Päivää mänty, tervehdys tänä tuulisena sunnuntaipäivänä. Nyt todella tuulee. En tiedä miten voisin suojata mikrofonia tuulenpuuskilta. Pyryttää lunta ja on aika kylmä. Tämä on ensimmäistä kertaa kun tapaamme ja pahoittelen että tulin näin kömpelösti sinun luoksesi mutta tuulella on osuutensa asiaan. Haluaisin keskustella sinun kanssasi tulevana vuonna silloin tällöin ja ajattelin, että voisin ensin esittäytyä. Siis en ole täällä Mustikkamaalla tutustunut yhteenkään mäntyyn, mutta olen keskustellut monien mäntyjen kanssa muun muassa Kaivopuistossa ja Seurasaaressa ja Harakan saarella. Mutta nyt minä näen tästä mikrofonista, että on hyvin epätodennäköistä että mitään tulee kuulumaan tästä, joten se voi olla että minun täytyy tulla sinun luoksesi uudestaan ja tämä on vaan tämmönen ensimmäinen yritys. Mutta kiitos kuitenkin ja nähdään pian taas ja toivottavasti pääsemme tutustumaan hiukan leppoisammissa kuvioissa.
Tervehdys mänty, puhuttelen sinua nyt vähän etäämpää koska tuuli on kova, puuskainen. Luntakin pyryttää, muttei kovin pahasti. Tervehdys sinulle täällä Mustikkamaan uimarannan reunalla. Kasvat yksin tässä kalliolla sopivasti keskustelukumppaniksi. Toivottavasti sinulla ei ole mitään sitä vastaan, että tulen luoksesi silloin tällöin. Olen jutellut monien mäntyjen kanssa sekä Kaivopuistossa että Harakan saarella ja myös Seurasaaressa ja muuallakin Örössä ja Tukholmassa ja vaikka missä, mutta nyt en ole pitkään pitkään aikaan keskustelut yhdenkään männyn kanssa suomeksi ja haluaisin yrittää sitä. Ja ajattelin, että olisin erittäin kiitollinen jos sinä suostuisit olemaan minun keskustelukumppanini. Tänään minulla ei ole mitään oikeastaan muuta erityistä kun juuri tämä pyyntö ryhtyä keskustelemaan kanssasi, mutta mieleeni tuli kyllä eilen iltaisessa konsertissa kuulemani pohdinta komposition ja improvisaation eroista. Ja siitä, miten tuntuu hassulta että monet muusikot jotka improvisoivat kuitenkin pyrkivät luomaan ikään kuin komposition omaisen vaikutelman. Ja mikä olisi sitten se komposition vastakohta. Ja minulle tuli heti mieleen että tämä komposition ja improvisaation ristiriita on myös näissä keskusteluissa mäntyjen kanssa, koska tavallaanhan on kyse hyvinkin konventionaalisesta kompositiosta: siis ensin tervehdin sinua ja sitten kerron sinulle kuulumiset ja sitten kiitän sinua ja toivotan sinulle hyvää jatkoa. Mutta toisaalta minulla ei useinkaan ole minkäänlaista aavistusta siitä, mistä haluaisin sinun kanssasi keskustella. Esimerkiksi tällä kertaa en tiennyt etukäteen mitään muuta kuin että haluaisin mainita tämän komposition ja improvisaation välisen jännitteen. Mutta tietyssä mielessä puhuminen on aina sekä että, koska kieli on ikään kuin rakenteeltaan, edellyttää, lauseet ovat kompositioita omalla tavallaan. Mutta silti ikään kuin puhuminen ilman paperia, ilman suunnitelmaa, ilman erityistä aihetta edes, välttämättä on improvisointia. No, tämä nyt vaan tällaiseksi alkajais-miettelykseksi ja toivottavasti - en halua pitkästyttää sinua heti kättelyyn - mutta toivottavasti tapaamme pian uudestaan vähän rauhallisemmissa merkeissä niin että pääsen paremmin lähellesi myöskin. Mutta kiitos kuitenkin tästä ensimmäisestä kokeilusta ja kaikkea hyvää talven jatkoa, kevättä kohti. Hei hei.
