Research Catalogue

Musicians examining performance anxiety within the context of their own regular concert performances, is a rare event in western classical music. The Western classical music culture, from conservatory to the professional life that follows, is tinged with disciplined practise, competitions, result-focused ambition and demands for perfection. There is little or no room to explore psychological issues connected to the profession, a silence that needs to be addressed. Classical musicians are highly dedicated to their vocation but they also suffer from more music performance anxiety (MPA) than musicians in other musical genres. This article gives examples on how musicians themselves can find new ways of emotionally regulate MPA by identifying performance values connected to the traditions and ceremonies of classical music. Built in values concerning performance can be defined and explored through experimental concert settings. Furthermore the article gives examples on how Artistic Research (AR) projects are designed to challenge the silenced artist in the traditional classical concert setting and how AR can contribute to the research field of MPA giving voice to the artist's thoughts. The experimental projects presented in this article describe how different interventions can help to regulate the artist's emotions and at the same time develop concert performance practice. One project connects neuroscientific findings to performance and the second one is based on the psychoanalytic concept of play.

This exposition emerges from the field notes diary of the researcher during their stay in the Ores residency program at Örö Fortress Island. Örö, previously a military fortress, dates from the Russian Empire era and it was closed to visitation until 2015. The piece focuses on the temporalities enacted outside the city, in connection with more-than-human materialities, and, in contrast, discusses the neurotypical constraints of academic spaces. I criticise the (lack of) approach to neurodiversity in educational settings, and the temporalities implied in the required tasks in such settings, even when the subject is physically distant from the academic space. There is a growing interest in Slow scholarship (Ulmer, 2017; 2018). At Örö, I proposed experiments in video, photography and writing, by thinking with slowness in ontological terms. In this diary, slowness is approached conceptually and anecdotally, in a humorous autoethnographic fashion. The residence period coincided with the initial quarantine to neutralise the coronavirus pandemic, which resonated with the text, always existing in between a personal narrative and a conceptual discussion. The exposition features a photographic essay and several video clips.

Kirjoituksessani kartoitan, miten hitaus ja hiljaisuus näyttäytyvät taiteellisen tuotantoni aiheina. Tuoreimmillaan nämä teemat konkretisoituivat näyttelyssäni galleria Sculptorissa helmi-maaliskuussa 2020. Hiljaisuus, hitaus ja aika sallivat sen, ettei aivan kaikkea sanota vaan annetaan katsojan tai kuuntelijan omien aistien herätä ja päätelmien muodostua. Jos esittäisin aiheeni paljaana, saattaisin kadottaa mahdollisuuden katsojan/kokijan omaan oivallukseen. Hiljaisuus ja hitaus ovat oivaltamisen prosessissa erinomaisia työkaluja. Tarvitsen niitä myös tutkijan positiossani voidakseni ilmaista silkkihansikkain jotain raudanlujaa. Onko niin, että aineen kooma voittaa sittenkin, vaikka harha kaiken hallinnasta häivähtää mielessä ennen äkkipysähdystä? Kysymys konkretisoituu renkaitten jäljissä ja käsinkoskeltavassa hiljaisuudessa hallitsemattoman liikkeen ja äkkijarrutuksen jälkeen. Vuoden 2020 maailmanlaajuisessa poikkeustilassa hiljaisuuden ja hitauden teemat nousevat esiin entistä ajankohtaisempina. Valmistin juuri tätä teemaa ja juuri tätä ekspositiota varten Hitaus ja hiljaisuus -ääniteoksen. Sekin löytyy käsittelemieni teemojen joukosta kun on aikaa ja malttaa etsiä.

Pienenergia, arkisto ja uusi aktivismi Tilanne -Tasapainoinen suhde ympäristöön - Kuvataiteellinen työskentely - Hitaat linjat - Pienenergia - Arkisto - Aktivismi / Ilmastonmuutos ja Covid-19 Minkälaisia ovat uudet taiteen tekemisen tavat jos meillä on mahdollisuus keskittyä kuulemaan omaa hidasta ja usein huomaamatonta rytmiämme?  Tilanne Tällä hetkellä kun elämme eristyksissä pandemian takia, katseemme ja ajatuksemme suuntautuu elämäämme ja siihen onko se tasapainoisessa suhteessa ympäristöönsä. Ympäristönä voidaan nähdä asuinympäristö ja toiset ihmiset, mutta myös elollinen sekä eloton luonto ja loppujen lopuksi koko maapallo. Miten voisimme avautua korona-ajan eristyksen jälkeen ympäristöömme niin että olisimme valmiita muutokseen uusin tasapainoisemmin ajatuksin?

