää sunnuntai päivää ja hyvää uutta lohikäärmeen vuotta. Eilen oli uusikuu ja myös uusi vuosi kiinalaisen kalenterin mukaan ja varmaan muidenkin aasialaisten, korealaisen ja vietnamilaisen, japanilaisesta en itse asiassa tiedä. Elikkä nyt elämme siis lohikäärmeen vuotta. Minä olen itse vuohi tai lammas mutta, enkä usko että lohikäärmeen vuodella on kovin suurta vaikutusta, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Ja ainakin vuoden tunnelman pitäisi olla toinen kuin nyt juuri päättyneen jäniksen vuoden. Hauska nähdä sinut taas. Kun täällä kävin ensimmäistä kertaa oli vielä pahempi tuuli kuin nyt ja lunta oli enemmän niin että kalliosta ei näkynyt juuri mitään. Istun nyt selkä tuuleen, jotta saisin suojattua vähän mikrofonia mutta luulisin että tämä ei ole yhtä paha kuin viimeksi. Hauska nähdä siis taas. Tänään on vaalipäivä, presidentinvaalien loppu-vaalien päivä ja totta kai minäkin olin äänestämässä tässä aamulla mutta toisella puolella kaupunkia. Sinänsä vaalitulos on aika odotettavissa jos näin voi sanoa mutta tota, eihän sitä koskaan tiedä. Eilen olin katsomassa elokuvan Kuolleet lehdet, Aki Kaurismäen paluu elokuvan pariin tai comeback jos nyt näin voi sanoa ja tota, se oli aika outo kokemus. Sinänsä en ole nähnyt niin paljon elokuvia mutta olen nyt antanut itselleni tehtävän että yritän kerran viikossa osallistua jonkinlaiseen kulttuuri-rientoon toisin sanoen nähdä elokuvan tai teatteri- tai tanssiesityksen tai konsertin tai jotakin. Ja viime viikolla se nyt sitten oli se viime hetkellä lauantai-iltana Kuolleet lehdet. En ollut niin hirveän innostunut siitä, se tuntui jotenkin tavallaan no, menneen talven lumilta. Toki siinä oli ajankohtaisia teemoja visuaalisestikin koska oli kuvia Kruunuvuoren siltojen työmaalta Hakaniemestä, hienojakin kuvia. Ja sitten tietysti koko ajan eri kohtauksissa radioista kuului tietoja Ukrainan sodasta. Mutta muuten se oli ikään kuin sellainen menneiden aikojen elokuva ja näyttelijätkin olivat vanhempia kuin tavallisesti, tai avustajat, baarien yleisö. Mutta toki se dialogi tai vuorosanat oli, olivat yhtä hauskoja kuin aina ja jotenkin vieläkin kirjallisempia kuin mitä muistin aiemmista elokuvista. Pääosan esittäjät vaan olivat nuorentuneet. Tietysti ajattelin, muistelin Matti Pellonpäätä ja Kati Outista. Alma Pöysti on kyllä aika erilainen tyyppi mutta hieno näyttelijä hänkin, ja itse asiassa tämä uusi miespääosan esittäjä jonkan nimen olen unohtanut [Jussi Vatanen] muistutti tietyssä mielessä Pellonpäätä. No, ei ollut tarkoitus ruveta kertomaan sinulle elokuva-kokemuksistani, päinvastoin minun piti kertoa kokemuksistani Oslossa, josta palasin siis eilen, varhain eilen aamulla. Ja siellä Oslon yläpuolella rinteessä olevassa konferenssikeskuksessa nimeltään Soria Moria, joka on ilmeisesti jonkinlainen satulinna tai Shangri-La tai jotain vastaavaa, niin siellä vietimme kolme päivää norjan tohtoriopiskelijoiden kanssa ja pohdimme dokumentaatiota ja jakamista, documentation and sharing, ja myöskin metodeja taiteellisen tutkimuksen kohdalla. Ja Norjassa ohjelma on aika jännä koska se on niin vahvasti painottunut nimenomaan taiteellisiin projekteihin ja ikäänkuin tutkimusnäkökulma on toissijainen, ainakin tämmönen perinteinen akateeminen tutkimusnäkökulma. Mutta siellä oli tietysti paljon kiinnostavia alustuksia ja keskusteluja. Ja erityisesti jäi mieleeni erään koreografin maininta siitä, miten - siis hän työskentelee eri tavalla vammaisten tai liikunta- tai muu aistirajoitteisten taiteilijoiden kanssa ja pohti paljon saavutettavuusnäkökulmia. Mutta hän puhui myös ikään kuin uusien, siis se ei ollut hänen pääasiansa mutta se vaan kiinnosti minua, uusien muistojen luomisesta. Että kysymys on ikään kuin esimerkiksi osittain traumaattisten muistojen ikään kuin uudelleen luomisesta siis uusina, parempina muistoina. Mutta tietysti eräänlainen uusien muistojen luominen on taiteen tehtävä yleisemminkin. Ja minä jotenkin innostuin siitä sitten kun tajusin sen, koska teetin heillä siellä myös lyhyen tehtävän. Istuimme kaiket päivät sisällä mutta sitten yksi tehtävä oli mennä ulos ja etsiä puu ja haastatella puuta. Ja sitten he palasivat takaisin ja kertovat mitä olivat kokeneet ja niin poispäin. Ja tavallaan tajusin, että tämä ikään kuin haaste haastatella puuta tarkoitti samalla myös niinkun uuden muiston luomista. Nyt he kaikki ovat yrittäneet haastatella puuta, varmaan luultavasti ensimmäistä kertaa elämässään. Ja samalla tavalla niinkun minä tässä nyt istun sinun kanssasi, niin vaikka tämä ei ole samalla tavalla uusien muistojen luomista muuta kuin minulle, ja oikeastaan minulle tämä ei ole enää uusi muisto koska olen istunut aika monen männyn kanssa juttelemassa jo, mutta se on kuitenkin eri asia kuin ikään kuin matkamuistojen taltioiminen, niin kuin aikaisemmin ajattelin. Kun työskentelin, kuvasin toistuvasti samaa maisema Harakan saarella niin ajattelin että tein sillä tavalla matkamuistoja tai muistoja siitä, miltä maisema näytti vuosituhannen alussa sillä alueella. Ja toki tästäkin tulee eräänlainen matkamuisto koska kuvaan ja äänitän tämän keskustelumme, mutta silti jotenkin ajatus siitä että kysymys on uusien muistojen, tai uusien mahdollisten muistojen luomisesta tuntuu paljon jännittävämmältä. Mutta tietysti se tapahtuisi paremmin nimenomaan tällaisten yhteisten harjoitusten tai työpajojen avulla eikä niinkään minun tai meidän tämmöisen kahdenkeskisen olemisen kautta. No, oli miten oli, mutta tämmöisiä kuulumisia siis sieltä Oslosta. Mitä muuta tähän nyt osaisin sanoa muuta kuin että kevättä kohti mennään. Nyt alkaa jo olla valoisampaa, kello on, niin, mitähän se on, se kohta lähenee kolmea ja vielä on aika valoisaa. Elikkä kun tapaamme seuraavan kerran toivon mukaan osa lumestakin on jo sulanut mutta ei tiedä miten tässä vielä käy. Ainakaan nyt ei tunnu lämpimämmältä vaikka valoa on enemmän. Kiitos kuitenkin tästä juttuhetkestä ja hauska tutustua taas vähän lähemmin. Nähdään taas ja voi hyvin.