Päivää mänty, hyvää sunnuntai päivää ja hyvää uutta lohikäärmeen vuotta. Eilen oli uusikuu ja myös uusi vuosi kiinalaisen kalenterin mukaan ja varmaan muidenkin aasialaisten, korealaisen ja vietnamilaisen, japanilaisesta en itse asiassa tiedä. Elikkä nyt elämme siis lohikäärmeen vuotta. Minä olen itse vuohi tai lammas mutta, enkä usko että lohikäärmeen vuodella on kovin suurta vaikutusta, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Ja ainakin vuoden tunnelman pitäisi olla toinen kuin nyt juuri päättyneen jäniksen vuoden. Hauska nähdä sinut taas. Kun täällä kävin ensimmäistä kertaa oli vielä pahempi tuuli kuin nyt ja lunta oli enemmän niin että kalliosta ei näkynyt juuri mitään. Istun nyt selkä tuuleen, jotta saisin suojattua vähän mikrofonia mutta luulisin että tämä ei ole yhtä paha kuin viimeksi. Hauska nähdä siis taas. Tänään on vaalipäivä, presidentinvaalien loppu-vaalien päivä ja totta kai minäkin olin äänestämässä tässä aamulla mutta toisella puolella kaupunkia. Sinänsä vaalitulos on aika odotettavissa jos näin voi sanoa mutta tota, eihän sitä koskaan tiedä. Eilen olin katsomassa elokuvan Kuolleet lehdet, Aki Kaurismäen paluu elokuvan pariin tai comeback jos nyt näin voi sanoa ja tota, se oli aika outo kokemus. Sinänsä en ole nähnyt niin paljon elokuvia mutta olen nyt antanut itselleni tehtävän että yritän kerran viikossa osallistua jonkinlaiseen kulttuuri-rientoon toisin sanoen nähdä elokuvan tai teatteri- tai tanssiesityksen tai konsertin tai jotakin. Ja viime viikolla se nyt sitten oli se viime hetkellä lauantai-iltana Kuolleet lehdet. En ollut niin hirveän innostunut siitä, se tuntui jotenkin tavallaan no, menneen talven lumilta. Toki siinä oli ajankohtaisia teemoja visuaalisestikin koska oli kuvia Kruunuvuoren siltojen työmaalta Hakaniemestä, hienojakin kuvia. Ja sitten tietysti koko ajan eri kohtauksissa radioista kuului tietoja Ukrainan sodasta. Mutta muuten se oli ikään kuin sellainen menneiden aikojen elokuva ja näyttelijätkin olivat vanhempia kuin tavallisesti, tai avustajat, baarien yleisö. Mutta toki se dialogi tai vuorosanat oli, olivat yhtä hauskoja kuin aina ja jotenkin vieläkin kirjallisempia kuin mitä muistin aiemmista elokuvista. Pääosan esittäjät vaan olivat nuorentuneet. Tietysti ajattelin, muistelin Matti Pellonpäätä ja Kati Outista. Alma Pöysti on kyllä aika erilainen tyyppi mutta hieno näyttelijä hänkin, ja itse asiassa tämä uusi miespääosan esittäjä jonkan nimen olen unohtanut [Jussi Vatanen] muistutti tietyssä mielessä Pellonpäätä. No, ei ollut tarkoitus ruveta kertomaan sinulle elokuva-kokemuksistani, päinvastoin minun piti kertoa kokemuksistani Oslossa, josta palasin siis eilen, varhain eilen aamulla. Ja siellä Oslon yläpuolella rinteessä olevassa konferenssikeskuksessa nimeltään Soria Moria, joka on ilmeisesti jonkinlainen satulinna tai Shangri-La tai jotain vastaavaa, niin siellä vietimme kolme päivää norjan tohtoriopiskelijoiden kanssa ja pohdimme dokumentaatiota ja jakamista, documentation and sharing, ja myöskin metodeja taiteellisen tutkimuksen kohdalla. Ja Norjassa ohjelma on aika jännä koska se on niin vahvasti painottunut nimenomaan taiteellisiin projekteihin ja ikäänkuin tutkimusnäkökulma on toissijainen, ainakin tämmönen perinteinen akateeminen tutkimusnäkökulma. Mutta siellä oli tietysti paljon kiinnostavia alustuksia ja keskusteluja. Ja erityisesti jäi mieleeni erään koreografin maininta siitä, miten - siis hän työskentelee eri tavalla vammaisten tai