Esittelemme tässä ekspositiossa kehittämäämme paikkasidonnaista koreografista kirjoittamista, jonka ytimessä on vieraan kohtaaminen. Keskeistä kohtaamisessa on alttiiksi asettuminen ja mykän kohtaaminen, joka murtaa totunnaisen aikakäsityksen. Kerromme yhteistyömme lähtökohdista ja kuvaamme luomaamme koreografista kehystä sekä esitämme näistä kehkeytyneen koreografian. Tukeutuen filosofi Emmanuel Levinasin ajatteluun pohdimme myös vieraan ja katveen kohtaamisen ja ilmaisemisen luonnetta ja sen merkitystä niin koreografisessa kirjoittamisessa kuin taiteessa yleisemminkin. Ekspositio sisältää tutkimustekstiä, valokuvia ja koreografista kirjoittamista.

Falling Like a Monster is a collaborative and creative practice of writing and embodying inter-textuality and multi-modality in order to experiment a non-representational archive known as a two-sided article. This heterogenous crafted piece of writing resists the hegemony of academic and artistic narratives and suggests a transformative knowledge and an alternative practice of political freedom. In our writing, crafting, recording, and failing, we are playing with exhaustion, silence and stillness as monstrous counter-strategies.

This exposition is an investigation into software tranquillity through sound. One second of activity on a laptop was recorded by tracing the function calls within the Linux kernel. Can software be wild or calm? If so, what would calm software be like? Imagining that the software could experience its own existence, is the nature of its tranquillity or activity apparent to it? Can we as humans experience the tranquillity of software, if it indeed exists, and can we experience it as tranquil? Listen to fragments of one second worth of real software (in)activity while we present and reflect on the outcomes of this investigation.

Tässä ekspositiossa esitän, kuinka tuotan jälkeä ja havainnoin maailmaa kävelemällä. Jaloitteleminen saa kehon liikkeeseen, jonka jälki piirtyy paperille. Käveleminen piirtämisen keinona on kuitenkin sillä tavalla performatiivista, prosessuaalista ja syntyhetkensä tapahtumiseen kiinnittynyttä, että pelkästään jäljet paperilla eivät voi antaa siitä kattavaa kuvaa. Siksi tarkastelen jaloitteluani kokonaisuutena.

This article illustrates the slow coming to writing with the Earth inspired by both Indigenous ontologies and artistic research as well as post humanist, poststructural and new materialist theories. How does my thinking-feeling-sensing-moving body-mind-language become, or always already is, an Earthling, a habitant of this planet, in the era of super-complexity, in the need of turning the gaze towards the more-than-human(ist)? And were does this becoming/being (conscious) take this “me”? And how does writing and thinking emerge, when one has been waiting long enough?

This exposition presents a traditional process of indigo vat dyeing. A fermented indigo vat is an ancient method of dyeing textiles. The process is based on bacterial action, which means that the vat is alive: it is a living design medium. With living design medium, is referred to all material production or means of modification that incorporate simple living organisms such as bacteria. A living design medium also includes and implies a designer perspective. Biomaterials and biotechnology-based manufacturing methods, often involving living organisms, are increasingly entering the designers’ workspace. This will affect design practices, especially in the more material-centric domains, such as fashion and textile. This study aims to investigate the ‘being’ of a living design medium. However, instead of looking at new biotechnologies or biomaterials, this paper turns to one of the world’s oldest traditions of textile modification, the fermented indigo vat dyeing. By choosing a fresh (or rather ancient) context, this study contributes a new perspective to the ongoing discourse on (bio)materiality. The article reflects on the practice of indigo vat dyeing from a new materialistic stance. Data consists of self-documentation and reflective writings from and of a dyeing workshop (2019) and experiences of maintaining a fermented indigo vat at home for six months (2020). Data is analysed in hermeneutical iteration and presented through different metaphorical perspectives: the vat as a spirit, the vat as a tool, the vat as a child, and the vat as a living medium. The main points of the discussion are (1) Indigo practices create awareness of worldly connectedness; in dyeing, I communicate with the whole of the ancient tradition and all of its practitioners. Relationship between dyer and indigo to transcends time and space. (2) While vat dyeing is appreciated as a challenging tool that dyers want to engage with and master, this risks reducing the meaning to its purpose. (3) The use of metaphor-full language within indigo practices grants agency to the vat for practical means; it works as a way to guide us towards interaction within the living medium. (4) The concept of a living medium, as proposed here, draws from Gilles Deleuze and Tim Ingold: it exists in a world of constant becoming and describing it aims to grasp the material flux of the world in its unfolding.