Päivää mänty, hauska nähdä taas, kolmatta kertaa. Nyt on maaliskuun toiseksi viimeinen päivä ja ajattelin, että voisin tulla luoksesi kerran kuussa, joten nyt on aivan viimeinen hetki tässä kuussa. Ja kevät on jo pitkällä, ihana auringonpaiste. Vielä on jäätä mutta se on kovasti, kovaa vauhtia sulamassa. En oikein tiedä mistä päin tuulee että miten tätä mikrofonia suojaisi. Tällä kertaa kömmin ikään kuin syliisi tällä tavalla kokonaan niin että minulla ei ole jalat maassa ollenkaan ja se on tietysti hauskaa. Äsken kameran luona oli nuori pariskunta, istui penkillä, ja rauhotin heitä että kerron kyllä kun alan kuvaamaan, ettei heidän juttunsa tule mukaan kuvaan, mutta sitten he päättivät kuitenkin lähteä pois. Mutta tietysti sinne penkille voi tulla joku toinen puhumaan kun istun täällä sinun sylissäsi. Se mistä ajattelin tänään jutella kanssasi on semmoinen asia kun villiinnytys. Tarkistin, että tämä on se oikea suomen kielen käännös. Kysymyksessä on englanninkielinen termi Rewilding ja siitä kiinnostuin koska satuin lukemaan tai kuuntelemaan Isabella Tree nimisen naisen kirjoittamaan kirjan Wilding, joka on itse asiassa varsin tunnettu kirja, jossa hän kertoo kokemuksistaan brittiläisen, siis englantilaisen, ison maalaistalon tai kartanon maiden uudelleen villiinnyttämisestä, tai siis jättämisestä kesannolle, jos näin voi sanoa, mutta ei pelkästään kesannolle vaan myöskin ikään kuin nautakarjan tuomista paikan päälle, joka sitten pitäisi aluetta avoimena. Siis sellaisen nautakarjan, sekä puolivillejä hevosia että ikään kuin puolivillejä, no siis lehmiä, jotka pystyvät olemaan ympäri vuoden ulkona. Ja muitakin ikäänkuin tämmöisiä ennallistamis-toimenpiteitä. Mutta toisin kun ennallistaminen, jossa pyritään palauttamaan joku tietty ekosysteemi johonkin tiettyyn aikaisempaan vaiheeseen, eli jossa se lopputulos on ennalta määrätty mihin pyritään, niin tässä tapauksessa pyrkimyksenä on palauttaa alue siinä mielessä luonnontilaa muistuttavaan tilaan, että luonnolliset prosessit sitten käynnistyvät ja tuottavat sen mitä ne tuottavat. Ja se on tietysti jännittävää, koska se voi tuottaa ryteikköitymistä ja pusikoitumista ja kaikenmaailman ikään kuin ensi näkemältä ei-toivottuja tuloksia. Ja hän kirjoittaa siitä, miten paljon itse asiassa vastustusta hei saivat naapureiltaan, jotka kokivat että perinteinen maisema tuhottiin ja niin pois päin. No tästä Isabella Treen kirjasta innostuneena - ja hän kuvaa siis yksityiskohtaisesti sitä, miten erilaiset perhoset ja hyönteiset ilmaantuivat sinne ja miten linnut alkoivat pesiä, erittäin harvinaisetkin linnut alkoivat pesiä siellä ja koko pitkää prosessia, mutta siitä innostuneena päädyin sitten tutustumaan toiseen kirjaan, joka oli kahden, muistaakseni kahden britin vai oliko se amerikkalaisen miehen kirjoittama ja ikään kun tieteellisempi tai populaaritieteellisempi, jonka nimi oli Rewilding, eikä Wilding niinkuin Isabella Treen kirja. Ja siinä kerrottiin, että tämä Rewilding tai villiinnytys, niinkuin se ilmeisesti virallisesti suomeksi käännetään, niin se on saanut hyvin erityyppisiä muotoja ja lähtenyt liikkeelle niin kun erityyppisistä lähtökohdista eri puolilla maailmaa. Klassinen esimerkki on Yellowstonen kansallispuisto, jonne siis palautettiin susia ja tämä vaikutti koko siihen ekosysteemiin ja kiertokulkuun koska ne sitten pitivät kurissa peuroja, jotka sitten mahdollistivat tietyn tyyppisen kasvillisuuden elpymisen ja niin edespäin. Ja ymmärsin myös, että tämmönen villiinnytys voi sisältää myös arveluttaviakin puolia, esimerkiksi se, että koska siinä ikään kuin ekosysteemiä ajatellaan funktionalistisesti että esimerkiksi jollekin saarelle palautetaan, ei palauteta sieltä sukupuuttoon kuollut eläin vaan päinvastoin tuodaan sinne joku toinen eläin, joka ikään kun täyttää vastaavan nischin. Ja se on tietysti pelottavaa kun ihmiset kuvittelevat, että he voivat sillä tavalla suunnitella ja luonnostella luonnon kanssa. Mutta periaatteessa siis tämä villiinnytyksen idea on se, että annettaisiin luonnon --[tuuli peittää]-- En tiedä miten tämä sinua kiinnostaa, kun tässä ihan ilman villiinnytystäkin kasvat, mutta siis keskeinen ajatus puiden kannalta on se, että - ja se tuli erityisesti esiin siinä Isabella Treen kirjassa, että saattaa olla että kaikkialla Euroopassa esimerkiksi tämmönen Closed Canopy Forest elikkä siis tiivis metsä ei suinkaan ole ollut se alkuperäinen maastomuoto. Vaan koska on ollut suuria kasvissyöjiä, siis biisoneita ja härkiä ja villihevosia ja villilehmiä, niillä on nimikin en muista mikä siis tämä alkuhärkä oli nimeltään, niin ne ovat saattaneet hyvinkin pitää maisemaa osittain avoimena, ja ovat omilla jätöksillään mutta myös kuopimisellaan ja vastaavalla tarjonneet elinolosuhteet monenlaisille eliöille. Toinen tämmöinen avainlaji, jonka palauttamisesta Britanniaan, joka on siis, se on sieltä kuollut sukupuuttoon ja se kyllä viihtyy Ranskassa ja Saksassa ja muualla mutta ei Britanniassa vielä, muuta kuin muutamina ikään kuin epävirallisina kokeiluina, on piisami, siis vesirotta, joka rakentaa patoja ja on varsinainen maisema-arkkitehti. Tässä villiinnytysajatuksessa minusta kiinnostavin on se kysymys siitä, yhtäältä siitä ettei keskitytä tiettyyn lajiin, uhanalaiseen lajiin ja sen ylläpitämiseen tai suojelemiseen tai olosuhteiden muokkaamiseen niin, että se pysyisi hengissä, vaan ajatellaan - voi nyt kyllä tuulee. No niin, siis eli ei fokusoida pelkästään ikään kuin suojelemaan jotain tiettyä lajia, vaan pyritään ikään kuin saamaan aikaan toimiva ekosysteemi. Ja samalla tavalla ei myöskään ajatella, että palautetaan tietty ekosysteemi johonkin tiettyyn aikaisempaan malliin, joka ikään kuin ajatellaan että on se ihannemalli, vaan tarjotaan sille ekosysteemille mahdollisuus kehittyä ja muuttua ja päättää itse ikään kuin miten se haluaa ratkaista ongelmansa. Ja sehän tietysti tarkoittaa sitä, että se on pelottavaa kaikkien suunnittelijoiden ja insinöörien näkökulmasta, koska ei voi tietää mitä tapahtuu. No, en tiedä miten tätä voisi soveltaa tähän suomalaiseen metsäkeskusteluun, mutta tuota, ehkä se on pikemminkin niin että kun meillä on ne viljelymetsät, joita sitten hoidetaan ja joiden ennallistaminen ei olekaan niin kovin helppo juttu, niin pikemminkin niin päin, että yritettäisiin varjella niitä vähäisiä ikään kuin luonnonmetsiä mitä meillä vielä on jäljellä. Mutta tietysti erilaiset tuhoutuneet ja saastuneet ympäristöt, niin niiden, pyrkimys ennallistaa ne tavalla tai toisella tai villiinnyttää ne nimenomaan eikä ennallistaa, mutta siinä mielessä villiinnyttää luonnontilaan, ennallistaa ikään kuin vapauteen, niin se voisi olla kiinnostava kokeilu, vaikka vaikka siinä voisi sitten olla järkyttäviä välivaiheita. Mieleeni tulee esimerkiksi Koivumäessä maalla kokemus siitä, miten vanha, vanha, vanha koivu kaatui myrskyssä ja kaatoi jopa viereisen vanhan tammen, mikä on aika hurjaa, ja totta kai sillon koko mikroilmasto näiden kahden vanhan puun ympärillä muuttui täysin, ja siitä tuli ikään kuin kostea pöpelikkö ja valtavasti nokkosia ja muuta, jotka sitten olisin mielelläni niittänyt pois, koska se näytti niin kamalalta. Mutta tietysti ajan mittaan siihen sitten tulee myös puita, tai on tullut jo puita, sekä koivuja että pihlajia, siis ajan myötä ikään kuin se ympäristö itse päättää ja reagoi siihen, että miten tästä eteenpäin. No ei minulla oikeastaan muuta. Minä tiedän että nyt sinulla alkaa kova kasvukausi. Olet tietysti kasvanut koko talven toisin kuin lehtipuut mutta nyt kun valoa on valtavat määrät ja tulee lämpimämpää, niin nyt on aika sitten yhteyttää ja kerätä talven varalle muonaa. Sinä olet niin kovin pieni ja kitukasvuinen tässä rannalla ja altistut tuulelle ja varmaan sitten merivedellekin kun tulee nousuvesi, mutta toivon sinulle kuitenkin kaikkea hyvää ja pahoittelen tätä valtava puhetulvaa jonka olen sinun oksillesi valuttanut ja myös tätä tuulta joka aika hankalasti peittää puheeni luultavasti. Mutta oikein hyvää pääsiäistä sinulle ja kiitos tästä juttuhetkestä. Voi hyvin.