liikunta- tai muu aistirajoitteisten taiteilijoiden kanssa ja pohti paljon saavutettavuusnäkökulmia. Mutta hän puhui myös ikään kuin uusien, siis se ei ollut hänen pääasiansa mutta se vaan kiinnosti minua, uusien muistojen luomisesta. Että kysymys on ikään kuin esimerkiksi osittain traumaattisten muistojen ikään kuin uudelleen luomisesta siis uusina, parempina muistoina. Mutta tietysti eräänlainen uusien muistojen luominen on taiteen tehtävä yleisemminkin. Ja minä jotenkin innostuin siitä sitten kun tajusin sen, koska teetin heillä siellä myös lyhyen tehtävän. Istuimme kaiket päivät sisällä mutta sitten yksi tehtävä oli mennä ulos ja etsiä puu ja haastatella puuta. Ja sitten he palasivat takaisin ja kertovat mitä olivat kokeneet ja niin poispäin. Ja tavallaan tajusin, että tämä ikään kuin haaste haastatella puuta tarkoitti samalla myös niinkun uuden muiston luomista. Nyt he kaikki ovat yrittäneet haastatella puuta, varmaan luultavasti ensimmäistä kertaa elämässään. Ja samalla tavalla niinkun minä tässä nyt istun sinun kanssasi, niin vaikka tämä ei ole samalla tavalla uusien muistojen luomista muuta kuin minulle, ja oikeastaan minulle tämä ei ole enää uusi muisto koska olen istunut aika monen männyn kanssa juttelemassa jo, mutta se on kuitenkin eri asia kuin ikään kuin matkamuistojen taltioiminen, niin kuin aikaisemmin ajattelin. Kun työskentelin, kuvasin toistuvasti samaa maisema Harakan saarella niin ajattelin että tein sillä tavalla matkamuistoja tai muistoja siitä, miltä maisema näytti vuosituhannen alussa sillä alueella. Ja toki tästäkin tulee eräänlainen matkamuisto koska kuvaan ja äänitän tämän keskustelumme, mutta silti jotenkin ajatus siitä että kysymys on uusien muistojen, tai uusien mahdollisten muistojen luomisesta tuntuu paljon jännittävämmältä. Mutta tietysti se tapahtuisi paremmin nimenomaan tällaisten yhteisten harjoitusten tai työpajojen avulla eikä niinkään minun tai meidän tämmöisen kahdenkeskisen olemisen kautta. No, oli miten oli, mutta tämmöisiä kuulumisia siis sieltä Oslosta. Mitä muuta tähän nyt osaisin sanoa muuta kuin että kevättä kohti mennään. Nyt alkaa jo olla valoisampaa, kello on, niin, mitähän se on, se kohta lähenee kolmea ja vielä on aika valoisaa. Elikkä kun tapaamme seuraavan kerran toivon mukaan osa lumestakin on jo sulanut mutta ei tiedä miten tässä vielä käy. Ainakaan nyt ei tunnu lämpimämmältä vaikka valoa on enemmän. Kiitos kuitenkin tästä juttuhetkestä ja hauska tutustua taas vähän lähemmin. Nähdään taas ja voi hyvin.
Päivää mänty, hauska nähdä taas, kolmatta kertaa. Nyt on maaliskuun toiseksi viimeinen päivä ja ajattelin, että voisin tulla luoksesi kerran kuussa, joten nyt on aivan viimeinen hetki tässä kuussa. Ja kevät on jo pitkällä, ihana auringonpaiste. Vielä on jäätä mutta se on kovasti, kovaa vauhtia sulamassa. En oikein tiedä mistä päin tuulee että miten tätä mikrofonia suojaisi. Tällä kertaa kömmin ikään kuin syliisi tällä tavalla kokonaan niin että minulla ei ole jalat maassa ollenkaan ja se on tietysti hauskaa. Äsken kameran luona oli nuori pariskunta, istui penkillä, ja rauhotin heitä että kerron kyllä kun alan kuvaamaan, ettei heidän juttunsa tule mukaan kuvaan, mutta sitten he päättivät kuitenkin lähteä pois. Mutta tietysti sinne penkille voi tulla joku toinen puhumaan kun istun täällä sinun sylissäsi. Se mistä ajattelin tänään jutella kanssasi on