Tutkimusekspositioni keskiössä ovat pohjoisen jokialueilla toimivan aktivistiryhmän voimalaitoksen betonisiin ja alumiinisiin seiniin vuosina 2019–2020 maalamat, joen valjastamista kritikoivat kirjoitukset ja kuvat sekä erityisesti niiden poistamiseen liittyvä prosessi. Maalausten – erityisesti niiden jättämien tahrojen ja poistojälkien – pohjalta rakentamissani valokuva- ja videoteoksissa vuorottelevat melu ja merkityksistä tiheä hiljaisuus. Voimalaitosmiljööseen tehdyt maalaukset kehottavat ja vaativat, kamppailevat alisteisten tai marginaaliin jäävien ryhmien, luonnonsuojelijoiden ja kala-aktivistien rinnalla pohjoisen jokien käyttötarkoituksista ja luontoarvoista. Maalausten signaali asettuu poikkiteloin hallitsevien sääntöjen, energiayhtiöiden intressien ja yhteiskunnallisten järjestysten kanssa. Myös valokuva- ja videoteokseni kantavat mukanaan kamppailuja – ironisia kannanottoja ja merkitseviä muotoja siitä materiaalisesta semiosiksesta, jossa kuvat ja kirjoitukset muokkaantuvat kerroksiksi, pinnoiksi, umpeen maalatuiksi ja poispestyiksi, hauraiksi ja huokoisiksi vastarinnan signaaleiksi. Valokuvateokseni (Virtaavaa 2020; Sulava maali 1-8 2020; (Epäonnistunut)) Lohitapetti 2020) ovat merkitsevän muodon näkemistä siinä, missä toinen näkee töhryn, lian tai sotkun. Videoteokseni (Siivouspäivä 1–3, 2020) ovat saaneet inspiraationsa jokiaktivisteille annetusta kehotuksesta siivota jälkensä. Siivoaminen – kuten myös taideaktivismin harjoittelu – on videoteoksissani osa performatiivista prosessia, jossa sitoudun kulttuurisiin toistokäytänteisiin, kuten ”oikein” tekemiseen, mutta jossa jää tilaa myös toistokäytänteiden ironiselle haltuunotolle, leikille ja liioittelulle. Luonnonympäristö, valjastettu joki, on täynnä ristiriitaisia merkityksiä: hiljaisuutta ja melua, ihmisen rakentamaa infrastruktuuria ja ”koskematonta” luontoa. Betoniin maalatut kirjoitukset ja kuvat ovat nekin konfliktisia – huokoisia ja hauraita, metelöiviä, hiljaisia. Hiljainen vastarinta ei kuitenkaan taivu kahtiajakoihin, aivan kuten ympäröivä pohjoinen luontokaan ei näyttäydy vastakohtaisuuksina. Kuten Veli-Pekka Lehtola ja Outi Autti (2019) kirjoittavat, hiljaisen vastarinnan tekojen motiivit vaihtelevat. Paikoin vastarinta jää pimentoon, ja aika ajoin sen signaalit on määrä tulla kuulluiksi ja nähdyiksi.

Tämä pohdinta hiljaisuudesta, ja sen merkityksestä piirtämispraktiikassani, on tehty tutkivan kuvataiteilijan näkökulmasta. Käyttämäni lähestymistapa on autoetnografinen ja taustalla vaikuttava ajattelumalli nojaa hermeneuttiseen tulkintaan ja fenomenologiseen analyysiin. Kirjoittamiseen olen lainannut työskentelytapoja piirtämispraktiikastani, ja siitä kasvanutta metodia kutsun sisäänpäin kirjoittamiseksi. Tarkastelen hiljaisuutta lähtökohtaisesti lappilaisuuden kontekstissa. Tehdessäni tätä kirjoitettua piirrosta ymmärrykseni hiljaisuudesta on tarkentunut. Minulle hiljaisuus on erityisesti kehollista läsnäoloa, mutta se on myös fyysistä toimintaa, jäljen jättämistä ja rytmiä. Ymmärtämystäni on syventänyt paikkasidonnaisten kokemusten tarkastelu; minulle merkityksellisiä paikkoja ovat Luusuan kylä Lapissa sekä Lontoo. Kirjoittamalla piirtäminen on tapahtunut spiraalimaisesti; tämä prosessi näkyy kirjoituksen rakenteessa sekä tarinamaisessa luonteessa. Sisäänpäin kirjoittamisen kautta paljastuneet ilmiöt, kuten kehollinen ymmärtäminen ja lapsuusmuistot, ovat yhdistyneet suuremmaksi kokonaisuudeksi. Tämän eksposition kaikki elementit – niin tämä kirjoitettu piirros, kuin muutkin teokset – kuuluvat piirtämispraktiikkaani, jonka avulla työskentelen kohti syvempää ymmärrystä itsestäni ja maailmasta ympärilläni. Näkökulmani hiljaisuuteen on paikkasidonnainen ja konteksti ajatuksilleni löytyy nykypiirtämisen kentältä.