Tervehdys mänty, päivää mänty. Hauska nähdä sinut aurinkoisella säällä. Tosin nyt tuulee, mutta silti on ihanaa että meri on auki ja aaltoilee vapaana. Yritän suojata mikrofonia parhaani mukaan. Viime viikon takatalven jälkeen tänään on todella keväinen päivä. Tuntuu siltä tuulesta huolimatta, että tästä voi vielä tulla kesä, tai jonkinlaista kevättä. En tiedä miten päin nyt kääntyisin, auttaisiko näin. Ajattelin jutella kanssasi tekstistä, jonka olen lukenut hiljattain, joka kertoo puista yleensä. Kyseessä on luku David Woodin kirjasta Thinking Plant, Animal, Human eli ajatella kasvi, eläin, ihminen. Ja yksi luku siinä käsittelee puita ja totuutta, 'trees and truth', jotka hän jotenkin yhdistää englannin kielen kautta toisiinsa ja luultavasti druidi eli nämä tammilehvistö papit olivat, heidän nimensä on samaa sukua. No, mutta joka tapauksessa, jos minä ymmärsin oikein niin Wood puhuu sekä siis - huvittavaa että hänen nimensäkin on vielä Wood, puu - mutta hän puhuu siitä, miten me olemme sekä symbolisessa merkityksessä että aivan käytännön tasolla riippuvaisia puista. Mutta myös hän tutkii sitä, inspiroituneena siitä, miten niin monet filosofit Husserlista lähtien ovat käyttäneet puuta esimerkkinä ja ajattelun havainnollistajana. Ja hän ehdottaa että puut eivät ainoastaan ole jotakin jota me kohtaamme vaan että ne ovat ratkaisevassa määrin vaikuttaneet koko meidän tapaamme ajatella. Ja tämä koskee siis myös muitakin esineitä tai olioita tai asioita kuin puita, mutta hän käyttää puuta esimerkkinä. Ja hän mainitsee neljä eri ulottuvuutta, joissa ikään kuin meidän hahmotuksemme tai tapamme hahmottaa, niin siihen vaikuttaa puu oliona tai hahmona. Ja yksi on tila, toinen on aika, kolmas on sukupuoli ja neljäs on kuolema, elikkä aikamoisia isoja asioita. Tila ja aika on helppo hahmottaa, koska tilan käsitykseen puu vaikuttaa, niin kuin sinäkin vaikutat olemalla tässä. Sinä seisot tässä ja olet tässä edelleen ja voin palata luoksesi mutta sitten myös sitä kautta, että sinä teet konkreettiseksi mikä on näkyvää ja mikä on näkymätöntä. No nyt sinä olet aika pieni etkä mikään kookas honka tai paksurunkoinen puu, mutta silti, se mikä on ikään kuin sisälläsi niin se on minun näkymättömissäni, vaikka voin kävellä ympäri ja nähdä sinut eri puolilta. Olet minua korkeampi ja ennen kaikkea sinulla on näkymättömät juuret maan sisässä. Elikkä koko tämä näkyvän ja näkymättömän jännite liittyy David Woodin mielestä puihin. Ja toisaalta sitten vuoden rytmi ja ajan kuluminen hahmottuu puiden kautta, siis sinä olet luultavasti ollut olemassa ennen minua, tai jos et juuri sinä niin monet sinun kaltaisesi ja isommat puut, ja jatkatte elämäänne täällä luultavasti minun jälkeeni. Elikkä siis puut eivät ole vain kookkaampia kuin ihmiset vaan myöskin pitkäikäisempiä. Mutta sen lisäksi monet puut, tietysti niinkun lehvistönsä kautta hahmottavat myös vuoden kierron, toisin kuin sinä, vaikka kyllähän sinullekin kasvaa sitten uudet kukinnot ja versot, mutta muutos ei ole yhtä dramaattista kuin lehtipuilla, jotka pudottavat lehtensä ja sitten luovat itselleen kokonaan uuden lehvistön. Millä tavalla sinä kyseenalaistat sukupuolen on minusta vaikeampi ymmärtää, mutta yhtäältä puut on yhdistetty ikään kuin maskuliiniseen, falliseen kuvastoon mutta toisaalta myös äiti maahan ja luontoäitiin ja yleensä niinkuin ravitsevaan naisellisuuteen. Mutta minun tietääkseni männyt ovat kaksineuvoisia vai yksineuvoisia, miten se sanotaan, siis teillä samalla yksilöllä on sekä sekä naaraspuolisia että koiraspuolisia, sekä naispuolisia että miespuolisia kukintoja, kun taas esimerkiksi kataja, niillä koiraat ja naaraat ovat eri yksilöitä kokonaan. No kuolema on tietysti, se liittyy, kuolema liittyy aikaan. Puiden kaataminen ja tappaminen on aina järkyttävää, vaikka se on ikään kuin samalla myös jokapäiväistä ja on ollut sitä. Meidän riippuvuutemme puista on hyvin konkreettista ja se on edelleen sitä, vaikka se nykyään on enemmänkin öljy-riippuvuutta, mutta öljytkin ovat entisiä kasveja. Mutta siis talot, lämmitys, pöydät, paperi, kirjat; me olemme olleet täysin puiden ympäröimiä satoja vuosia, ja ainoastaan erotuksena siitä, että kuolleiden puiden eikä elävien puiden. Mutta kuolleenakin puu materiaalina on jotenkin elävää. Sitten tietysti uskonnoissa, jos muistan oikein, niin David Wood siteeraa Wittgensteinia, joka joskus on sanonut että se mitä mistä me olemme riippuvaisia, sitä me kutsumme jumalaksi ja että yhtä hyvin voisimme sanoa että olemme riippuvaisia puista, tai siis että puu on kuin jumala. No, meillähän on eri uskonnoissa, puhutaan Yggdrasil eli maailman puu on muinais-germaanien pohjoismainen uskonto. Siellä maailman puu on puu. Kristinuskossa meillä on hyvän ja pahan tiedon puu ja elämän puu ja sitten vielä ristinpuu, jolle Jeesus ristiinnaulittiin. Shintoismissa Japanissa puu on tärkeä. Monissa, erittäin monissa uskonnoissa elämää sinänsä hahmotetaan puun kautta. Ja vaikka toki sitä on kritisoitukin, esimerkiksi Deleuze ja Guattari puhuvat siitä, että miten puumainen ajatteluun on jäykkää ja kangistunutta, ja he haluavat sen sijaan ajatella ikään kuin tämmöisten verkostojen avulla ja niinkun ruohonjuurien, rhizomi verkostojen avulla. Mutta se on ehkä turhan kapea käsitys puista. Oli miten oli, minusta hänen ajattelunsa on kiinnostavaa sikäli, että hän korostaa yhtäältä niinkun abstraktiin ajattelun ja puun hahmon yhteyttä, toisin sanoen että meidän ajattelumme juontaa muun muassa puista, samalla tavalla kuin se juontaa siitä, että meillä on itsellämme etupuoli ja takapuoli ja oikea ja vasen käsi ja näin poispäin. Elikkä omasta ruumiillisesta muodostamme käsin. Mutta toisaalta se, että että olemme aivan konkreettisesti riippuvaisia puista ja eikä pelkästään ikään kuin elinolosuhteiden tai paperin tai lämmön tai vastaavan takia, vaan sen hapen takia, jota laajat metsäalueet ovat tuottaneet tähän, tuottavat koko ajan. Elikkä tässäkin kun minä nyt sitten istun vähän epämukavasti kyllä, kun olet niin pieni käppyrämänty, anteeksi vaan, niin nautin paitsi merituulesta myös sinun tuottamastasi hapesta. Toivottavasti sinulla on jotain iloa tästä hiilidioksidista, jota minä pulputan sinulle tässä puhuessa. Oli miten oli niin kiitos taas kun jaksoit kuunnella, ja nähdään taas toukokuussa. Nauti keväästä ja kaikkea hyvää. Voi hyvin.