semmoinen asia kun villiinnytys. Tarkistin, että tämä on se oikea suomen kielen käännös. Kysymyksessä on englanninkielinen termi Rewilding ja siitä kiinnostuin koska satuin lukemaan tai kuuntelemaan Isabella Tree nimisen naisen kirjoittamaan kirjan Wilding, joka on itse asiassa varsin tunnettu kirja, jossa hän kertoo kokemuksistaan brittiläisen, siis englantilaisen, ison maalaistalon tai kartanon maiden uudelleen villiinnyttämisestä, tai siis jättämisestä kesannolle, jos näin voi sanoa, mutta ei pelkästään kesannolle vaan myöskin ikään kuin nautakarjan tuomista paikan päälle, joka sitten pitäisi aluetta avoimena. Siis sellaisen nautakarjan, sekä puolivillejä hevosia että ikään kuin puolivillejä, no siis lehmiä, jotka pystyvät olemaan ympäri vuoden ulkona. Ja muitakin ikäänkuin tämmöisiä ennallistamis-toimenpiteitä. Mutta toisin kun ennallistaminen, jossa pyritään palauttamaan joku tietty ekosysteemi johonkin tiettyyn aikaisempaan vaiheeseen, eli jossa se lopputulos on ennalta määrätty mihin pyritään, niin tässä tapauksessa pyrkimyksenä on palauttaa alue siinä mielessä luonnontilaa muistuttavaan tilaan, että luonnolliset prosessit sitten käynnistyvät ja tuottavat sen mitä ne tuottavat. Ja se on tietysti jännittävää, koska se voi tuottaa ryteikköitymistä ja pusikoitumista ja kaikenmaailman ikään kuin ensi näkemältä ei-toivottuja tuloksia. Ja hän kirjoittaa siitä, miten paljon itse asiassa vastustusta hei saivat naapureiltaan, jotka kokivat että perinteinen maisema tuhottiin ja niin pois päin. No tästä Isabella Treen kirjasta innostuneena - ja hän kuvaa siis yksityiskohtaisesti sitä, miten erilaiset perhoset ja hyönteiset ilmaantuivat sinne ja miten linnut alkoivat pesiä, erittäin harvinaisetkin linnut alkoivat pesiä siellä ja koko pitkää prosessia, mutta siitä innostuneena päädyin sitten tutustumaan toiseen kirjaan, joka oli kahden, muistaakseni kahden britin vai oliko se amerikkalaisen miehen kirjoittama ja ikään kun tieteellisempi tai populaaritieteellisempi, jonka nimi oli Rewilding, eikä Wilding niinkuin Isabella Treen kirja. Ja siinä kerrottiin, että tämä Rewilding tai villiinnytys, niinkuin se ilmeisesti virallisesti suomeksi käännetään, niin se on saanut hyvin erityyppisiä muotoja ja lähtenyt liikkeelle niin kun erityyppisistä lähtökohdista eri puolilla maailmaa. Klassinen esimerkki on Yellowstonen kansallispuisto, jonne siis palautettiin susia ja tämä vaikutti koko siihen ekosysteemiin ja kiertokulkuun koska ne sitten pitivät kurissa peuroja, jotka sitten mahdollistivat tietyn tyyppisen kasvillisuuden elpymisen ja niin edespäin. Ja ymmärsin myös, että tämmönen villiinnytys voi sisältää myös arveluttaviakin puolia, esimerkiksi se, että koska siinä ikään kuin ekosysteemiä ajatellaan funktionalistisesti että esimerkiksi jollekin saarelle palautetaan, ei palauteta sieltä sukupuuttoon kuollut eläin vaan päinvastoin tuodaan sinne joku toinen eläin, joka ikään kun täyttää vastaavan nischin. Ja se on tietysti pelottavaa kun ihmiset kuvittelevat, että he voivat sillä tavalla suunnitella ja luonnostella luonnon kanssa. Mutta periaatteessa siis tämä villiinnytyksen idea on se, että annettaisiin luonnon --[tuuli peittää]-- En tiedä miten tämä sinua kiinnostaa, kun tässä ihan ilman villiinnytystäkin kasvat, mutta siis keskeinen ajatus puiden kannalta on se, että - ja se tuli erityisesti esiin siinä Isabella