Tervehdys mänty, hauska nähdä taas ja hyvää toukokuuta. Tänään on toukokuun toinen päivä, rauhallista vapun jälkeen ja kevät. Takatalvi on takana päin. Ihanaa että kevätkukat nousevat viime vuoden kuivan ruohon ja lehtien seasta, pajut ja raidat kukkivat täysillä ja lehtipuiden silmut ovat suuria. Tässä rannallakin, jossa muuten on viileämpää on on ruohoa ja kasvien lehtiä, maksaruohoa. En tiedä sinullakin näyttää olevan ikään kuin oksien kärjessä silmuja, pieniä tulollaan, toki varsinkin tässä alempana vähän suojaisemmassa. Nämä oksat aivan edessäni ja vasemman olkapääni alla ovat kuolleita, mutta latvuksesi on täynnä käpyjä. Elämä palaa talven jälkeen, sinunkin vanhaan runkoosi ja se on tietysti hienoa. Silti ajattelin jutella kanssasi elämästä ja kuolemasta, ja se johtuu siitä että olen menossa tänään lukupiiriin keskustelemaan artikkelista, joka käsittelee mikrobien itsemurhaa. Se kuulostaa raflaavalta, Microbial Suicide, mutta kysymys on kuitenkin kiinnostavasta ilmiöstä, jota on nyt tutkittu ilmastokatastrofin takia koska hiilen kiertokulku on niin tärkeä. Eli phytoplankton, kasviplankton, samaa kuin sinilevät jotka siis eivät ole leviä vaan bakteereja, mutta vastaavat, jotka tuottavat näitä leväkukintoja. On todettu että ne myös tuottavat ikään kuin massakuolemia eli voivat ikään kun ohjelmoida itsensä kuolemaan samanaikaisesti. Ja tämä on yllättävää koska aikasemmin tämmöinen ikään kun ohjelmoitu tai säädelty kuolema eli apoptoosi, se on ajateltu että se on vaan ikään kuin monisoluisilla eliöillä, joissa tietyt solut ikään kuin kuolevat ja kuluvat pois tai ikään kuin uhrautuvat kokonaisuuden hyväksi jos näin voi sanoa. Ja jos sitä ei tapahdu, niin silloin esimerkiksi syntyy syöpäsoluja, jos viottuneet solut eivät ikään kuin itse poista itseään. No sitten tämän apoptoosin lisäksi on tietysti olemassa nekroosi eli kuolio, jolloin jostakin ulkoisesta katastrofista, myrkytyksestä, hapen puutteesta, vammasta tai jostain muusta syystä solut kuolevat ja se ikään kun se kuolemisen prosessi leviää ja sitä on vaikea pysäyttää. Joskushan ihmiseltä amputoidaan raajoja ja se voi silti olla vaikeaa ja hengenvaarallista. Minä en tiedä, varmaankaan männyillä ei ehkä ole kuolioita mutta apoptoosia varmaan tapahtuu koko ajan, ihan samalla tavalla kun kaikilla muillakin elollisilla. Siinä artikkelissa sitten tätä rinnastettiin paitsi erilaisiin käsityksiin elämästä ja elämän tarkoituksesta myös filosofien käsityksiin. Mutta omasta mielestäni erityisesti ajatus siitä, että aiemmin ajateltiin, että yksisoluiset olivat periaatteessa kuolemattomia, on hieno ajatus. Siis toki yksisoluinen eliö voi kuolla jos se syödään tai se tuhoutuu jotenkin muuten niinkun tapaturmaisesti, mutta siihen ei ole sisäänrakennettuna kuolemisen mekanismia, koska jos se jakautuu kahtia niin silloinhan nämä molemmat uudet solut jatkavat elämäänsä niinkun mitään ei olisi tapahtunutkaan. Sen sijaan ihmiset ja männyt ja kaikki monisoluiset, niin meillä tilanne on toinen koska meillä on sitten erityisiä sukusoluja, jotka jatkavat elämäänsä ja me kyllä itse kuolemme ennemmin tai myöhemmin. No filosofeista siis tämä Astrid tukeutuu erityisesti Derridan dekonstruktioon ja hänen ajatukseensa että kuolema ja elämä edellyttävät toisiaan ja ne eivät ole ikään kuin itsestään selviä ja hänen kritiikkiinsä Heideggeria kohtaan, joka näki ikään kuin ihmisen tietoisuuden omasta kuolemastaan luovan hänelle aivan omanlaisensa olemassaolon tavan, Daseinin, ja että millään muilla olioilla ei ole vastaavalla tavalla maailmaa ja aikaa kuin ihmisellä, joka tietää kuolevansa. No se ajatus siitä, että elämän ja kuoleman raja voi olla häilyvä ja sitä voi olla vaikea määrittää yksittäistapauksessa edes ihmisen kohdalla puhumattakaan monien muiden olentojen kohdalla, se on tietysti relevantti. Mutta ennen kaikkea minusta oli huvittavaa lukea niistä erilaisista biologien käsityksistä että mikä määrittää elämää tai mikä on elämän tarkoitus. Ja ne klassiset ovat että elämän tarkoitus on lisääntyminen, elikkä elollista on se mikä kykenee lisääntymään, tai sitten se toinen ajatus, että elollista on se joka kykenee kuolemaan, toisin sanoin että elämän tarkoitus olisi säilyä hengissä, pysyä elossa. Ja minä mielelläni tietysti tukeudun tähän käsitykseen kun en ole enää lisääntymiskelpoinen enkä ole lisääntynyt elämässäni. Mutta sinä olet ehkä eri mieltä koska sinä tässä koko ajan kuitenkin pyrit lisääntymään tuottamalla käpyjä ja niin poispäin. Mutta sitten tämä artikkeli ei käsittele sitä mitä eräs toinen teksti, jota olen tällä hetkellä kuuntelemassa, Merlin Sheldraken Näkymätön Valtakunta, joka käsittelee sieniä ja korostaa, ja erityisesti puhuessaan levistä, joita sinunkin rungollasi kasvaa jonkin verran, elikkä yhteistyö, sekä jopa solujen sisäinen yhteistyö mutta ennen kaikkea erilaisten solujen välinen yhteistyö on elämälle välttämätöntä. No oli miten oli, ehkä on parempi lopettaa yhteistyöhön kuin kuoleman välttämättömyyteen mutta nyt ainakin tähän aikaan vuodesta ajatellaan mieluummin elämää ja sen jatkumista. Kiitos kun jaksoit kuunnella minua ja kaikkea hyvää nyt tässä kevätkaudelle, kasvukaudelle. Nauti valosta ja kasvavasta lämmöstä ja kaikesta mukavasta, mistä sitten nautitkaan. Kiitos.