Treen kirjassa, että saattaa olla että kaikkialla Euroopassa esimerkiksi tämmönen Closed Canopy Forest elikkä siis tiivis metsä ei suinkaan ole ollut se alkuperäinen maastomuoto. Vaan koska on ollut suuria kasvissyöjiä, siis biisoneita ja härkiä ja villihevosia ja villilehmiä, niillä on nimikin en muista mikä siis tämä alkuhärkä oli nimeltään, niin ne ovat saattaneet hyvinkin pitää maisemaa osittain avoimena, ja ovat omilla jätöksillään mutta myös kuopimisellaan ja vastaavalla tarjonneet elinolosuhteet monenlaisille eliöille. Toinen tämmöinen avainlaji, jonka palauttamisesta Britanniaan, joka on siis, se on sieltä kuollut sukupuuttoon ja se kyllä viihtyy Ranskassa ja Saksassa ja muualla mutta ei Britanniassa vielä, muuta kuin muutamina ikään kuin epävirallisina kokeiluina, on piisami, siis vesirotta, joka rakentaa patoja ja on varsinainen maisema-arkkitehti. Tässä villiinnytysajatuksessa minusta kiinnostavin on se kysymys siitä, yhtäältä siitä ettei keskitytä tiettyyn lajiin, uhanalaiseen lajiin ja sen ylläpitämiseen tai suojelemiseen tai olosuhteiden muokkaamiseen niin, että se pysyisi hengissä, vaan ajatellaan - voi nyt kyllä tuulee. No niin, siis eli ei fokusoida pelkästään ikään kuin suojelemaan jotain tiettyä lajia, vaan pyritään ikään kuin saamaan aikaan toimiva ekosysteemi. Ja samalla tavalla ei myöskään ajatella, että palautetaan tietty ekosysteemi johonkin tiettyyn aikaisempaan malliin, joka ikään kuin ajatellaan että on se ihannemalli, vaan tarjotaan sille ekosysteemille mahdollisuus kehittyä ja muuttua ja päättää itse ikään kuin miten se haluaa ratkaista ongelmansa. Ja sehän tietysti tarkoittaa sitä, että se on pelottavaa kaikkien suunnittelijoiden ja insinöörien näkökulmasta, koska ei voi tietää mitä tapahtuu. No, en tiedä miten tätä voisi soveltaa tähän suomalaiseen metsäkeskusteluun, mutta tuota, ehkä se on pikemminkin niin että kun meillä on ne viljelymetsät, joita sitten hoidetaan ja joiden ennallistaminen ei olekaan niin kovin helppo juttu, niin pikemminkin niin päin, että yritettäisiin varjella niitä vähäisiä ikään kuin luonnonmetsiä mitä meillä vielä on jäljellä. Mutta tietysti erilaiset tuhoutuneet ja saastuneet ympäristöt, niin niiden, pyrkimys ennallistaa ne tavalla tai toisella tai villiinnyttää ne nimenomaan eikä ennallistaa, mutta siinä mielessä villiinnyttää luonnontilaan, ennallistaa ikään kuin vapauteen, niin se voisi olla kiinnostava kokeilu, vaikka vaikka siinä voisi sitten olla järkyttäviä välivaiheita. Mieleeni tulee esimerkiksi Koivumäessä maalla kokemus siitä, miten vanha, vanha, vanha koivu kaatui myrskyssä ja kaatoi jopa viereisen vanhan tammen, mikä on aika hurjaa, ja totta kai sillon koko mikroilmasto näiden kahden vanhan puun ympärillä muuttui täysin, ja siitä tuli ikään kuin kostea pöpelikkö ja valtavasti nokkosia ja muuta, jotka sitten olisin mielelläni niittänyt pois, koska se näytti niin kamalalta. Mutta tietysti ajan mittaan siihen sitten tulee myös puita, tai on tullut jo puita, sekä koivuja että pihlajia, siis ajan myötä ikään kuin se ympäristö itse päättää ja reagoi siihen, että miten tästä eteenpäin. No ei minulla oikeastaan muuta. Minä tiedän että nyt sinulla alkaa kova kasvukausi. Olet tietysti kasvanut koko talven toisin kuin lehtipuut mutta nyt kun valoa on valtavat määrät ja tulee lämpimämpää, niin nyt on aika sitten yhteyttää ja kerätä talven varalle muonaa. Sinä olet niin kovin pieni ja kitukasvuinen tässä rannalla ja altistut tuulelle ja varmaan sitten merivedellekin kun tulee nousuvesi, mutta toivon sinulle kuitenkin kaikkea hyvää ja pahoittelen tätä valtava puhetulvaa jonka olen sinun oksillesi valuttanut ja myös tätä tuulta joka aika hankalasti peittää puheeni luultavasti. Mutta oikein hyvää pääsiäistä sinulle ja kiitos tästä juttuhetkestä. Voi hyvin.