Päivää mänty pitkästä aikaa. Nyt on jo kesäkuun loppu ja kaunis helle, poutasää mutta tuulee. Yritän suojata puhelinta ja mikrofonia niin, että tuuli ei tuhoa keskusteluamme. Palasin kotiin Lontoosta toissailtana ja osallistuin siellä konferenssiin Performance Studies international, kansainvälinen esitutkimuksen konferenssi. Ja puhuin siellä esityksestäni erään toisen männyn kanssa, Tukholmalaisen männyn kanssa. Samalla tietysti tunsin syyllisyyttä siitä että lensin sinne ja takaisin, mutta lohduttauduin sillä ajatuksella, että se on luultavasti ainoa lentomatkani tänä vuonna, koska lähialueiden matkat teen kyllä junalla tai laivalla. Ja tiettävästi en ole lähdössä muihin konferensseihin enää tänä vuonna. Periaatteessa tarkoitukseni oli mennä Manillaan Filippiineille, ihan parin viikon kuluttua mutta päädyin monestakin syystä luopumaan siitä. Elikkä en lähde Manillaan yhtäältä koska matka on aivan liian kallis enkä saanut siihen apurahaa, mutta toisaalta koska juuri sellaiset todella pitkät lentomatkat ovat kaikkein pahimpia hiilidioksidipäästöjä ja ilmastonmuutosta ajatellen. No, puhutaan termeillä 'kognitiivinen dissonanssi' kun ihmiset tietävät miten pitäisi toimia mutta toimivat kuitenkin eri tavoin ja totta kai minulla on samoja tapoja tehdä juuri niin. No mutta mitä siellä konferenssissa sitten tapahtui? Monenlaisia asioita. Pääasiassa osallistuin taiteellisen tutkimuksen työryhmän toimintaan, jonka kanssa olen työskennellyt jo yli 10 vuotta, enemmänkin. Mutta sen lisäksi ohjelmassa oli siis minunkin alustukseni In assemblage with a Pine. Ja siinä yhteydessä sain kokea hyvinkin, miten minä nyt sanoisin, hämmentävän ja nöyryyttävänkin kokemuksen, koska paikalle ei tullut kuin yksi ainut ihminen. Ja se oli kaiken ikään kuin videoprojisointien virittämisen ja kaiken jälkeen se oli absurdi tilanne. Mutta sitten, kyseessä oli siis nuori post-doc tutkija, jonka ominta aluetta oli yhteisötaide ja autismi, mutta niinpä minä esitin hänelle oman alustukseni ikään kuin muokaten sitä hiukan keskustelun suuntaan. Ja se oli aika hurja, jännittävä kokemus, koska se oli täysin mahdollista, ja ymmärsin sitä kautta myös ikään kuin tällaisten yhdelle henkilölle suunniteltujen esitysten haasteellisuuden ja myös niiden arvon. Toivon, että tämä kuulija tyttö tai -nainen, että hän koki tilanteen miellyttäväksi ja kiinnostavaksi eikä ikään kuin tuntenut rasitusta siitä, mikä saattaa olla joskus rasittavaa jos joutuu ikään kuin esittämään yleisöä. Mutta minun kannaltani tilanne oli hyvä opetus, siis sekä ikään kuin nöyryyttävyydessään mutta myös haasteellisuudessaan ja ja opettavaisuudessa. No, kerron tätä sinulle sen takia että mekin olemme tässä kaksistaan. Mutta sen lisäksi, tai oikeestaan kerron tästä kokemuksesta väärinpäin, koska juuri ennen tätä, edellisenä päivänä, olin kokenut valtavan hienon ja positiivisen yllätyksen kun osallistuin työpajaan, jossa ryhmä nuoria tutkijoita esitteli työtapojaan ja miten he kirjoittavat yhdessä kollektiivisesti, tapa jonka he kehittyvät pandemian aikaan kun he kirjoittivat sitten verkossa samaa dokumenttia. Ja suureksi hämmästyksekseni ja ilahduksekseni, ilahtuen huomasin, että siinä keskeneräisessä dokumentissa jota he työstivät oli siteerattu pitkät pätkät minun kirjastani Performing and Thinking with Trees, esiintyä ja ajatella puiden kanssa. Se oli todella ilahduttavaa, että he olivat tai joku heistä oli löytänyt sen verkosta. Siinä on kyllä hyvä esimerkki siitä, että miten verkkojulkaiseminen kannattaa. Kyseessähän on ihan tavallinen paperikirja, joka on painettu täällä Suomessa ja kustantajana on Taideyliopisto, elikkä sitä kirjana tuskin kukaan Helsingin ulkopuolella näkee tai hyvä jos täälläkään. Mutta koska se on myös pdf:nä verkossa avoimesti, ilmaiseksi ladattavissa, niin se voi löytää kaikenlaisten ihmisten silmien alle. Elikkä, mutta tämän siis upean ja ikään kuin itsetuntoa vahvistavan, upean ja itsetuntoa vahvistavan kokemuksen jälkeen tämä tavallaan yleisön puute tai kiinnostuksen puute tietysti tuntui sitäkin surullisemmalta. Mutta kokemus siis oli kuitenkin, kannatti nähdä vaivaa sen eteen. Mitä muuta? Kuinka tässä oikeastaan nyt kääntyisin, miten voisi kääntyä, että saisit mitään selvää, saako kuulija. Sinä varmaan saat selvää koska minä, sen mitä nyt saat selvää, kuulet ääneni jos haluat tai jonkinlaisen äänen. Mutta siis tämän kokemuksen lisäksi ajattelin kertoa sinulle suunnitelmistani, koska se mikä nyt kaikkein eniten askarruttaa minua tällä hetkellä on se, että kaksi kissaa on tulossa elämään kanssani. Olen hakemassa heidät kotiin jo ensi viikolla, kaksi aikuista poika kissaa, kollikissaa Turusta. Ja olen nyt aktiivisesti sisustanut kotiani, aloittanut sisustamaan kotiani niin, että he voisivat viihtyä siellä, muun muassa poistamalla myrkyllisiä huonekasveja, siirtämällä niitä ja niin poispäin. Mutta siitä voin kertoa sitten enemmän jos tapaamme taas heinäkuussa. Nyt jätän sinut tähän nauttimaan hellepäivistä ja tästä varsin vilvoittavasta tuulesta. Mutta ehkä vielä joskus meidänkin yhteistyömme pääsee esille joko kirjaan tai artikkeliin tai sitten vaikka johonkin konferenssiin. Mistä sitä tietää. Mutta siihen asti kuitenkin voi hyvin. Kiitos taas tästä hetkestä ja tapaamisiin.