Tervehdys mänty, päivää mänty. Hauska nähdä sinut aurinkoisella säällä. Tosin nyt tuulee, mutta silti on ihanaa että meri on auki ja aaltoilee vapaana. Yritän suojata mikrofonia parhaani mukaan. Viime viikon takatalven jälkeen tänään on todella keväinen päivä. Tuntuu siltä tuulesta huolimatta, että tästä voi vielä tulla kesä, tai jonkinlaista kevättä. En tiedä miten päin nyt kääntyisin, auttaisiko näin. Ajattelin jutella kanssasi tekstistä, jonka olen lukenut hiljattain, joka kertoo puista yleensä. Kyseessä on luku David Woodin kirjasta Thinking Plant, Animal, Human eli ajatella kasvi, eläin, ihminen. Ja yksi luku siinä käsittelee puita ja totuutta, 'trees and truth', jotka hän jotenkin yhdistää englannin kielen kautta toisiinsa ja luultavasti druidi eli nämä tammilehvistö papit olivat, heidän nimensä on samaa sukua. No, mutta joka tapauksessa, jos minä ymmärsin oikein niin Wood puhuu sekä siis - huvittavaa että hänen nimensäkin on vielä Wood, puu - mutta hän puhuu siitä, miten me olemme sekä symbolisessa merkityksessä että aivan käytännön tasolla riippuvaisia puista. Mutta myös hän tutkii sitä, inspiroituneena siitä, miten niin monet filosofit Husserlista lähtien ovat käyttäneet puuta esimerkkinä ja ajattelun havainnollistajana. Ja hän ehdottaa että puut eivät ainoastaan ole jotakin jota me kohtaamme vaan että ne ovat ratkaisevassa määrin vaikuttaneet koko meidän tapaamme ajatella. Ja tämä koskee siis myös muitakin esineitä tai olioita tai asioita kuin puita, mutta hän käyttää puuta esimerkkinä. Ja hän mainitsee neljä eri ulottuvuutta, joissa ikään kuin meidän hahmotuksemme tai tapamme hahmottaa, niin siihen vaikuttaa puu oliona tai hahmona. Ja yksi on tila, toinen on aika, kolmas on sukupuoli ja neljäs on kuolema, elikkä aikamoisia isoja asioita. Tila ja aika on helppo hahmottaa, koska tilan käsitykseen puu vaikuttaa, niin kuin sinäkin vaikutat olemalla tässä. Sinä seisot tässä ja olet tässä edelleen ja voin palata luoksesi mutta sitten myös sitä kautta, että sinä teet konkreettiseksi mikä on näkyvää ja mikä on näkymätöntä. No nyt sinä olet aika pieni etkä mikään kookas honka tai paksurunkoinen puu, mutta silti, se mikä on ikään kuin sisälläsi niin se on minun näkymättömissäni, vaikka voin kävellä ympäri ja nähdä sinut eri puolilta. Olet minua korkeampi ja ennen kaikkea sinulla on näkymättömät juuret maan sisässä. Elikkä koko tämä näkyvän ja näkymättömän jännite liittyy David Woodin mielestä puihin. Ja toisaalta sitten vuoden rytmi ja ajan kuluminen hahmottuu puiden kautta, siis sinä olet luultavasti ollut olemassa ennen minua, tai jos et juuri sinä niin monet sinun kaltaisesi ja isommat puut, ja jatkatte elämäänne täällä luultavasti minun jälkeeni. Elikkä siis puut eivät ole vain kookkaampia kuin ihmiset vaan myöskin pitkäikäisempiä. Mutta sen lisäksi monet puut, tietysti niinkun lehvistönsä kautta hahmottavat myös vuoden kierron, toisin kuin sinä, vaikka kyllähän sinullekin kasvaa sitten uudet kukinnot ja versot, mutta muutos ei ole yhtä dramaattista kuin lehtipuilla, jotka pudottavat lehtensä ja sitten luovat itselleen kokonaan uuden lehvistön. Millä tavalla sinä kyseenalaistat sukupuolen on minusta vaikeampi ymmärtää, mutta yhtäältä puut on yhdistetty ikään kuin maskuliiniseen, falliseen kuvastoon mutta toisaalta myös äiti maahan ja luontoäitiin ja yleensä niinkuin ravitsevaan naisellisuuteen. Mutta minun tietääkseni männyt ovat kaksineuvoisia vai yksineuvoisia, miten se sanotaan, siis teillä samalla yksilöllä on sekä sekä naaraspuolisia että koiraspuolisia, sekä naispuolisia että miespuolisia kukintoja, kun taas esimerkiksi kataja, niillä koiraat ja naaraat ovat eri yksilöitä kokonaan. No kuolema on tietysti, se liittyy, kuolema liittyy aikaan. Puiden kaataminen ja tappaminen on aina järkyttävää, vaikka se on ikään kuin samalla myös jokapäiväistä ja on ollut sitä. Meidän riippuvuutemme puista on hyvin konkreettista ja se on edelleen sitä, vaikka se nykyään on enemmänkin öljy-riippuvuutta, mutta öljytkin ovat entisiä kasveja. Mutta siis talot, lämmitys, pöydät, paperi, kirjat; me olemme olleet täysin puiden ympäröimiä satoja vuosia, ja ainoastaan erotuksena siitä, että kuolleiden puiden eikä elävien puiden. Mutta kuolleenakin puu materiaalina on jotenkin elävää. Sitten tietysti uskonnoissa, jos muistan oikein, niin David Wood siteeraa Wittgensteinia, joka joskus on sanonut että se mitä mistä me olemme riippuvaisia, sitä me kutsumme jumalaksi ja että yhtä hyvin voisimme sanoa että olemme riippuvaisia puista, tai siis että puu on kuin jumala. No, meillähän on eri uskonnoissa, puhutaan Yggdrasil eli maailman puu on muinais-germaanien pohjoismainen uskonto. Siellä maailman puu on puu. Kristinuskossa meillä on hyvän ja pahan tiedon puu ja elämän puu ja sitten vielä ristinpuu, jolle Jeesus ristiinnaulittiin. Shintoismissa Japanissa puu on tärkeä. Monissa, erittäin monissa uskonnoissa elämää sinänsä hahmotetaan puun kautta. Ja vaikka toki sitä on kritisoitukin, esimerkiksi Deleuze ja Guattari puhuvat siitä, että miten puumainen ajatteluun on jäykkää ja kangistunutta, ja he haluavat sen sijaan ajatella ikään kuin tämmöisten verkostojen avulla ja niinkun ruohonjuurien, rhizomi verkostojen avulla. Mutta se on ehkä turhan kapea käsitys puista. Oli miten oli, minusta hänen ajattelunsa on kiinnostavaa sikäli, että hän korostaa yhtäältä niinkun abstraktiin ajattelun ja puun hahmon yhteyttä, toisin sanoen että meidän ajattelumme juontaa muun muassa puista, samalla tavalla kuin se juontaa siitä, että meillä on itsellämme etupuoli ja takapuoli ja oikea ja vasen käsi ja näin poispäin. Elikkä omasta ruumiillisesta muodostamme käsin. Mutta toisaalta se, että että olemme aivan konkreettisesti riippuvaisia puista ja eikä pelkästään ikään kuin elinolosuhteiden tai paperin tai lämmön tai vastaavan takia, vaan sen hapen takia, jota laajat metsäalueet ovat tuottaneet tähän, tuottavat koko ajan. Elikkä tässäkin kun minä nyt sitten istun vähän epämukavasti kyllä, kun olet niin pieni käppyrämänty, anteeksi vaan, niin nautin paitsi merituulesta myös sinun tuottamastasi hapesta. Toivottavasti sinulla on jotain iloa tästä hiilidioksidista, jota minä pulputan sinulle tässä puhuessa. Oli miten oli niin kiitos taas kun jaksoit kuunnella, ja nähdään taas toukokuussa. Nauti keväästä ja kaikkea hyvää. Voi hyvin.