Päivää mänty, tässä istun taas kiemurrellen ohuen oksasi päällä ja suojaan mikrofonia tuulelta, vaikka se on leuto mutta onnistuu kyllä pilaamaan äänityksen jos niikseen käy. Tänään on heinäkuun loppu, 28. heinäkuuta luulisin, sunnuntai. Ja taivas on pilvessä, mutta vielä hellettä riittää. Nyt on keskikesä kääntymässä loppukesäksi tai niin elokuuksi ja se jotenkin korostuu kun on kuivaa. Mietin pitkään että mistä kanssasi keskustelisin, koska olen lukemassa kirjaa nimeltä Planeetan kokoinen arki, jossa moni ympäristöpolitiikkaa ja ikään kun kestävyys-murrosta ja tämäntyyppisiä kysymyksiä pohtiva kirjoittaja kirjoittaa artikkeleita siitä, miten käytännössä voitaisiin saada aikaan muutos kestävämpään arkeen. Mutta tekstit ovat jotenkin proosallisia ja vaikeasti, ne ovat ikään kuin niin konkreettisia, että en saa niistä kiinni. Mutta sitten muistin kirjan, josta en ole kertonut, jonka luin ennen sitä tai oikeastaan kuuntelin, nimittäin kirja nimeltään The Light Eaters, valon syöjät. Olen ehkä maininnut siitä aikaisemmin. Amerikkalainen tiedetoimittaja Zoë Schlanger, nuori nainen äänen perusteella ja valokuvan perusteella, mutta kokenut tiede-journalisti, on kirjoittanut kirjan kasvien älykkyydestä, jopa tietoisuudesta, kasvien tavasta kommunikoida, toisin sanoin niistä kiistoista, joita tällä hetkellä käydään kasvitieteilijöiden keskuudessa siitä, voidaanko puhua kasvien neurobiologiasta ja voidaanko puhua kasviälykkyydestä vai voidaanko puhua kasvien kommunikaatiosta vai pitääkö puhua signaaleista ja viestinnästä. Ja kirja on sikäli hyvin kirjoitettu, että se kertoo tämän toimittajan omasta heräävästä kiinnostuksesta ja sitten hänen ihmetyksestään siitä, että miten hänkään ei ole osannut suhtautua kasveihin ikäänkuin tajuisina olentoina. Ja kysymys tajuisuudestahan on nyt tässä kasvien kohdalla edelleen kiistanalainen. Mutta kiinnostavaa on, koska hän vierailee hyvin monen eri tutkijan luona, joka tutkii jotain spesiaalikysymystä. Esimerkiksi yksi tutkija, joka tutki kasveja, jotka imitoivat toisia kasveja. Nyt jostakin tuli valtava aalto, joku laiva tai vene ajoi ohi, koska nyt aallot kuuluvat, ne hakkaavat rantaan. No, tästä kun huomio kiintyi pois kirjasta, josta olin kertomassa niin täytyy todeta, että Kruunuvuoren sillat tässä vieressä kasvavat hurjaa vauhtia, ne ovat järkyttävän näköisiä. No joo, mutta takasin Zoë Schlangeriin, elikkä koska hän kirjoittaa toimittajan tapaan niin hän kertoo kohtaamisistaan näiden tutkijoiden kanssa ja heidän, tutkijoiden käsityksistä ja erityisaloista. Ja sitä kautta se on ikään kuin myös päivitys viimeisimpään kasveja koskevaan tutkimukseen. Ja hän myös hyvin selvästi ikään kuin yrittää esittää näiden kiistojen eri osapuolten näkemyksiä. Mutta riippumatta siitä, mitä kieltä haluaa käyttää, haluaako, mieltäkö esimerkiksi että sana älykkyys on jotenkin inhimillistävä sana tai että kommunikaatio on jotenkin inhimillistävä sana, niin niitä kykyjä, oppimista, muistia, päätöksentekoa, järkevää resurssien hallintaa, kaikkea tätä kasvit tekevät koko ajan. Ja se, että miksi me sitä sitten kutsumme ei muuta sitä tosiasiaa, että meidän pitäisi ymmärtää kasvit elollisina olentoina. No totta kai, minähän juttelen sinun kanssasi tässä ja ymmärrän sinut elollisena olentona, mutta en kuitenkaan ikään kuin malta odottaa että vastaisit. Ja tähän tietysti liittyy se, että sitten aivan toiselta suunnalta, ikään kuin ei luonnontieteen suunnalta vaan tämmöisen niinkun arjen magian ja yrtti-viisauden ja vanhan noita-tiedon suunnalta, voisi jopa sanoa, kuuntelin webinaarin, jossa brittinainen, jonka nimen olen tietysti unohtanut, kun tarkoitukseni ei ollut puhua hänestä, kertoi siitä, miten hän kommunikoi puiden kanssa. Ja miten hän kuuntelee niitä, ja myös opettaa ihmisiä siihen. Ja minä tunsin taas huonoa omaatuntoa siitä, että että minä ikään kuin puhun sinulle, minä käytän sinua hyväkseni kuuntelijana, mutta minä en jaksa kuunnella sinua. Tai kun en ole niin herkistynyt. Mutta tällä naisella oli hyvä neuvo skeptikoille että he kokeilisivat sitä, ja tätä ajattelin kyllä jossakin vaiheessa kokeilla, että he kokeilisivat sitä, miten istua ensin yhden puun luona 20 minuuttia ja vaan havainnoida miltä tuntuu, ei sen kummempaa. Ja sitten mennä toisen puun luokse ja istua taas 20 minuuttia ja havainnoida sitten että miltä nyt tuntuu, ja tuntuuko erilaiselta. Ja tehdä tämä vielä kolmannen puun kanssa. Ja hän kertoi, että kaikki hänen kursseilleen osallistujat, vaikka he eivät olleet saaneet ikään kuin suoraa kontaktia mihinkään puuhun, tai olivat skeptisiä, niin kaikki olivat huomanneet että he tunsivat olonsa täysin erilaiseksi näiden kolmen eri puun luona. Ja ehkä se kommunikaatio sitten tässä perinteessä tapahtuu nimenomaan tämmöisen niinkuin tunteiden tai tuntemusten kautta. Kun taas botanistit ja luonnontieteilijät viittaavat kommunikaatioon ennenkaikkea kemiallisten aineiden kautta joita kasvit joko ikään kuin tuottavat juuriinsa tai lehtiinsä kun ötökät tai tuholaiset ryhtyvät niitä syömään, niin tulee myrkkyjä, jotka saavat ne maistumaan pahalta tai jopa vahingoittavat ötököitä, tai sitten tämmöisinä eteerisinä öljyinä tai haihtuvina kemikaaleina, jotka varoittavat naapureita. No sitten tietysti kysymys herää, miten suhtautua ruukkukasveihin. Koska olen nyt aloittanut elämäni kahden keski-ikäisen kollikissan kanssa, kastroidun kylläkin, mutta siis ihan tämmöisen maatiaiskissan kanssa, jotka elävät minun kanssani ja ne ovat muuttaneet elämäni täysin. Olen joutunut siirtämään suuren osan ruukkukasveistani Harakan työhuoneelle koska ne ovat myrkyllisiä kissoille. Mutta jukkapalmut ja rönsyliljat eivät sinänsä ole myrkyllisiä ja ne jätin kotiin. Ja niistä, ne ovat olleet äärimmäisen suosittuja. Toinen kissoista, Pompeo, nimenomaan rakastaa repiä ja raapia ja järsiä jukkapalmun teräväreunaisia kovia lehtiä. Ja kun minä yritän sitä estää ja yritän houkutella sitä syömään niitä lehtiä jotka se on jo purrut poikki minä tajuan, että kissakaan ei ajattele jukkapalmun olevan elävä olio. Toisaalta sehän jahtaa hiiriäkin niin se ei ehkä tuntisi myötätuntoa vaikka se kokisikin sen olevan elävä olio, mutta aivan hirveän raadellulta näyttää jukkapalmu parka. Ja tajusin, että sillä on pakko olla todella stressaava tilanne nyt kun se ei mitenkään pysty estämään kissaa öisin raapimasta sitä, kun minä en sitä näe. Eli vasta ikään kuin todistaessani kasvin kärsimystä, ilmiselvän vahingonteon takia, minä saatoin ymmärtää niinkun sen aistisuuden, sen elollisuuden. Ja nyt en tarkoita sitä, että sinun pitäisi jotenkin, että minun pitäisi voidakseni ymmärtää sinua niin minun pitäisi vahingoittaa sinua tai nähdä jonkun sinua vahingoittavan, ei todellakaan. Mutta halusin kuitenkin korostaa sitä, että vaikka puhun sinulle näin ja vuodatan sinulle omia mielipiteitäni, niin en minä kuvittele, että sinun sisälläsi asuu joku pikku keijukainen, joka minua kuuntelee. Mutta tiedän nyt, luettuani tai kuunneltuani Zoë Schlangerin kirjan, jonka hän muuten itse luki, joka teki siitä miellyttävän kuunneltavan, niin tiedän että sinä kuitenkin kuulet ääneni jossakin mielessä. Et ymmärrä ehkä puhetta mutta kuulet, ja se on jo valtava muutos. Oli miten oli, nyt riittää tämä höpinä. Ja kiitos taas kärsivällisyydestäsi. Ja mietinpähän että miltä minusta tuntuu istua tässä sinun luonasi, koska sinä et ole kyllä kovin mukavaa paikkaa tarjoamassa ihmiselle. Minä olen tässä aikamoisessa kippurassa, mutta toivottavasti en ole painanut sinua liikaa, ja nyt sitten olo helpottuu kun tästä nousen. Kiitos taas ja nähdään elokuussa.
Päivää mänty. Tuuli on vahva, voimakas, navakka ja puuskainen ja siksi istun tällä tavalla kummallisesti ihan eri oksalla kuin tavallisesti. Tänään on maanantai ja valitettavasti en voinut odottaa vähemmän tuulista päivää koska nyt olen koko loppukuun vartioimassa näyttelyvahtina Harakan saarella ja vain tämä maanantai minulla on nyt vapaapäivä, joten nyt oli pakko tulla tänne sinun luoksesi. Toivottavasti tästä jotain syntyy. Sinänsä on hauska istua siellä Harakassa näyttelyvahtina koska näyttelyssä on esillä keskusteluja erään toisen männyn kanssa viime vuonna, Kaivopuistossa kasvavan vanhan suuren männyn kanssa, hyvin erilaisen kuin sinä mutta... Ja hänen kanssaan puhuin englanniksi, elikkä onpa hauskaa täällä puhua sinun kanssasi suomea. Ajattelin kertoa kirjasta, jota olen lukenut samalla kun olen ollut näyttelyvahtina, tuota semmoisen kun... Täytyy vaihtaa asentoa vähän tässä, liian hankala istua oksallasi että nojaan nyt vaan runkoosi. Saksalaisen Klaus Wiegantin toimittama kirja 3 Degrees More. Se on siis alunperin saksan kielinen mutta nyt se on tänä vuonna julkaistu englanniksi ja minä luen sitä englanniksi koska se on avoimesti saatavilla verkossa. Ja se kuvaa sitä mahdollista tilannetta, että me emme saakaan ilmaston lämpenemistä pysäytettyä puoleentoista tai kahteen asteeseen vaan että ilmasto lämpenee todellakin kolme astetta ja mitä se saattaisi tarkoittaa. Olen lukenut vasta alkua, melkein kokonaan ensimmäisen osan, joka kuvailee nimenomaan, eri tutkijat kirjoittavat omasta näkökulmastaan että mitä kolmen asteen maailma voisi tarkoittaa. Ja sitten toinen osa on, sen pääotsikko on jotenkin luonnonmukaisista ratkaisukeinoista. Ja kolmas osa on sitten kutsu toimintaan tai jotakin sellaista. Mutta niitä en ole vielä katsonut. Mutta siitä kolme, varsinkin kolme lukua tästä ensimmäistä osasta on jäänyt mieleeni erityisesti ja yksi on kysymys biodiversiteettiä ja biodiversiteetin keikahduspisteestä. Ja yksi oli, käsitteli maanviljelystä ja maanviljelyksen haasteita ja ongelmia ja mitä tapahtuu maanviljelyn ja ruuan tuotannon kannalta maapallon mittakaavassa jos lämpötila nousee. Ja sitten se jonka viimeksi luin oli ilmastopakolaisuudesta, siis sellaista käsitettä kuin ilmastopakolainenhan ei ole virallisesti, laillisesti olemassa tällä hetkellä, mutta käytännössä sellaista toimintaa ilmenee. Ja nämä kaikki kolme lukua oli täynnä informaatiota ja tietoa, joka on tavallaan niinkun faktojen muodossa ja ihan numeraalista ja käyriä ja vertailukohtia. Ja myös historiallisia vertailukohtia että minkälaista maailmassa on ollut sillon kun on ollut aikaisemmin todella paljon lämpimämpää. Mutta siinä on paljon yksityiskohtia, joita en ole tullut ajatelleeksi, niin kuin esimerkiksi se josta kyllä on ollut puhetta, että miten ilmaston lämpeneminen suosii tiettyjä lajeja ja tuhoaa monia muita lajeja, ja miten eri lajit siirtyvät yhä pohjoisemmaksi tai kohti napoja ja sitten kohti vuoren huippuja, mutta tietysti jossakin pisteessä on sitten, tulee se raja vastaan, jolloin ei ole enää, jolloin ei ole enää minne siirtyä. Ja nyt en oikein pysty enää suojaamaan tätä mikrofonia, mutta siitä, siis näistä sitten lajien keskinäisistä synkronoinnista, että miten siitä voi tulla katastrofeja, niin tietysti ajattelee esimerkiksi hyönteisiä ja kasveja, jos kukinta ja toukkien kasvu eivät osukaan yksiin, tai tai monet muut lajit joiden ikään kuin ravinto on joku toinen laji ja jos ne eivät osukaan yksiin niin sitten sitä seuraa ikään kuin molempien tuho tavallaan. Ja sitten maanviljelyksestä, niin erityisesti muistiini jäi kysymys siitä, että miten eri alueilla tavallaan maanviljelystä on intensifioitu eri tavoin, ja että on olemassa vielä ikä paljon alueita, joilla jo nyt maanviljelyssä viljeltyä maata voisi viljellä tehokkaammin. Mutta että sitten taas ikään kuin lannoitteiden ja myrkkyjen levittämiselläkin on tietty raja ja tietyn pisteen jälkeen ei ole enää, siis vaikka kuinka lisäisi lannoitteita niin se ei enää ole suhteessa tehokasta. Mutta se mistä on usein ollut puhetta niin kävi myös tässä ilmi että tällä hetkellä jo maapallo tuottaa enemmän ruokaa kuin mitä tarvitaan, mutta se ei vaan ole oikeissa paikoissa ja hävikki on valtavaa. Että haasteet eivät ole pelkästään ikään kuin tuotannon lisäämistä vaan sen jakautumista ja varastoimista ja kuljettamista ja niin poispäin. No sitten koko ilmastopakolaisuus kysymys, että mitä tapahtuu kun on pakko muuttaa, joko sen takia, että entiset laidunmaat tai viljelymaat muuttuvat kuivuuden myötä autiomaiksi tai koska meren pinta nousee niin, että tulva-alueilla tulvat eivät enää väistykään. Mutta tietysti usein tänä päivänä ajatellaan, että niin sanonut ilmastopakolaiset ovat ikään kuin taloudellisia pakolaisia ja niinhän he tietysti ovatkin. Mutta siinä artikkelissa pohditaan kiinnostavasti että minkälaisia keinoja on ikään kun tämän enemmän tai vähemmän välttämättömän ikään kuin siirtolaisuuden organisoiminen niin että se tapahtuisi hallitusti ja mahdollisimman vähän kärsimystä tuottaen. No kaikkea tätä nyt, mitä minä siitä sinulle tässä nyt yritän tiivistää, mutta tämä on siis se mitä tällä hetkellä luen. Ja väistämättä tietysti tulee mieleeni, että lisääntyvät myrskyt ne tästä vaan pahenevat, niin nythän ei ole tässä tuulessa, tämä on vaan puuskaista, navakkaa tuulta, mutta lisää myrskyjä on luvassa. Ehkä en yritä sen enempää taistella tuulta vastaan, mutta vaikka nyt tästä tuli tämmönen pikakelaus niin ajattelin kuitenkin, että voisin sanoa muutaman sanan. Ja koska nyt halusin kuitenkin tulla sinun luoksesi uudestaan vielä syyskuussa mutta, tai siis elokuussa, nythän on elokuu. Mutta seuraavan kerran tapaamme sitten syyskuussa ja toivottavasti silloin löydän päivän, joka on vähemmän tuulinen. Mutta siihen asti kaikkea hyvää, voi hyvin ja nauti viimeisistä kesäpäivistä. Kiitos.
Päivää mänty. Istun taas täällä tavalla hullusti kiemurassa, välttelemässä tuulenpuuskia. Nyt on syyskuu ja vielä varsin lämmintä vaikka juuri tänään on tällaista puolipilvistä ja aamulla satoikin, mutta yllättävästi on ollut hellettä. Tulin juttelemaan kanssasi nyt koska lähden pariksi viikoksi Tukholmaan ja ajattelin, että olisi hauska kuitenkin tavata syyskuun aikana. En ole kertomassa nyt siitä mitä olen hiljattain lukenut, koska en ole oikeastaan lukenut hiljattain mitään uutta, enkä edes lukenut loppuun kirjaa, josta viimeksi puhuin, Three Degrees More. Mutta sen sijaan olen lukenut oikovedosta omasta kirjastani eli artikkelikokoelmasta, jonka nimi suomennettuna olisi suurin piirtein Miten tehdä asioita taiteellisella tutkimuksella ja eläin vuodet, paluu eläin vuosiin uudelleen tai jotain sellasta. Siis How to Do Things with Artistic Research - Animal Years Revisited. Mutta olen lukenut sitä ikään kuin oikolukenut taittoa ja tavallaan sisennyksiä ja kirjoitusvirheitä ehkä jonkin verran ja pilkun paikkoja niin että en ole puuttunut enää sisältöön. Kyse on joka tapauksessa vanhoista artikkeleista joita olen muokannut vain hiukan. Niin että mitäpä siitä kertomaan. Se kertoo siis etupäässä töistä, jotka on tehty kahdentoista vuoden aikana Harakan saarella ja nythän me olemme Mustikkamaan saarella. Huomaan tästä ympäristöstäsi että täällä koivut eivät ole yhtään niin keltaisia. Ja olin viikonloppuna Lapissa, TunturiLapissa Äkäslompololla, joka on lähellä Ylläs ja Pallas tuntureiden luonnonsuojelualuetta. Ja siellä koivut olivat hyvinkin keltaisia ja luulin tietysti että kysymys oli ruskasta, mutta selittivät että siellä on itseasiassa ollut koivuissa jonkinlainen sieni, joka on kellastuttanut ne jo aikaisin kesällä. Sieltä voisin tietysti kertoa jotakin ja sitten eilen illalla, tähän metsä teemaan liittyen, siis se seminaari tai retriitti, jossa oli Äkäslompolossa, sen järjestää Lapin yliopiston, Koneen säätiön tukema Lapin yliopiston hanke, jonka nimi on Gifts from the Sentient Forest eli lahjoja, aistivan metsän lahjoja tai jotakin sellaista. Se on aika jännä hanke koska siinä yhdistyy erilaisia taiteen tekijöitä ja tutkijoita. Ja myös toki siinä on sitten, siihen liittyen on erilaisia verkossa järjestettäviä seminaareja mutta nämä viikonlopputapaamiset, tämä oli toinen, jossa työskentelemme paikan päällä ovat tietysti se tärkein kokemus. Siellä tapasin uudestaan männyn, jonka kanssa viimeksikin esiinnyin. Silloin tallensin ikäänkuin vuorokauden keväällä männyn kanssa, mutta tällä kertaa kirjoitin männylle vaan kirjeen suomeksi. Enkä ole sitä äänittänyt, vaan ajattelin, että laitan sen
ehkä tekstityksenä videon päälle. Mutta sen lisäksi kokeilin sellaista eräänlaista 'frottage' tekniikkaa eli yritin ikään kuin piirtää tai tussilla maalata, töpötellä, kuvion männyn kauniista kilpikaarnasta asettamalla ensin paperin rungon ympärille ja siitä tuli aika hienon näköistä. Se on erityisen hienon näköistä kun se on siinä puun ympärillä koska se nostaa esiin ne muodot, mutta sitten kun paperin ottaa pois niin se on kysymys, että miten sen sitten voisi esittää. Onko se enää yhtä kaunis ja näin? No, tähän metsäteemaan liittyen sitten oli vielä eilen illalla tai alkuillasta Bioart societyn SOLU tilassa täällä lähellä, Kalasatamassa, ja tapaamassa tai toivottamassa tervetulleeksi serbialaista pariskuntaa, joka matkustaa Itä-Euroopan metsien läpi ja oli siis nyt tullut Suomeen. Ja oli kiinnostava kuulla heidän hankkeestaan, joka on nimeltään Forest University eli metsä-yliopisto, jossa he järjestävät tapahtumia ja kursseja lähellä metsää, jossa he asuvat. Siis he asuvat aivan tämmöisen luonnonsuojelualueen metsän vieressä, jossakin Serbiassa, en ollut ihan varma että missä, ja siellä he järjestävät erilaisia oppimistilanteita. Miten voidaan oppia toisilta olioilta, niinkuin minäkin olen yrittänyt oppia männyiltä. En ehkä juuri sinulta, vaikka toki minä sinultakin koko ajan asioita opin, mutta ennen kaikkea olen olen opiskellut kahden Kaivopuiston männyn kanssa, joiden kanssa luen ja joille luen kirjaa männyistä. No, mutta siis sinä olet yksin tässä rannalla ja metsään on aikamoinen matka vaikka tämä saari muuten on metsän peitossa tällaisen puistometsän. En tiedä mitä muuta tähän nyt lisäisin kuin että toivotan sinulle hyvää syksyä ja nyt kun illat pimenevät niin tietysti sinullakin elämä alkaa muuttua rauhallisemmaksi voisin kuvitella. Mutta kaikkea hyvää ja kiitos taas tästä hetkestä, kiitos.